Korri oli jo kauan maannut turpeen alla, hänen nahkapukuinen ja
kiviaseinen heimonsa oli jo miltei sukupuuttoon kuollut ja valkoiset
tulokkaat, jotka kutsuivat itseään suomalaisiksi, olivat levinneet
laajalle sekä käyneet keskenään monta veristä heimosotaa, kun
seuraava tapahtui.
* * * * *
Suurin joukoin olivat hämäläiset kerääntyneet kesäkalastukseen
Vironniemelle, missä he päivänseisauksen aikana viettivät iloista
Ukonjuhlaa. Kuuluisa tietäjä ja uhripappi Tapo oli keväällä saanut
toimeen rauhan hämäläisten ja karjalaisten kesken, ja näille juhlille
oli nyt saapunut vieraiksi joukko itäisen heimokansan edustajia.
Kun uhriateria oli syöty ja kokkotulet piti sytytettämän, saapui
sanoma, että lännestä päin lähenee pitkin rannikkoa suuri
viikinkilaivue.
Kuin salama iski viesti juhlakansan sekaan. Kyläkuntain päälliköt
kokoontuivat neuvottelemaan, ja kun koolla oli niin runsaasti
asekuntoista väkeä, päätettiin heti rannalla ryhtyä taisteluun
viikinkejä vastaan, jos he Vironniemellä yrittäisivät maallenousua.
Naiset ja alaikäiset saatettiin metsien suojaan, itäänkäsin
lähetettiin pikaviestejä, että rantakylissä tietäisivät olla
varuillaan, ja lopuksi pantiin toimeen yleinen aseiden tarkastus.
Mutta missä oli Tapo, heimokunnan suuri tietäjä? Nyt jos koskaan
olivat taipeen hänen viisautensa ja suuret kokemuksensa.
Ryhdyttiin etsimään Tapoa ja lopuksi hänet löydettiin eräästä
kallionkourusta merenrannalta, missä hän arpakannus polvellaan oli
vaipunut syviin mietteisiin.
Hän seurasi etsijöitään päälliköiden neuvotteluun. Tapo oli pitkä ja
luiseva ukko, jonka valkoinen parta edestä peitti uumavyön vaskiset
soljet. Hänen sanottiin olevan kainulaista syntyperää eikä hänen
ikäänsä kukaan tiennyt tarkalleen. Vanhimmatkin miehet väittivät
lapsina ollessaan nähneensä hänet jo yhtä vanhana. Siitä syystä sekä
hänen suuren viisautensa vuoksi uskoivat toiset hänen olevan itse
Ukon, joka muinaisina aikoina oli heimolaisensa meren takaa johtanut
tähän maahan, toiset taasen sankariajan suuren tietäjän Väinämöisen,
jonka virsiä juhlissa laulettiin. Varmuudella tiedettiin Taposta
vain, että hän oli aikoinaan retkeillyt kaukana lappalaisten maassa
sekä ollut kerran viikinkien sotavankina. Näillä retkillään oli hän
saavuttanut suuren viisautensa sekä oppinut monenlaisia taitoja,
joita hän sittemmin oli levittänyt heimonsa keskuuteen. Mutta ennen
kaikkea oli hänen pyrintönään ollut koota keskenään vihamieliset
heimot, ja monta tuimaa veljessotaa oli hänen toimestaan vältetty.
"Miksi laulut ovat vaienneet ja miksi miehet seisovat aseissa?" kysyi
hän luokse ehdittyään.
"Etkö tiedä, että lännestä lähenee suuri viikinkilaivue?" kysyttiin
häneltä vastaan.
"Sen minä tiesin jo aamulla unesta havattuani", vastasi Tapo, "mutta
sen vuoksi teidän ei tarvitse varuillanne olla. Heidän matkansa
määränä ovat kaukaisemmat maat tuolla idässä."
Samassa tuli luotojen välistä näkyviin useita kymmeniä aluksia
käsittävä laivue ja kaikkien katseet suuntautuivat merelle.
Kirjoraitaiset sarkapurjeet ja punaisiksi maalatut kilvet pitkin
alusten reunoja, miesten teräskypärit ja johtaja-aluksen kokasta
ylenevä kullattu lohikäärmeen pää kimmelsivät laskevan auringon
säteissä. Tasaisessa tahdissa liikehtivät airot ja hiljalleen eteni
laivue, kunnes se kokonaan pysähtyi parin jousenkantaman päähän
niemen uloimmasta nokasta. Ankkurit heitettiin mereen ja viikingit
varustausivat yötä viettämään.
Erilleen muista ja lähemmäs maata ankkuroi lohikäärmeen muotoon
rakennettu johtaja-alus, jonka keulapakalla seisoi kullattuun
kypäriin ja haarniskaan puettu mies. Se oli Iivari Avarasyli,
Upsalan kuningas ja voimallinen viikinki, jonka valtakunta käsitti
koko Ruotsin, Tanskan, vendien maan, osia saksilaisten maasta
ja Englannista. Suuren laivueensa kanssa oli hän nyt matkalla
Gardariikiin kurittamaan venäläisten ruhtinasta Radbjartia, joka oli
ottanut suojiinsa sekä puolisokseen hänen kapinallisen sisarensa.
Tapon sanoihin luottaen rauhottuivat taisteluun valmistautuneet
hämäläiset. Aseensa jättäen ryhtyivät he juhlaa jatkamaan ja pitkin
kallioita leimahtivat kokkotulet palamaan.
Mutta teltassa laivansa keulakannella lepäsi Iivari Avarasyli ja
ajatteli entisiä sekä vasta edessä olevia vallotuksiaan. Vaivuttuaan
vihdoin uneen näki hän seuraavan näyn:
Meren yli lännestä itään lensi suuri lohikäärme, josta sinkoili
yltympäri loistavia kultakipunoita kuin sepän ahjosta. Ja suuri
paljous lintuja kaikista pohjan ääristä seurasi lohikäärmeen perässä.
Mutta kun se oli lennossaan ehtinyt itäisen maan kohdalle, nousi
sieltä musta ja sakea pilvi, joka jyristen ja meuruten nieli itseensä
lohikäärmeen seuralaisineen, niin että niitä ei sen koommin näkynyt.
Herättyään tunsi Iivari-kuningas itsensä sangen levottomaksi
unensa johdosta ja hän ryhtyi kohta tiedustelemaan sille selitystä
vanhimmilta ja viisaimmilta päälliköiltään. Mutta kukaan heistä ei
sanonut kykenevänsä sitä selittämään, vaan he neuvoivat häntä rauhan
merkkien suojassa lähtemään rannalle suomalaisten luokse, sillä
heidän keskuudessaan tapaa aina olla suuria tietäjiä. Neuvo näytti
kuninkaasta otolliselta ja hän soudatti itsensä maalle.
Nyt oli niin, että Tapo oli omissa näkemyksissään eläen viettänyt
yönsä samassa kallionkourussa, missä hän oli eilenkin ollut, kun
sanoma saapui viikinkien lähenemisestä. Ja siellä hän oli avoimin
silmin nähnyt saman näyn kuin kuningas Iivari unissaan.
Kun nyt siis Iivari-kuningas saatettiin hänen luokseen, lausui hän:
"Sinun unesi, kuningas, on niin yksinkertainen, ettei se tarvitse
mitään selitystä."
Suuresti hämmästyneenä vastasi kuningas:
"Näen, että olet tietäjä. Mutta sano kuitenkin, millainen tuo minun
unennäköni oli?"
Silloin maalasi Tapo hänen eteensä unen sellaisena kuin he molemmat
olivat sen nähneet.
"Mutta salli minun nyt kuulla sen merkityskin", pyysi Iivari-kuningas.
"Onhan se selvää", lausui Tapo, "että lohikäärme tarkottaa
voimallista ruhtinasta, jonka sankarimaine on levinnyt ympäri
maailman, kuten lohikäärmeestä sinkoili joka suunnalle kultaisia
kipunoita. Mutta kun tämä mainio sankari joukkoineen tulee
venäläisten maahan, joutuu hän perikatoon."
"Mitä, tarkoittaisiko tämä minua?" huudahti Iivari-kuningas ikävästi
hämmästyneenä.
"Ei, vaan toista kuningasta, joka on hallitseva sinun valtakunnassasi
vasta pitkien aikojen jälkeen."
"Se on hyvä", lausui siihen Iivari-kuningas, "minä teen siis retkeni
onnellisesti ja kun minä perinpohjin hävitän ruhtinas Radbjartin
maan, niin silloinpa ei minun jälkeläisenikään voi siellä perikatoon
joutua."
"Sinä selität asian kovin omavaltaisesti", vastasi tähän Tapo. "Sinä
itse et lainkaan tule perille Radbjartin maahan."
"Enkö tulisi perille!" huudahti kuningas vihastuneena. "Sen sinä,
houkka, olet näkevä ennen tämän suven loppua. Mitä muuta varten
jumalat olisivat tuon näyn minulle lähettäneet kuin että minä osaisin
paremmin olla varuillani sekä estää jälkeläistäni uhkaavan vaaran."
"Niin kyllä", lausui Tapo, "varotukseksi ovat taivaan haltiat
meille tämän näyn lähettäneet. Tuonne itään on aikojen vieriessä
syntyvä mahtava valtakunta, joka uhkaa tuhoa niin teille Svean
maan asukkaille kuin meillekin meren tällä puolen. Sen vuoksi
minusta näyttäisi viisaimmalta, että meidän väliltämme lakkaisivat
vihollisuudet ja me esiintyisimme liittolaisina itää vastaan."
Tähän Tapon puheeseen vastasi kuningas, jonka äskeinen suuttumus ei
vielä ollut asettunut, ylimielisesti:
"Miksi ei, kyllä me svealaiset olemme valmiit lakkauttamaan
sotaretkemme näille rannoille, jos te suomalaiset alistutte maksamaan
meille veroa."
"Me olemme vapaa heimo emmekä sellaiseen suostu", vastasi Tapo. "Ja
jos meidät siihen joskus ylivoimalla pakotettaisiinkin, niin, tietäös
se, kuningas Iivari, näille kallioille on kuitenkin kerran kohoava
mahtava kaupunki, josta käsin yhtyneet suomalaiset hallitsevat itse
itseään."
Tätä sanoessaan viittasi hän kädellään ympäri kuin tulevaisuudessa
ylenevän kaupungin piiriä osottaen sekä näytti tuuheiden kulmien
suojasta hehkuvine silmineen niin juhlalliselta, että ympärillä
seisovat kunnioituksesta vaikenivat.
Mutta kuningas Iivari tempausi irti vanhuksen sanojen luomasta
lumouksesta ja päästi vihansa uudestaan valloilleen.
"Minä tahdon vielä ennen auringon laskemaa näyttää, kuka näillä
rannoilla hallitsee!" huudahti hän uhaten ja soudatti itsensä
takaisin laivalleen.
Kiiruusti varustausivat nyt hämäläiset taisteluun, mutta siitä ei
tullut mitään, sillä kuningas Iivarin hetket olivat jo luetut.
Noustuaan lohikäärmelaivansa keulakannelle näki hän kalliosärkällä,
jonka viereen hänen aluksensa oli ankkuroitu, vanhan kasvatusisänsä
Horderin seisomassa.
"Tule ja selitä minulle uneni, sillä suomalaisten tietäjä ei sitä
osannut!" huusi hän vanhukselle.
"Sinun unesi on selvä ja sinä itse olet kohta astuva Helin, manalan
jumalattaren, kartanoihin", vastasi Horder.
Kun he vielä olivat vaihettaneet muutamia kiivaita sanoja, julmistui
kuningas siinä määrin Horderille, että hän syöksyi laivan reunan
yli veteen päästäkseen mitä pikimmin kasvattajansa kimppuun. Horder
syöksyi myöskin alas kalliolta ja molemmat he upposivat siihen
paikkaan.
Silloin antoivat viikinkien päälliköt puhaltaa torviin ja kuningas
Iivarin kuolema julistettiin koko sotajoukolle. Ja kun nyt enää
ei ollut mitään syytä jatkaa matkaa Radbjartin maahan, varustausi
laivasto palaamaan takaisin kotimaahan.
Tämän jälkeen kului lähemmäs kaksisataa vuotta, ennenkuin viikingit
svealaisten kuninkaan Eerik Emundinpojan johdolla ilmestyivät Suomen
rannoille. Silloin oli Tapo jo miespolvia maannut nurmen alla, mutta
lukuisain tarujen sekä hänen opettamainsa taitojen kautta eli hänen
maineensa vielä hämäläisten keskuudessa.