Pietari oli tällä välin vankina saatettu syntymäkotiinsa ja istui
nyt pimeässä kellarissa, miettien asemaansa. Hänen saattajansa
olivat tulkinneet peloksi sen syvän liikutuksen, joka hänet oli
vallannut lähestyessä paikkaa, missä joka askeleella heräsi yhä
uusia lapsuusajan muistoja. Ja mitä lähemmäksi taloa he tulivat,
sitä väkevämmäksi kävi hänen liikutuksensa, sillä joka hetki odotti
hän saavansa nähdä äitinsä. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan ketään
kohtaamatta suljettiin hänet vankikellariin.
Ristiriitaiset tunteet täyttivät hänen sydämensä. Hän tajusi nyt
selvästi, että hän oli tullut särkemään isänsä työtä ja hän tunsi
epäröivänsä. Mutta alistuvaisuus mestarin käskyihin ei sallinut
mitään tinkimistä ja pysyäkseen edelleenkin kuuliaisena opetuslapsena
oli hänen käytävä vaikka omaa isäänsä vastaan. Tähän saakka oli
hän seurannut mestarinsa askelia ja kuuliaisuutensa takia oli hän
palannut syntymäkotiinsa saadakseen näissä omituisissa oloissa
sykkivin sydämin kuulostella päänsä päällä äidin askelia. Mutta
hänen tarvitsi sanoa vain sana ja vankihuone avautuisi ja hän saisi
esiintyä rikkaan heimopäällikön poikana ja ainoana perillisenä. Hän
tunsi, että hänen isänsä valta-asema ja suuret suunnitelmat olivat
kutkuttaneet hänen inhimillistä luontoaan, lisäten osaltaan sitä
tunteiden ristiriitaa ja epäröintiä, minkä valtaan hän oli joutunut.
Aina siitä aikain, kun hänestä oli todella tullut ristitty, oli hän
ikäänkuin jakaantunut kahdeksi ihmiseksi, jotka olivat alituisessa
taistelussa keskenään, tehden hänen olemuksensa rikkinäiseksi. Tämä
vaivasi häntä toisinaan niin, että hän saattoi tuntea suoranaista
kateutta sellaisia ehyitä ja kokonaisia miehiä kohtaan kuin hänen oma
isänsäkin, miehiä, jotka horjumatta ja heilahtelematta kulkivat omaa
varmaa suuntaansa.
"Mene pois, kiusaaja!" toisti hän moneen kertaan ja syventyi lopuksi
palavaan rukoukseen.
Se tyynnytti häntä ja palautti sydämeen entisen tasapainon. Päästyään
siten voitolle siitä toisesta itsestään, ryhtyi hän tyynesti
harkitsemaan, mihin hänen ensiksi oli ryhdyttävä. Pian olikin hän
selvillä siitä, että hänen oli mitä pikimmin ilmaistava itsensä
äidille sekä saatuaan äidin puolelleen -- seikka, jota hän ei
ollenkaan epäillyt -- ryhdyttävä hänen avullaan vaikuttamaan isään.
Ehtoopäivällä toi vangille hiukan syötävää muuan iäkkäämpi mies,
nähtävästi yksi talon lukuisista orjista. Pietari koetti päästä hänen
kanssaan keskusteluun, mutta mies vastasi lyhyeen ja jurosti sekä
poistui heti asiansa toimitettuaan. Seuraavana päivänä pistäytyessään
vankikomerossa samalla asialla oli mies kuitenkin hiukan suopeampi
ja Pietari pyysi häntä nyt ilmottamaan kahdenkesken talon emännälle,
että hänellä olisi tälle jotakin tärkeää sanottavaa.
Tämän jälkeen tarkkasi Pietari jännittyneenä sekä oven takaa
että päänsä päältä kuuluvia askelia. Mutta se ja seuraava päivä
kuluivat ilman, että hänen vankihuoneeseensa ilmestyi muita kuin
tuo harvasanainen ruuantuoja, jolta Pietari ei saanut edes tietää,
oliko hän saattanut perille hänen sanansa. Hän alkoi jo käydä
levottomaksi, samalla kuin halu saada syleillä äitiään kävi hänessä
yhä kiihkeämmäksi.
Vankeutensa neljäntenä päivänä näki hän sitten ruuantuojan takana
ovella naisen ääriviivat. Miehen poistuttua astui tämä sisään, sulki
oven ja tuohuksella tyrmää valaisten astui Pietaria kohti.
"Äiti!" huudahti Pietari tahtomattaan ja hänen sydämensä alkoi jyskiä
kuuluvasti.
Mutta nainen, jolla oli lempeät kasvonpiirteet ja harmaa tukka,
silmäili häntä ääneti. Hän laski tuohuksen kädestään ja siirtäen
vangin pitkän tukan syrjälle tarkasti hänen otsaansa, ohimoita
ja korvia. Sitten huudahti hän äänellä, joka ilmaisi suurta
mielenliikutusta:
"Totisesti oletkin sinä oma poikani, minun pieni, poisryöstetty
Toivottuni!"
Hän puhkesi kyyneliin ja Pietarin päätä hyväillen toisteli hän
tuota hänen alkuperäistä nimeään, jonka kuuleminen yhdessä äidin
hyväilyjen kanssa palautti Pietarin hetkiseksi kokonaan lapsuusajan
mielikuvamaailmaan. He itkeä nyyhkyttivät yhdessä kyllikseen, kunnes
äiti hiukan tyynnyttyään puhui:
"Sydämessäni ailahti niin kummasti, kun kuulin että tänne on suljettu
ristitty nuori mies. Minä aioin tulla sinua puhuttelemaan, toivoen
saavani kuulla jotain pojastani, sillä koskaan en ole lakannut
uskomasta saavani vielä kerran sinut takaisin. Äsken tuli sitten
luokseni vanha Kuosma metsästäjä, joka oli tavannut sinut saloilla ja
kertoi aavistelevansa sinua meidän pojaksemme. Silloin riensin minä
suoraa päätä tänne ja löysin täältä vankikellaristamme oman poikani."
Hän puhkesi uudelleen kyyneliin, kysyen hetken kuluttua arasti:
"Mutta onko se totta, että sinä olet ristitty?"
"On, äiti, minä olen ristitty enkä toivo muuta niin hartaasti
kuin että sinäkin ja isä ja koko heimomme tulisitte Kristuksen
opetuslapsiksi", vastasi Pietari lämpimällä avomielisyydellä.
"Mutta isäsi vihaa niin katkerasti ristittyjä", sanoi äiti kartellen.
"Siksi että hän ei tunne Kristusta, joka on ainoa maailman valkeus.
Uskotko _sinä_, äiti, sen?"
"Minä niin vähän tunnen ristittyjen jumalaa, mutta miksikä minä en
voisi uskoa sitä, jota sinäkin, poikani", vastasi äiti hellällä
myötämielisyydellä.
He keskustelivat vielä tovin aikaa ja sopivat siitä, että isä
jätetään toistaiseksi tietämättömäksi siitä, kuka hänen vankinsa
oikeastaan on. Niin ollen tuli Pietarin edelleenkin jäädä
vankikellariin, joka ei kuitenkaan enää tuntunut pimeältä ja
kolkolta, kun häntä ympäröitsi siellä äidin hellyys ja kun hän
täst'edes saisi siellä joka päivä opettaa kristinuskon totuuksia
omalle kantajalleen. Niinpä hän jälleen polvistui ja kiitti Jumalaa
siitä, että hän oli onnistunut ottamaan ensimäisen askeleensa tällä
vaikealla tiellä.