Ilta pimeni ja alangoista nouseva sumu kietoi puut kosteaan verhoon.
Kuinka täällä olikaan yksinäistä ja autiota! Korpien iäistä
hiljaisuutta häiritsi vain huuhkajan käheä huuto tai metsäpuron
solina. Mutta veli Pietari ei ollut majapaikasta huolissaan, sillä
usein oli hän Vironmaalla vaeltaessaan saanut yöpyä taivasalle.
Hän katseli jo soveliasta kuusta, jonka alle rakentaisi nuotionsa,
kun hän samassa huomasi tulen pilkottavan etäämpänä pienen lammen
rannalla. Kuinka ihanalta tuntuikaan tuo ystävällisesti vilkuttava
tuli tässä erämaan autiudessa! Rohkeasti lähti Pietari pyrkimään sitä
kohti.
Tervasnuotion ääressä istui vanha ukko, käännellen vartaassa äsken
kynittyä lihavaa metsoa, jonka höyhenet näkyivät kasassa vaarin
kapineiden, keihään, jousen ja nuolikotelon luona. Vaari oli kookas
ja tuuheapartainen sekä puettu hämäläisen metsänkävijän asuun.
Kun hän ääneti ja liikkumatonna istui siinä nuotion punertavassa
loisteessa, tuuheiden kuusten siimeksessä, ympärillään vahva pihkan
ja veren tuoksu, olisi häntä saattanut luulla joksikin metsän
jumalaksi.
Pietarin lähestyessä ei vaari osottanut mitään hämmästyksen merkkiä.
Asentoaan muuttamatta tähtäsi hän tulijaan terävän katseen tuuheiden
kulmainsa alta sekä vastasi äänettömällä päännyökkäyksellä Pietarin
tervehdykseen. Samalla tavoin antoi hän myöskin suostumuksensa
vieraan pyyntöön saada viettää yönsä hänen nuotiollaan.
Laskien matkarepun selästään istui Pietari tulen ääreen. Ukon olemus
vaikutti häneen omituisen tenhoovasti eikä hän uskaltanut häiritä
häntä puhuttelullaan. Mutta kun ukko oli saanut metson paistetuksi
ja ryhtyi aterioimaan, leikkasi hän siitä mehevän palan ja ojensi
Pietarille lausuen:
"Syö tuo terveydeksesi. Näytät kulkeneen pitkän matkan. Ehkä olet
hyvinkin kaukaa kotoisin?"
"Minä tulen Turusta", vastasi Pietari, "mutta kotoisin minä en ole
sieltä, vaan siltä suunnalta, jonne nyt matkani pitää."
"Olet siis hämäläisiä?" kysyi ukko, tarkastaen häntä uudelleen
kiireestä kantapäähän.
"Olen syntynyt Linnajoen varrella, vaikka olenkin kauan ollut poissa
kotiseudultani", vastasi Pietari, ryhtymättä vielä sen tarkemmin
tekemään selkoa olosuhteistaan.
Ukko hymähteli jotakin itsekseen ja jatkoi ääneti ateriaansa.
Pietarin teki mieli tiedustella häneltä lähemmin kotiseutunsa
oloista sekä ennen kaikkea oliko hän ristitty, mutta hän ei tietänyt
oikein, miten päästä lähemmäs tuota metsänjumalaa. Niin aterioivat
he hetkisen ääneti, kunnes ukko siirtyi itsestään tuohon asiaan
kysymällä: "Taidat olla ristitty?"
Pietari, joka matkalle lähtiessään oli varovaisuudesta jättänyt
munkinpuvun sekä ottanut tavallisen suomalaisasun, vastasi myöntäen
ja odotti jännityksellä, mitä se vaikuttaisi hänen yötoveriinsa.
"Ristitty ja matkalla Linnajoelle!" huudahti ukko hämmästyneenä ja
pudisti päätään.
"Eikö sitten ristitty voi mennä Linnajoelle?" kysyi Pietari
kummastusta teeskennellen.
"Miksikäs sinne ei voisi mennä", vastasi ukko, "mutta takaisin paluun
voi olla niin ja näin. Saat kiittää onneasi, ellei sinua juoksuteta
kuoliaaksi pyhien puiden ympärillä. Kaikkivalta ei säästä ketään
ristittyä."
"Kaikkivalta", huudahti Pietari hämmästyneenä. "Niin, meidän
hämäläisten päällikkö", selitti ukko. "Jurva hänen nimensä oikeastaan
on, mutta ihmiset ovat alkaneet jo aikoja sitten kutsua häntä
Kaikkivallaksi, kun hän tahtoisi kaikki alistaa valtansa alle. En
tiedä, mutta ainakin hänen vihamiehensä väittävät hänen pyrkivän
kuninkaaksi, sellaiseksi kuin ruotsalaisillakin on. Ruhtinaaksi häntä
omat orjansa jo sanovatkin. Ristityitä hän on kovin vihannut siitä
pitäin kun ne veivät häneltä ainoan pojan. Niin että kolmiyhteisen
jumalan palvelijan ei ole hyvä mennä hänen kätensä ulottuville."
Omituiset tunteet täyttivät Pietarin mielen hänen kuunnellessaan
ukon juttelua. Jos hän onnistuisi käännyttämään isänsä ristinuskoon,
niin samalla suostuisi varmaankin suurin osa hämäläisiä kasteeseen
ja hän olisi tehnyt Jumalalle sangen otollisen työn. Hänestä tuntui
merkilliseltä Jumalan johdatukselta, että ristiretkeläiset olivat
vieneet mukanaan juuri hänet, päällikön pojan, ja että hän siten oli
saanut tilaisuuden päästä osalliseksi taivaallisesta valkeudesta.
Varmaan oli Jumala siten valinnut hänet oman heimonsa apostoliksi.
Sitten siirtyivät Pietarin ajatukset hänen äitiinsä, jonka kuva näinä
kuluneina vuosina oli aina säilynyt hänen mielessään ja jonka hän
ennen muita oli sulkenut esirukouksiinsa. Ukkoon kääntyen kysyi hän:
"Entäs äitini... tuota, Kaikkivallan vaimo tarkotin sanoa, elääkö hän
vielä?"
Ukko katsoi häneen pitkään ja kummastuneena, mutta omia ajatuksiaan
ilmaisematta vastasi hän:
"Elää kyllä, vaikka hänen tukkansa onkin poikaansa murehtiessa käynyt
aikaisin harmaaksi."
Pietari ei voinut täydellisesti hillitä liikutustaan, vaikka hän
huomasikin ukon jälleen tarkastelevan itseään. Hänen silmänsä
kostuivat väkisinkin muistellessaan äitiään, jonka heleään
kehtolauluun hän pienokaisena oli niin usein nukahtanut. Kuin verhon
alta kohosi hänen sisäisen näkemyksensä eteen joukko kotoisia kuvia.
Hän näki tavattoman avaran pirtin, jonka permannolla äiti liikkui
toimeliaana emäntänä, vyöllään helisevä avainkimppu. Karsinassa
kolkkivat jauhinkivet, joita orjat väänsivät, ja seinillä kiiltelivät
isän sota-aseet. Pitkän honkapöydän ääressä tarinoivat miehet olutta
juoden ja vanha, pitkäpartainen vaari, kiertelevä runoseppä, näppäili
kanteletta.
Mutta hetken kuluttua irtausi Pietari näistä mielikuvista, lausuen
itsekseen: "Se on kansa, joka vielä pimeydessä vaeltaa, suokoon
Jumala, että sille pian koittaisi oikea valkeus ja että se virittäisi
kanteleensa ristiinnaulitun ylistykseksi."
Hän tarkasteli nyt vuorostaan ukkoa, joka mietteisiinsä vaipuneena
tuijotti nuotioon. Mahtoiko hän olla ristitty? Ehkä hyvinkin, koskapa
hän oli varottanut häntä menemästä Linnajoelle.
"Entä sinä, vanhus, oletko sinä ristitty?" kysyi hän hetken kuluttua
vuorostaan.
Ukko nosti katseensa nuotiosta, hymähti omituisesti ja lausui sitten:
"Onhan minut kyllä kerran kastettu, mutta tokkopa ristittyjen jumala
minua silti omaksensa tunnustaisi."
"Miksi niin, jos sinut kerran on kastettu kolmiyhteisen Jumalan
nimeen?" ihmetteli Pietari.
"Minut kastettiin väkipakolla, mutta pappien ja sotilasten mentyä
pesin minä itseni uhrilähteessä jälleen puhtaaksi", vastasi ukko
rauhallisesti.
"Sinua onnetonta!" huudahti Pietari, jonka uskoninto heräsi.
"Tiedätkö, että sinä sillä teollasi olet tuominnut itsesi helvettiin?"
"Jospa lienenkin, niin sielläpä kai ovat vanhempani ja koko sukunikin
ja heidän seurassaan minä kuitenkin viihdyn paremmin kuin outojen
ristittyjen kera taivaassa", selitti ukko yhtä rauhallisena. "Minä
olen lapsuudestani saakka rukoillut Ukkoa sekä uhrannut Tapiolle
ja Mielikille eivätkä ne ole minua koskaan hätään jättäneet. Mitä
syytä minulla silloin olisi luopua heistä ja ruveta palvelemaan
muukalaisten jumalia?" Tämän sanottuaan korjasi ukko nuotiota ja
laskeusi sitten havujen päälle pitkäkseen, vaipuen kohta uneen.
Niin kuohuksiin kuin Pietari oli hänen sanojensa johdosta
joutunutkin ja niin paljon sanottavaa kuin hänellä olisikin ollut
tuolle pakanalliselle heimolaiselleen, täytyi hänen kuitenkin ukon
välinpitämättömyyden tyrehdyttämänä hillitä itsensä.
Nyt vasta aavisti hän täydelleen ne vaikeudet, jotka häntä
kohtaisivat, koettaessaan käännyttää omia jäykkäpintaisia
heimolaisiaan. Kauan makasi hän havuvuoteellaan avoimin silmin,
miettien elämäntehtäväänsä ja rukoillen sille Jumalan siunausta.