Korri

Korrin varhaisin muisto lapsuusajalta oli seuraava:

Hän loikoi päivää paistattaen turvekodan oviaukossa ja lipsutti

sormiaan. Äiti istui kivellä oven pielessä, kuroen luuneulalla ja

jännerihmalla isän nahkamekkoa. Isä itse oli mennyt kalanpyydyksiään

kokemaan, mutta isoisä, arpinen ja ontuva ukko, kyykötti maassa kodan

edustalla ja jauhoi kivikirveeseen reikää niin että hänen kaljulta

kiireeltään vieri hikihelmiä, jotka tipahtelivat hänen likaiselle

nahkaesiliinalleen.

Yhtäkkiä keskeytti äiti työnsä, lausui jotakin syvällä

kurkkuäänellään ja osotti luisevalla sormellaan salmen taakse. Vaari

keskeytti työnsä, varjosti kädellä otsaansa ja tirkisti samalle

suunnalle. Korri ei nähnyt siellä kuitenkaan muuta kuin savupatsaan,

joka rantakukkulain takaa kohosi suorana tyyneen ilmaan.

Sitten saapui isä pyydyksiltään, äiti ja vaari kiinnittivät hänen

huomionsa savuun ja he alkoivat kiihkeästi keskustella. He puhuivat

joistakin vieraista ihmisistä, jotka olivat vaaleanvärisiä, suuria ja

voimakkaita ja jotka olivat tulleet jostakin kaukaa aaltojen takaa.

Niillä oli erilaiset aseet ja pyyntineuvot kuin heillä ja Korri

huomasi, että heistä puhuttaessa kuvastui vanhempain kasvoilla pelko

ja epävarmuus.

Kului muutamia päiviä. Korri makasi vatsallaan rantakallion

kielekkeellä ja viskeli pieniä kiviä veteen. Silloin kuuli hän

loisketta kauempaa salmelta ja kun hän kohotti päänsä, näki hän

purren, joka oli monta vertaa suurempi ja kokonaan toisella tapaa

tehty kuin ne yhdestä puunrungosta koverretut ruuhet, joilla isä

ja vaari meloivat pyydyksillään. Purressa istui useita vahvoja ja

parrakkaita miehiä, joilla oli kokonaan toisenlaiset verhot kuin

heikäläisten nahkapuvut. Outo, vavistava pelko täytti Korrin sydämen

ja hänen mieleensä tulivat ne salaperäiset ja voimalliset haltiat,

joille isä aina saaliistaan osan uhrasi.

Hiljaa hiipi hän majalle ja ilmotti äidille näkemänsä. Sinä iltana

oli vanhemmilla jälleen kiihkeä neuvottelu ja sen seurauksena oli,

että he varhain seuraavana aamuna kokosivat tavaransa kantamuksiksi

ja lähtivät vaeltamaan päinvastaiselle ilmansuunnalle kuin mistä

väkeväin miesten savu oli näkynyt.

* * * * *

Heidän uusi luolamajansa oli suuren järven rannalla monen päivämatkan

takana entisestä asuinpaikasta.

Korri oli ehtinyt tulla jo kahta talvea vanhemmaksi, mutta yhä olivat

he saaneet rauhassa metsästellä ja kalastella noilla äärettömillä,

riistaa täysillä erämailla, joissa ainoastaan joskus saattoi tavata

nahkoihin puetun ja kivinuijaa käyttävän oman heimolaisen.

Mutta sitten palasi isä muutamana päivänä sangen kiihtyneenä

eräretkeltään: hän oli jälleen tavannut suuria vaaleita miehiä.

Tietoisuus niiden läheisyydestä synnytti heissä uudelleen pelkoa ja

epävarmuutta.

Korrilla sekaantui näihin tunteisiin myöskin uteliaisuutta. Hän

tunsi jonkinlaista pelonalaista vetovoimaa niiden vaaleiden miesten

puoleen. Ja niinpä hän eräänä päivänä, aseenaan vaarin valmistama

luukärkinen keihäänsä, lähti yksinään retkeilemään sille suunnalle,

missä isä oli kertonut heitä tavanneensa.

Kauan harhaili hän lahoavien ja samalla kertaa nuortuvien ikimetsäin

syvänteissä, kiipeili louhuisia vaaroja ja kaaloi limapaatisten

koskien yli. Kuitenkin säpsähti hän ankarasti, kun hän yhtäkkiä näki

laaksosta edessään nousevan savupatsaan. Hän pysähtyi ja sydän löi

rajusti, mutta vetovoima noiden valkoisten puoleen oli niin suuri,

että hän hetken kuluttua alkoi jatkaa matkaansa savua kohti.

Kuta lähemmäs hän tuli, sitä pelokkaammaksi ja varovaisemmaksi hän

muuttui. Hän hiipi kuin kettu viidakoissa ja ryömi kuin käärme

paasien ja kaatuneiden puunrunkojen yli.

Vavisten ja huohottaen pysähtyi hän tuuhean kuusen alle ja jäi silmät

renkaina tuijottamaan eteensä. Siinä oli valkeiden muukalaisten

asumus ihan jousen kantomatkan päässä.

Siellä oli ensinnäkin laakson päivänpuoleiselta rinteeltä kaadettu

laajalti metsää. Puut makasivat sikin sokin kantojensa välissä ja

ilmassa tuntui väkevä pihkan tuoksu. Kun Korri ajatteli, miten

työlästä isän oli kivikirveellään jyrsiä poikki yksikään isompi puu,

hämmästytti häntä noiden muukalaisten voima ja mahti.

Hakkion takana, lähellä järven rantaa, oli heidän majansa. Se oli

puunrungoista tehty, paljon suurempi ja kaikin puolin toisenlainen

kuin heidän luola-asuntonsa. Majan edessä paloi tuli ja sen vaiheilla

askarteli kaksi kookasta naisolentoa, toinen vanhempi, mutta toinen

nähtävästi vasta noin Korrin ikäinen. Sillä oli pitkät vaaleat

hiukset ja notkuvat liikkeet. Heidän pukunsa olivat Korrista vallan

ihmeelliset. Ne olivat kokonaan toisen laatuiset kuin hänen äitinsä

kalseat nahkaverhot ja sellaisista heleistä väreistä oli hän nähnyt

ainoastaan kukkasten loistavan.

Ihmeellisiä, joka suhteessa toisenlaisia ja pelottavia olivat nuo

suuren veden takaa tulleet muukalaiset!

Kauan kyyrötti Korri kuusen alla eikä hän koko aikana voinut irrottaa

katsettaan siitä vaalean pitkähiuksisesta, norjaliikkeisestä ja

heleäverhoisesta nuoresta olennosta Häntä ikäänkuin hiukasi ja

veti sinne majan luo, saadakseen käsin tunnustella ja hivellä sitä

olentoa. Mutta hän ei uskaltanut liikahtaa piilostaan ja kun auringon

aletessa alkoi majaa eri suunnilta lähestyä suuria parrakkaita

miehiä, jotka kantoivat olallaan joko omituisesti välkkyviä kirveitä

tai tukevia jousia, vetäytyi hän väristen takaisin ja lähti hiipimään

kohti omia erämaitaan.

* * * * *

Siitä päivin kulki Korri kuin unissaan. Hän ei saanut mielestään sitä

nuorta valkoista olentoa, jolle hän niukasta käsitevarastostaan oli

keksinyt nimen Sorjakorja.

Korri oli kasvultaan hinterä ja luonteeltaan uneksiva ja saamaton.

Sen vuoksi ei isä ollut hänestä koskaan oikein pitänyt ja entistä

epäsuopeammaksi muuttui isä tämän suven kuluessa. Niinpä hän kerran

eräretkellä, kun Korri huolimattomuudessaan laski livistämään isän

jo varmaksi katsoman saaliin, heitti vihastuksissaan häntä raskaalla

kivikirveellään. Ase sattui Korrin jalkaan ja hänestä tuli ontuva

eliniäkseen.

Siitä päivin väitteli hän isäänsä ja vietti päivät, usein yötkin,

yksinään metsässä. Sorjakorjaa muisteli hän kuin jotakin etäistä,

saavuttamatonta ihmettä ja tämä muisteleminen synnytti hänessä hiukaa

tai janoa muistuttavan tunteen.

Tuon tunteen vallassa kulkeusi hän taas kerran niille main, jossa

Sorjakorja asui. Mutta kun hän metsässä suon laiteella kohtasi outoja

eläimiä, jotka olivat väriltään kirjavia, kooltaan suuria kuin

hirvet, käyräsarvisia ja kumeaäänisiä ja jotka kaikesta päättäen

kuuluivat valkeille muukalaisille, pelästyi hän ja palasi takaisin.

Sorjakorja ei jättänyt häntä kuitenkaan rauhaan ja niinpä hän

jonkun ajan kuluttua tapasi jälleen itsensä hiiviskelemästä noilla

lumotuilla mailla. Tällä kertaa pääsi hän onnellisesti saman kuusen

alle, josta hän oli ensi kerran Sorjakorjan nähnyt. Puut mäen

rinteellä oli poltettu tuhkaksi, kekäleet kuletettu syrjään ja tuhka

kantojen välissä oli ruvennut vihottamaan.

Sorjakorjaa ei näkynyt, mutta sen sijaan tuli hirsimajasta ulos kolme

vahvaa miestä, kullakin mukanaan jousi, keihäs ja kiiltäväteräinen

kirves. Ne astelivat tanhuan halki suoraan sitä kuusta kohti, jonka

alla Korri makasi. Säikähtyneenä ryömi hän kuin kissa takaperin ja

lähti sitten juoksemaan minkä hänen ontuva jalkansa suinkin salli.

Kun hän muutamalla harjulla oli saanut pahimman nääntymyksensä pois

levähdetyksi ja kohousi ympärilleen silmäilemään, ilmestyivät nuo

kolme miestä jälleen hänen näköpiiriinsä. Uusi kauhu valtasi hänet ja

suinpäin lähti hän matkaansa jatkamaan.

Niin saapui hän kotinsa lähelle ja vaipui lopen uupuneena maahan.

Toinnuttuaan aikoi hän rientää luolalle ilmottamaan havainnoistaan,

mutta silloin keksi hän jälleen nuo kolme miestä, jotka järkkymättä

näyttivät seuranneen hänen jälkiään. Kauhistuksissaan piiloutui

hän rytöjen keskelle ja näki miesten suuntaavan askeleensa sitä

savupatsasta kohti, joka kohosi heidän kotiluolansa edustalta.

Luolassa olivat hänen vanhempansa sekä ukkovaari kotona ja kun

vieraat olivat tulleet lähelle, singahti heitä vastaan kaksi

luukärkistä keihästä. Korri kuuli huutoja ja karjuntaa ja hänen

äitinsä viiltävän kimeä ääni sai hänet sellaisen kauhun valtaan, että

hän tajuttomana lankesi maahan ja tärisi kuin suonenvedon kourissa.

Kun hän metelin jo kauan sitten vaiettua vihdoinkin tuli tuntoihinsa

ja uskalsi hiipiä luolan läheisyyteen, tapasi hän omaisensa siellä

verisinä ja elottomina. Muukalaisista ei näkynyt enää jälkeäkään.

Vavisten ja silmät kauhusta jäykistyneinä tuijotti hän pitkän aikaa

liikkumattomina makaaviin omaisiinsa. Vasta kun uusi kouristuskohtaus

oli vähällä vaivuttaa hänet maahan, kääntyi hän pois ja lähti ilman

päämäärää harhailemaan.

* * * * *

Seuraavan päivän aurinko oli kiivennyt jo korkealle, kun hän äkkäsi

kulkeutuneensa sen tutun kuusen juurelle valkeiden muukalaisten

asuinmajan luona. Siinä hän pikemmin putosi kuin laskeusi

pitkälleen ja vaipui heti sikeään uneen. Aurinko oli painumassa jo

kuusenlatvojen tasalle, kun hän tuli rajusti herätetyksi. Jykevä

koura oli kahmaissut kiinni hänen pitkään ja ryönäiseen tukkaansa ja

temmannut hänet seisoalleen.

Kesti hetken, ennenkuin Korri kykeni tajuamaan, että hänen vierellään

seisoi suuri ja parrakas muukalainen, yksi niistä, joita asui

Sorjakorjan majassa. Hän parkasi kauhistuneena ja yritti pakoon,

mutta muukalaisen jykevä koura piteli häntä yhä tukasta ja hän

sätkytteli turhaan kuin kala koukussa. Lausuen joitakin Korrille

käsittämättömiä sanoja alkoi muukalainen rauhallisesti astella

hirsimajalle, raahaten vastaan rynnistelevää, nahkamekkoista ja

likaista poikaa mukanaan.

Sisälle tultuaan hellitti iso mies otteensa ja Korri kyyrähti

lattialle, heitellen pörröisen tukkansa varjosta pelästyneitä ja

kyrääviä katseita. Hänen ympärilleen kerääntyi väkeä, jotka nauraen

osottelivat häntä toisilleen ja puhuivat omituista, laulavaa

kieltä, josta Korri ei ymmärtänyt sanaakaan. Niiden joukossa oli

Sorjakorjakin ja hänen näkemisensä jollakin tavoin lievensi Korrin

peljästystä.

Kun he olivat aikansa keskustelleet, otti Korrin vangitsija seinältä

pienen puuvartisen aseen, joka oli samanlaista ainetta kuin heidän

kirveensä ja keihäänkärkensä, ja pisti sen tulisijaan. Hetken

kuluttua otti hän sen sieltä takaisin punaisena ja kihisevänä,

lähestyi Korria ja kahmaisten häntä jälleen tukasta painoi aseen

hänen otsalleen. Tuskasta kiljaisten vaipui Korri permannolle ja

tajunsa menettäen alkoi sätkytellä ja vaahdota.

Havahduttuaan tunsi hän polttavaa kirvelyä otsassaan. Mutta hänen

edessään seisoi nyt kokonaan toinen mies: moniryppyinen ja

valkopartainen ukko, jota hän ei ollut äsken nähnyt. Lempeästi puheli

se hänelle jotakin ja auttoi hänet ylös sekä lähti taluttamaan ulos.

He kulkivat kappaleen matkaa metsään ja pysähtyivät lähteen luo,

jota ympäröivissä puissa Korri näki outojen eläinten kalloja. Ukko

pakotti hänet kumartumaan lähteen yli ja silloin näki hän otsassaan

kolmikulmaisen, syvän ja punottavan loven. Mutta vaari alkoi pestä

hänen päätään ja kasvojaan, puhuen samalla jotakin yksitoikkoisella

ja juhlallisella äänellä.

Kokonaan uusi, entisestä jyrkästi poikkeava elämä alkoi nyt Korrille.

Joka ikinen päivä sai hän oppia jotakin uutta. Hän tuli huomaamaan,

että talossa oli kahdenlaista väkeä: toisia, joilla oli samanlainen

merkki otsassa kuin hänelläkin, toiset taas ilman sitä. Edellisiä

kutsuttiin orjiksi ja niiden tehtävänä oli raskaimmat työt sekä

jälkimmäisten palveleminen. Niiden joukossa oli yksi Korrin omaan

luolakansaan kuuluva mies, mutta muut olivat muukalaisten omaa heimoa.

Korri kuului siis myöskin orjiin, mutta alunpitäin huomasi hän

olevansa toisenlaisessa asemassa kuin muut. Valkopartainen ukko, joka

oli perheen itsevaltias hallitsija, oli ottanut hänet erikoiseen

suojelukseensa. Siihen oli syynä, kuten hän oppi tietämään,

se että hän merkkiä hänen otsaansa painettaessa oli saanut

kouristuskohtauksen. Vaari nimitti sitä loveen lankeamiseksi ja piti

sen johdosta häntä jonakin erikoisena.

Vaaria kutsuivat kaikki tietäjäksi ja hänen luonaan kävi

monenkaltaisia avunetsijöitä, joiden kanssa hän loitsuja lukien

askarteli siinä lehdossa, missä oli pyhä lähde ja eläinten kalloja

puissa. Korri sai olla siellä hänen mukanaan ja sikäli kuin hän alkoi

perehtyä valkeiden muukalaisten kieleen, sikäli oppi hän vaarilta

monta salaista taitoa. Myöskin soitti vaari kanteletta ja hyräili

sitä tehdessään lauluja, jotka kertoivat vanhoista suurtietäjistä.

Tämän taidon sai Korri vähitellen myöskin oppia ja se oli hänestä

moninverroin mieluisampaa kuin tietäjän askareet lehdossa. Kanteleen

helinä sai hänet aina hiukenemaan ihanaan surkumieleen ja kyyneleet

vierivät hänen poskilleen.

* * * * *

Sorjakorjan näkemisestä ei Korri tuntenut koskaan saavansa

kyllikseen. Mutta samalla hän pelkäsi millään tavoin lähestyä

häntä tai lausua hänelle sanaakaan omasta alotteestaan. Kaihoisina

ja anovina lepäsivät vain hänen silmänsä Sorjakorjassa, kunnes

tyttö kyllästyneenä alkoi torailla ja ajoi hänet haukkumasanoin

läheisyydestään. Onnettomana vetäytyi silloin Korri johonkin

yksinäiseen paikkaan, istui pitkät hetket maahan kyyristyneenä ja

antoi kyynelten virrata pitkin kuparinvärisiä poskiaan.

Usein sai hän niin Sorjakorjalta kuin muiltakin kuulla orja-nimen,

mutta se ei koskenut häneen millään tavoin ja vasta aikain

kuluttua oppi hän käsittämään, että siihen sisältyi jotakin hyvin

halpa-arvoista.

Niin tylysti kuin Sorjakorja häntä kohtelikin, tunsi Korri kuitenkin

nälän kaltaista vetovoimaa hänen puoleensa. Eräänä kesäisenä yönä,

jolloin käki kukkui järven takana ja pyhässä lehdossa lauloi

rastas, yltyi tämä vetovoima niin väkivaltaiseksi, että hän miltei

itse tietämättään lähti makuutilaltaan liikkeelle ja hiipi sitä

aittaa kohti, missä Sorjakorja nukkui muutamien toisten naisten

kanssa. Aitan ovi oli raollaan ja Korri hiipi sisään. Vaalea tukka

hajallaan, rusoposkisena ja hymyilevänä nukkui Sorjakorja. Kuin

lumottuna pysähtyi Korri hänen lähelleen. Hänen hengityksensä kävi

läähättäväksi, hän kumartui Sorjakorjan yli ja alkoi silitellä hänen

hiuksiaan.

Jo ensimmäisestä kosketuksesta säpsähti Sorjakorja, avasi silmänsä

ja hetken pelästyneenä Korriin tuijotettuaan kirkasi ja kavahti

istualleen. Siitä heräsivät toisetkin naiset ja alkoivat yhteen

ääneen kiljua.

Kauhistuksen valtaamana syöksyi Korri ulos.

"Orjanpentu! Se katala rämppäjalka ja salahiipijä!" kuului aitasta

huutoja ja Korrin jälkeen sinkoili sieltä kaikenlaisia esineitä.

Tästä metelistä tuli miesväkikin hereille hälytetyksi. Pelko ja

kauhistus painoivat Korrin maahan ja hänet valtasi entisiä ankarampi

kouristuskohtaus. Se oli samalla hänen pelastuksensa. Kun hän

murjottuna ja raukeana heräsi tajuihinsa, huomasi hän jälleen

olevansa itsevaltaisen ukon korkeassa suojeluksessa.

Kahta tuskallisemmaksi muuttui Korrin elämä tämän jälkeen. Se

käsittämätön voima, jolla vaaleatukkainen Sorjakorja oli ensi

näkemästä vetänyt häntä puoleensa, oli tämän tapauksen jälkeen

pikemmin vahvistunut kuin heikentynyt, huolimatta siitä, että

Sorjakorja oli hänelle entistä tylympi ja että hän ei uskaltanut enää

muuta kuin varkain häneen silmiään kääntää.

* * * * *

Mihinkään raskaampaan raadantaan ei Korrin toisten orjain tavalla

tarvinnut, ottaa osaa. Mutta suvisin sai hän toisinaan jonkun

vanhemman orjatoverin kanssa samoilla karjan mukana saloilla. Eräällä

sellaisella retkellä kulkeusi hän entisen luolakotinsa luo. Aluksi

puistatti häntä ankara säikäys, huomatessaan missä hän oli. Mutta

sitten veti häntä vastustamattomasti joku salainen voima luolaan.

Kauhistuneena vetäytyi hän sieltä kuitenkin heti takaisin, sillä

tunkkaisen luolan pimennosta irvisti häntä vastaan kolme luurankoa.

Hän vieritteli kiviä luolan suulle, kunnes se kokonaan peittyi.

Uupuneena istui hän sitten kiviröykkiölle, hänen päänsä painui

polvien väliin ja silmistä vieri suuria, yksinäisiä vesikarpaloita.

Kotiin saapui hän vasta yösydännä ja siitä saamansa torat langettivat

hänet jälleen tajuttomuuden tilaan.

* * * * *

Kivikansaan kuuluvia perhekuntia asusti vielä siellä ja täällä

salojärvien rannoilla ja virtain varsilla. Heidän ja valkeiden

muukalaistulokkaiden kesken vallitsi yhtämittainen, leppymätön

taistelu. Kivikansa harveni ja tuli työnnetyksi yhä kauemmas

entisiltä asuinsijoiltaan, jota vastoin valkoinen kansa lisääntyi

ja eteni yhtä mittaa sisämaahan päin. Kivikansa koetti puolustautua

viekkaudella ja salaväijytyksillä. Erään kerran oli heitä yhtynyt

useampia miehiä, he hiipivät syksyisenä yösydännä siihen taloon,

jossa Korri oli orjana, sekä sytyttivät sen useammasta kohti

palamaan. Ne Korrin orjakumppanit, jotka kuuluivat heidän heimoonsa,

pakenivat samana yönä ja liittyivät heimolaisiinsa.

Ärtyneet valkoiset kerääntyivät yhteen ja panivat toimeen

perusteellisen vainoretken kivikansaa vastaan. Entiset orjat saivat

julman kuoleman ja monet luolaperheet surmattiin sukupuuttoon.

Hengissä säilyneet vetäytyivät entistä kauemmas erämaihin.

Korri avuttomuudessaan oli pysynyt kokonaan erossa näistä

tapauksista. Ne jättivät hänen harmaaseen sieluunsa vain uuden

kaamean muiston monien entisten lisäksi.

* * * * *

Mutta muukalaiset kävivät myöskin keskenään verisiä sotia. Itäisellä

ilmansuunnalla asuvat, jotka kutsuivat itseään karjalaisiksi,

tekivät tavan takaa ryöstö- ja hävitysretkiä lännessä asuvain

sukulaistensa luo, jotka vuorostaan maksoivat samalla mitalla. Kerran

taas saapuivat karjalaiset suurin joukoin sellaiselle retkelle.

Monien muiden ohella yllättivät he senkin talon, jossa Korri

kulutti harmaita päiviään. Talo ryöstettiin ja poltettiin, moni

sen asukkaista sai surmansa ja Korrin sekä muutamia muita veivät

viholliset mukanaan. Näiden vankien joukossa oli myöskin Sorjakorja.

Viikkokauden matkasivat karjalaiset vankeineen ja ryöstösaaliineen

halki äärettömien salojen ja yli lukemattomien järvenselkien, kunnes

saapuivat väkirikkaaseen karjalaiskylään suuren ja vuolaan virran

äyräällä. Vangit tehtiin täällä orjiksi ja Sorjakorjakin sai otsaansa

samantapaisen merkin kuin Korrillakin oli. Kumpikin saivat he jäädä

raatamaan sen miehen taloon, joka oli johdattanut karjalaisia

sotaretkellä.

Omituista, sydäntä kaivelevaa tyydytystä tunsi Korri sen johdosta,

että Sorjakorja oli ylvääseen valko-otsaansa saanut samanlaisen

merkin kuin hänelläkin oli. Lisäksi joutuivat he päivittäin raatamaan

samoissa töissä. Toiset vangit olivat joutuneet orjiksi muihin

taloihin ja kyliin, niin että Korri oli nyt Sorjakorjalla ainoa, mikä

muistutti entisestä kodista. Se pakotti hänet synkässä surussaan

lähentymään Korria, antautumaan jutteluun hänen kanssaan sekä

olemaan hänelle ystävällinen. Suurempaa onnea ei Korri olisi voinut

kuvitellakaan ja niin ottikin hän oloissa tapahtuneen muutoksen

kokonaan päinvastaiselta kannalta kuin Sorjakorja.

Viimemainitun oli mahdoton mukautua uusiin oloihin. Hän kärsi ja

kuihtui, ikävöiden alati omaisiaan.

Kun karjalaiset seuraavana suvena lähtivät sotaretkelle kaakkoon

käsin, ehdotti Sorjakorja Korrille, että he karkaisivat ja

palaisivat takaisin omalle maalle. Korrilla ei ollut mitään syytä

toivoa palautumista entisiin oloihin, mutta koska Sorjakorjan tahto

oli samalla hänenkin tahtonsa, mukautui hän vastaanväittämättä

ehdotukseen. Niinpä he sitten eräänä päivänä hyvän tilaisuuden

sattuessa jättäysivät kohtalonsa huomaan ja lähtivät laidattomien

salojen halki pyrkimään hämäläisheimon asuinsijoille.

Petoja, takaa-ajon vaaroja ja nälkää vastaan taistellen harhailivat

he viikkomäärin erämaissa, raviten itseään marjoilla, juurilla

ja salolammista ongituilla kaloilla. Mutta kaikesta kurjuudesta

huolimatta oli tämä Korrille täyttä onnen aikaa ja kaikessa

hiljaisuudessa toivoi hän, etteivät he koskaan enää osuisi valkeiden

muukalaisten keskuuteen. Näille Korrin vaatimattomille onnenpäiville

tuli kuitenkin jyrkeä loppu.

He olivat jo kaikesta päättäin lähellä hämäläisten asuinsijoja, kun

heidän eräänä päivänä oli jälleen päästävä tiellensä sattuneen suuren

virran yli. Muutamista puunrungoista kyhätyllä lautalla lähtivät he

neuvotteleimaan virran poikki. Keskivirralla eivät sauvoimet, joilla

he olivat lauttaa työntäneet eteenpäin, enää ottaneet pohjaan ja

silloin ei heidän auttanut muu kuin antaa lautan solua myötävirtaa

alaspäin.

Mutta kappaleen matkaa alempana kuohui ankara koski. Turhaan

ponnistelivat he vastaan avuttomilla sauvoimillaan, hetki hetkeltä

kiihtyi virran vauhti ja koski nieli kitaansa heidän hauraan

lauttansa. Pari kauhistuksen huutoa ja kumpikin he, lautan hajotessa

alkuosiinsa, olivat suinpäin vedessä, kuohujen viskeltävinä.

Kun rannalle viskautunut Korri havahtui tuntoihinsa, ei Sorjakorjaa

näkynyt missään. Hän karkasi pystyyn ja sanomattoman tuskan vallassa

juoksenteli pitkin kosken äyrästä, mutta hänen huutoihinsa vastasi

ainoastaan kosken iäinen pauhina. Sorjakorja oli ja pysyi poissa.

Silloin myllertyi hänen metsäläissielunsa sekaisin, hän raastoi

pitkää ja vanukkeista tukkaansa, hän ulvoi ja kiristeli hampaitaan

ja pieksi molemmin nyrkein rintaansa, kunnes lopen uupuneena

tupertui maahan. Hän tahtoi heittäytyä koskeen, mutta metsäläisen

itsesäilytysvaisto esti hänet siitä ja niin jatkoi hän järjetöntä

riehuntaansa kosken äyräällä. Nälinkuoliaana ja sekapäisenä löysi

hänet sitten eräänä päivänä kosken rannalta pari hämäläistä

metsästäjää sekä kuljetti hänet ihmisten ilmoille.

* * * * *

Korrin entisistä isännistä ei ollut enää ketään elävien ilmoilla.

Eivätkä hänen pelastajansa paremmin kuin muutkaan tahtoneet

tehdä häntä orjakseen, sillä häneen oli tullut jonkinlainen

koskemattomuuden leima. Vaikkakin häviävän ja halveksitun

kansan poika sekä lisäksi rampa ja vähäpätöinen ulkomuodoltaan,

kunnioittivat ihmiset häntä yliluonnollisten asiain taitajana. Sillä

hän näki outoja näkyjä, puheli näkymättömäin olentojen kanssa,

lankesi aika-ajoittain loveen, paransi tauteja, ennusti tulevia

asioita ja kykeni loihtimaan kanteleesta niin surumielisen ihania

säveliä, että kaikkien silmät kyyneltyivät.

Sellaisena kierteli hän hämäläiskylästä toiseen, häviten aina suvisin

pitkiksi aikoja saloille, kenenkään tietämättä, missä hän harhaili.

Mutta aina palasi hän jälleen ihmisten ilmoille, alakuloisen

tasaisena ja itsekseen puhelevana.

Vuodet vierivät ja uudet sukupolvet astuivat entisten sijalle.

Korrin tukka ja harva parta olivat käyneet lumivalkoisiksi, hartiat

kyyryisiksi ja koko mies kuihtunut ja pienentynyt, niin että hän

oli kuin kymmenvuotias poikanen. Ikäänsä ei hän tiennyt enää itse

paremmin kuin muutkaan. Ihmiset alkoivat jo uskoa, ettei hän

kuolisikaan, mutta sitten hän odottamatta ja ainaiseksi hävisi

ihmisten ilmoilta.

Hämäläiset viettivät silloin suurta ukonjuhlaa korkealla vuorella,

uhraten hevosia, polttaen kokkoja ja juoden olutta ja simaa. Kun

Korri ilmestyi vuorelle ja häntä kehotettiin kanteletta soittamaan ja

ennustamaan, istui hän kivelle kansan keskelle, näppäili kanteleen

kieliä ja silmät utuiseen etäisyyteen tähdättyinä lauloi seuraavan

laulun:

Rautaisin miekoin

ja terävin nuolin

saapuivat takaa

suuren veen

valkeat miehet.

Ryöstäin ja murhaten

häätivät heimoni

pinnalta maan.

Mut ajan virran vieriessä

vuoronsa on kullakin:

Nyt herra sinä, tuo taas orja,

huomenna jo osat toisin.

Takaa saman suuren veen

tulee uudet valtiaat,

eessä joiden notkistaa

niskansa saa suomen heimo.

Verta, verta, miekan valtaa

helmassansa kantaa

tulevaiset vuosisadat.

Ruton, miekan, riidan, petun

kera kasvaa tämä kansa.

Ja kun kerran taivaan Ukko

päästä pitkäin, öisten vuotten

myötäisen suo tilaisuuden

ikeen alta kansan päästä:

Silloin vasta huomataan,

ett' on sortajista suurin

kansan oma riitamieli;

suopeimmillaan silloin

onnenpäivän paistaessa

pohjan kansa itsepäinen

syöksymään on valmis

turman kuiluun, unhon yöhön,

toraten pois häipymään

niinkuin vanha kivikansa,

jonka luoksi Manan yöhön

mua taaton varjo viittoo.

Kun Korri oli lopettanut laulunsa, alkoi ympärillä istuva kansa

yhteen ääneen murista ja soimata häntä siitä, että hän kostomielessä

oli ennustanut tuhoa heidän jälkeläisilleen.

"Se teikäläisten vanha tietäjä", vastasi heille Korri, "joka minulle

nuoruudessani opetti monta salattua asiaa, sanoi vaarallisimman

niistä pahoista haltioista, jotka Suomen heimoa vainoavat, olevan

Eripuraisuuden. Teinkö minä väärin, että sen teille paljastin? Jos

te sen sijaan, että ryhtyisitte tuota pahaa haltiaa keskuudestanne

karkottamaan, vainoatte niitä, jotka teille tuon haltian tuhotöistä

muistuttavat, niin sitä varmemmin kohtaa teitä kerran tuho, kohtaapa

vielä suotuisimpana onnenhetkenänne. Sille ei silloin mahda mitään

itse Ukkokaan, niin mielellään kuin hän soisikin teistä kasvavan

suuren ja voimakkaan kansan."

Tämän sanottuaan otti Korri kanteleen kainaloonsa ja kansanjoukon

jäädessä ristiriitaisten tunteiden valtaan lähti hän vuorelta pois.

Sen jälkeen ei häntä enää nähty. Oliko hän kanteleineen heittäytynyt

koskeen, joka oli Sorjakorjan kerran niellyt, vai oliko hän

kaivautunut muinaiseen kotiluolaansa kuolemaan, sitä ei saanut kukaan

tietää.

Siihen päättyy vaatimaton tarina Korrista, kiviaseita ja nahkapukuja

käyttävän luolakansan viimeisestä jäsenestä, joka monien murheiden

jalostamana eli monta pitkää vuosikymmentä suomalaisheimon parissa ja

oppi heidän tietäjäinsä vanhan viisauden.