Vietettyään vielä yhden yön metsässä saapui Pietari sitä seuraavana
päivänä Linnajoelle.
Syvä liikutus valtasi hänet, kun hän eräältä kunnaalta näki edessään
laajenevan Linnajoen kylän peltojen ja niittyjen, joiden halki
joki luikerteli, laajeten etäämpänä suojaisaksi merenlahdeksi.
Joenpannalla linnamäen suojassa oli kylä ja sen keskellä kohosi
korkeimpana ja uhkeimpana hänen syntymäkotinsa. Mutta niiden
kirkkaiden muistojen yli, joita lapsuuden leikkikenttien näkeminen
palautti hänen mieleensä, loi synkän varjon kylän laidassa kohoava
uhrilehto sinne ripustettuine hevosen- ja karhunpäineen. Nopeasti
palautti sen näkeminen hänet muistojen maailmasta todellisuuteen,
muistuttaen häntä edessään olevasta tehtävästä. Hän tunsi jälleen
raskaan velvollisuuden taakan ja voimattomuutensa tunnossa polvistui
hän nöyrästi ja rukoili uutta voimaa ja rohkeutta työhönsä.
"Ristitty!" kuului hänen takaansa vihainen ääni, kun hän oli vielä
rukoukseensa syventyneenä, ja lujat kourat tempasivat hänet samalla
seisoalleen.
Ensi hämmästyksestä toinnuttuaan huomasi Pietari olevansa tekemisissä
kahden nuoren, asestetun miehen kanssa. Siinä paikassa yhtyi kaksi
polkua, se, jota myöten hän oli lännestä käsin vaeltanut, sekä toinen
ylempää jokivarrelta tuleva. Tätä viime mainittua pitkin olivat
nuoret miehet nähtävästi saapuneet ja yllättäneet hänet rukoukseen
syventyneenä.
"Miksi te käytte minun kimppuuni, vaikka minä tulen aseettomana ja
lisäksi teidän ystävänänne?" lausui Pietari sävyisästi nuhdellen.
"Vai ystävänä!" vastasi toinen hänen vangitsijoistaan ivallisesti.
"Kyllä me kuulimme, minkälaista sinun ystävyytesi on, kun rukoilit
ristittyjen jumalaa hävittämään meidän uhrilehtomme."
"Mutta teidän omaa parastanne minä sillä tarkotin", väitti Pietari.
"Minä en tule luoksenne hävittävänä vihollisena, vaan hyvän sanoman
saattajana."
"Hyvän tai pahan, niin siitä saa Kaikkivalta päättää. Viemme sinut
mennessämme hänen luokseen käräjäpaikalle."
He sitoivat hänen kätensä ja lähtivät sitten keskellään kulettamaan
kylää kohti.
Linnamäki oli joesta kohoava hietikkokumpu, jonka laella oli
jo vanhastaan ollut jonkunlainen suojavarustus sekä yhteinen
käräjäpaikka. Lähemmäs tultua huomasi Pietari, että kumpu oli
ympäröity syvällä ja leveällä vallikaivannolla, jota hänen
lapsuutensa aikana ei vielä ollut. Ympäri kummun lakea oli niinikään
rakennettu vankka paaluaita ja sen sisäpuolella oli muutamia
rakennuksen alkuja.
Varustuksen sisällä, jonne kulettiin kaivannon yli johtavaa
nostosiltaa myöten, oli koolla suuri joukko kansaa, etupäässä miehiä.
Ne olivat Syyskäräjille kokoontuneita etelähämäläisiä.
Ensimäiseksi kiintyi Pietarin katse isäänsä, joka istui kivellä
kansanjoukon keskellä. Hänen ympärillään istui kehään asetetuilla
kivillä kymmenen käräjävanhinta, jotka yhdessä päällikön kanssa
ratkasivat riitoja ja muita asioita. Puettuna kalliiseen
verkaviittaan, uumallaan hopeasolkinen vyö ja kaulassaan raskaat
hopeaketjut sekä sivulla miekka, jonka ponsi ja huotra olivat
moninaisesti kirjaillut, näytti Jurva sangen uhkealta. Hän oli
useimpia muita kookkaampi, kuten päällikön tulikin, ryhdiltään
arvokas ja katseeltaan päättävä. Koko hänen olemuksensa todisti
todeksi sen, mitä metsästäjäukko oli Pietarille kertonut tämän
heimoruhtinaan salaisista valtaunelmista.
Hän oli niinä kahtenakymmenenä vuotena, jotka Pietari oli viettänyt
vierailla mailla, suuresti vanhentunut. Tuuhea parta, joka lainehti
hänen leveällä rinnallaan, muistutti väriltään kuusennaavaa ja
harmaantunut oli myöskin olkapäillä riippuva, alkuaan sysimusta
tukka. Mutta hartiat eivät olleet vuosien eikä mielimurteiden
painosta köyristyneet, vaan hänen ryhtinsä oli yhtä pysty ja käskevä
kuin ennenkin.
Nähdessään isänsä sellaisena käräjäkivellä heimolaisiaan
tuomitsemassa, unhotti Pietari hetkeksi sen kaksikymmenvuotisen,
sisältörikkaan ajanjakson, jonka kuluessa hän oli isästään ja
heimolaisistaan niin kauas etääntynyt. Hän tunsi hetkisen samaa
kunnianhimon sekaista ihailua voimakasta isäänsä kohtaan kuin
ennen pikku poikana, sekä unhotti kuuluvansa nykyään yksinomaan
taivaalliselle herralleen, Kristukselle.
Kohta kun Pietari saattajineen oli ilmestynyt paalutuksen sisään,
kiintyi Jurvan katse häneen. Omituista väristystä tuntien tarkkasi
Pietari ilmettä isän kasvoilla ja odotti, tuntisiko tämä häntä.
Mutta isän katse oli kylmä ja vaaniva, ja kun esillä oleva asia oli
ratkaistu, lausui hän:
"Hoi, te siellä! Mitä varten tuotte sen sidottuna käräjäpaikalle?
Onko hänet tavattu pahanteosta?"
"Hän on ristitty ja me tapasimme hänet rukoilemassa ristittyjen
Jumalaa hävittämään meidän uhrilehtomme", vastasi toinen Pietarin
saattajista.
Päällikön kulmat rypistyivät uhkaavasti. Hän viittasi saattajia
astumaan vankineen lähemmäs ja kysyi sitten Pietarilta:
"Kuka sinä olet ja mistä sinä tulet?"
Pietari oli juuri aikeissa vastata kysymyksellä: "etkö tunne
minua?" kun hänen katseensa samassa kiintyi erääseen kehässä
istuvista käräjävanhimmista. Se oli nimeltään Rönkä, mahtava mies
ylempää jokivarrelta ja Pietari muisti hänet isänsä kilpailijaksi
ja katkeraksi vihamieheksi. Kuin salamanvälähdyksenä näki hän sen
vahingoniloisen ilmeen, mikä kuvastuisi Röngän kasvoilla, jos
hän ilmaisisi syntyperänsä ja tässä kaiken kansan kuullen kävisi
selväksi, että Jurvan poika on ristitty, joka rukoilee häviötä heidän
pyhälle puistolleen. Sekä myötätunnosta isäänsä kohtaan että eduksi
käännytystyölleen päätti hän toistaiseksi salata syntyperänsä ja
vastasi sen vuoksi:
"Minun nimeni on Pietari Kaukovalta ja minä tulen Turusta."
"Olet siis ristitty?" kysyi Jurva edelleen.
"Olen syntisten puolesta kuolleen Kristuksen opetuslapsi", vastasi
Pietari avoimesti.
"Ja mitä varten olet tullut tänne meidän luoksemme? Muukalaisten
vallottajain edelläkävijänä ja vakoilijanako?"
"Minun jälessäni ei seuraa mitään vallottajajoukkoa", vastasi
Pietari, "vaan minä olen tullut yksinäni julistamaan teille rauhan
sanomaa."
Hän alkoi nyt yksinkertaisesti ja tottuneesti puhua ristiinnaulitusta
maailman vapahtajasta, joka ihmisyyden päälleen ottaen oli
kuolemallaan hankkinut heillekin, ijankaikkisen autuuden. Mutta hän
ei ehtinyt pitkälle, kun Jurva keskeytti hänet vihaisesti:
"Suus kiinni, sillä nuo sinun lorusi tunnetaan täällä jo ennestään!
Rauhan sanomaa te ristityt sanotte tuovanne, mutta ryöväreinä te itse
teossa saavutte."
Pietarin vangitsijoihin kääntyen jatkoi hän: "Viekää hänet kotiini ja
sulkekaa vankikellariin, kunnes ehdin hänestä tarkemmin päättää. Nyt
meillä on pohdittavana tärkeämpiä asioita."
Saattajat lähtivät taluttamaan Pietaria kylää kohti, joka oli
alempana varustuksen pohjoispuolella. Toinen heistä lausui matkan
varrella Pietarille:
"Nyt saat Kaikkivallan kellarissa levätä tarpeeksi, että jaksat
Kekrin juhlassa juosta uhrilehtomme ympäri."