Hämäläisten ja suomalaisten keskuuteen oli levinnyt tieto, että
karjalaiset ovat ruvenneet liittoon Uudenlinnan venäläisten
kanssa, jotka tunnustivat uutta, ristiinnaulittua jumalaa. Tätä
piti suomalaisten päällikkö, Toivia Lietolainen, riittävänä syynä
ruveta puuhaamaan sotaretkeä karjalaisten maahan. Hän sai käräjillä
tahtonsa läpi, kun pohjoisten hämäläisten nuori heimopäällikkö,
Hari Teljäläinen, joka oli saapuvilla käräjävuorella, ilmotti
heimolaisineen lähtevänsä mukaan. Sotaretkelle päätettiin lähteä heti
touonteon päätyttyä, että jouduttaisiin takaisin elonkorjuuseen.
Mutta Toivialla oli sotaretkeen yllyttäessään ainoastaan tekosyynä
se, että karjalaiset olivat yhtyneet liittoon venäläisten kanssa.
Yksinomaisena vaikkakin salaisena yllyttimenä hänellä oli toisaalta
himo uusilla saaliilla kartuttaa entisiä rikkauksiaan, toisaalta
toivo saada itselleen miehinen perillinen. Vanha tietäjä Tero oli
näet uskotellut hänelle, ettei hänelle synny poikaa, ennenkuin hänen
miekkaansa on kostuttanut kolmentoista vihollisen veri.
Tästä luvusta oli enää jälellä puolet, sillä kolme oli hän kaatanut
silloin, kun suomalaiset lakkasivat maksamasta veroa svealaisten
kuninkaalle Olaville ja surmasivat hänen veronkantajansa. Toiset
kolme vihollista oli hänen miekkaansa langennut edellisellä
sotaretkellä Uudenlinnan maahan, joten hänen siis vielä piti surmata
kokonaista seitsemän. Sitten vasta hän oli saapa pojan, sillä hän ei
tiennyt, että Tero oli hänen salainen ja katkera vihamiehensä, joka
pelkästä pahansuopuudesta oli näin ennustanut, toivoen päällikön itse
saavan surmansa ennenkuin oli ehtinyt kolmanteentoista.
Hari Teljäläisellä, liittyessään sotaretkeen, oli taasen vaikuttimena
se, että hän oli saapunut kosimaan Toivia Lietolaisen tytärtä ja
Toivia oli kallisten lunnaiden lisäksi vaatinut hänen koetustyökseen
lähtemään mukaan karjalaisia vastaan. Ja saadakseen heimolaisensa
paremmin taivutetuksi sotaretkeen oli Toivia vaatinut tulevan vävynsä
jäämään heidän käräjilleen sekä siellä julkisesti ilmottamaan
liittyvänsä miehineen suomalaisten yritykseen.
* * * * *
Toivia Lietolaisella oli yksi ainoa, kahdeksantoistavuotias tytär.
Hänen maailmaantulostaan oli isä suuresti harmistunut sekä tulkinnut
ylenkatseensa esikoisensa sukupuolta kohtaan sananlaskulla: "Tytär
syntyi, tyhjä syntyi." Siitä syystä ei hän ollut huolinut antaa
lapselleen nimeäkään. Vasta isompana oli päällikön tytär saanut sen
naapureilta, jotka olivat alkaneet kutsua häntä hänen pukunsa mukaan
Siniveraksi.
Siniverka ei ollut missään suhteessa toisten tyttöjen kaltainen
ja sen vuoksi kylän vanhat vaimot ennustivat hänelle tavallista
eriskummallisempaa kohtaloa. Hän oli luonteeltaan oikullinen, tulinen
ja päättävä sekä vartaloltaan solakka ja notkea. Katkerana siitä,
että oli syntynyt tyttönä, jota isä halveksi ja joka ajan tullen
myytiin miehelle kuin kauppatavara, oli häneen aikaisin juurtunut
viha vahvempaa sukupuolta kohtaan. Hän tahtoi olla yhtä etevä kuin
hekin, ja kaksitoista-vuotiaana ratsasti hän aitojen ja ojien yli
ja ampui jousella niin hyvin, ettei yksikään kylän pojista kyennyt
hänelle vertoja vetämään.
Jo aikaisin oli alkanut ilmestyä kosijoita. Hänen ei ollut kuitenkaan
tarvinnut piitata niistä mitään, sillä isä oli hänen puolestaan
jakanut niille rukkasia, niistä kun ei yksikään ollut isän mielestä
kyllin suurisukuinen ja rikas. Mutta nyt oli Teljän kaupungista
tulitit sikäläisen vanhan heimopäällikön poika samalle asialle ja
hänet oli isä hyväksynyt edellämainitulla ehdolla. Isä oli ilmottanut
asian tyttärelleen sekä käskenyt hänen, ryhtyä myötäjäisiään
valmistamaan, sillä häät piti vietettämän heti sotaretkeltä palattua.
Siniverka oli heti ensi näkemältä saanut syvän vastenmielisyyden
Hari Teljäläistä kohtaan, sillä hän oli huomannut tämän silmissä
salakavalan ja luihun ilmeen. Hän antoi Harin tuomat soljet ja
rannerenkaat orjattarilleen ja sanoi uhmaten isälle, että hän ei
ikinä lähde Hari Teljäläisen paremmin kuin kenenkään muunkaan
vaimoksi.
"Vai niin, kanaseni", sanoi isä kylmän halveksivasti. "Sepähän
nähdään."
* * * * *
Siniverka ei pannut rikkaa ristiin myötäjäisten valmistamiseksi. Hän
vain ratsasteli päiväkaudet jousi selässään ja esiintyi päällikkönä
kylissä, joihin oli jäänyt ainoastaan naisia ja lapsia sekä vanhoja
paimenukkoja, joilla oli orjanmerkit otsassaan. Kaiken aikaa
mietti hän keinoja, miten tehdä tyhjäksi aiottu naimiskauppansa.
Viimeisenä keinona hänellä oli karata kotoa, mennä joko Voionmaalle
ruotsalaisten luo tai Koroisten niemellä vierailevien kauppakestien
kanssa vieläkin kauemmas. Mutta sitä ennen tahtoi hän yrittää jotakin
muuta.
Kaksikymmentä päivää sen jälkeen kun isä oli joukkoineen lähtenyt
Karjalaan, päätti Siniverka mennä Tero-tietäjän puheille, saadakseen
häneltä jonkun hyvän neuvon. Tero oli ikivanha, vaahtopartainen
ja äreä äijä, joka asui erillään muista ihmisistä, pimeän korven
keskellä Linnavuoren takana. Siniverka ei ollut koskaan käynyt
hänen töllissään, sillä kukaan ei mennyt hänen luokseen muuta kuin
suurimman tarpeen ajamana.
Pelotonna astui Siniverka jousi selässään ikihämärän kuusikon halki
luikertelevaa polkua tietäjän tuvalle. Rohkeasti astui hän noesta
kiiltävään pirttiin, jossa hänen katseensa kohtasi ensimäiseksi
lattialla kiemurassa makaavan käärmeen. Se nosti päätään ja
nähdessään tulijan oudoksi oikasi se kiemuransa ja luikersi nopeasti
multapenkkiin.
Tietäjää ei näkynyt missään ja uteliaana alkoi Siniverka tarkastella
pirtin omituista kalustoa arpakannuksineen, yökönsiipineen ja
moninaisine yrttikimppuineen, joita riippui katonlaessa. Lopuksi
kiintyi hänen huomionsa kannelliseen tiinuun tuvannurkassa. Kun hän
kurkisti sen sisälle, huomasi hän siinä olevan omituista, vihreälle
vivahtavaa nestettä. Hänen teki kovin mielensä päästä tarkemmin
senkin perille, ja niinpä otti hän pankolta kauhan ja täytti sen
nesteellä. Mutta juuri kun hän kohotti kauhan tunnustellakseen
nesteen hajua, ärähti hänen takanaan vihainen ja hätääntynyt ääni:
"Kuka onneton sinä olet, joka kajoat myrkkyyn!" Siniverka pudotti
kauhan kädestään ja kääntyi ovea kohti. Siinä seisoi Tero, pienet
silmät kipinöiden linnunsiipiä muistuttavain kulmakarvain alla.
Mutta tunnettuaan vieraan päälliköntyttäreksi kuvastui hänen
moniryppyisillä kasvoillaan pahanilkinen vahingonilo.
"Ähää, saitkos tarpeesi, Toivian pentu!" sähisi hän. "Tiedäpäs, että
se oli myrkkyä, jossa sotaanlähtijät käyvät nuoliaan kastamassa, ja
kohta sinun rusoposkesi ovat valkeat kuin palttina, sillä pieninkin
tippa siitä riittää ottamaan hengen vaikka itse Hiideltä, saati sitte
sinunlaiseltasi simapiialta. Mutta siihen sanoo vain Tero, että kutti
parahiksi. Isän isäsi vääryydet alkavat tulla kostetuiksi. Hän riisti
minulta nuorena naiseni ja myöhemmin hän Lapinretkellä työnsi ainoan
poikani oman päänsä lunnaaksi. Mutta hänen poikansa, rikas Toivia,
ei ole palaava Karjalasta, jonne minä hänet, houkan, olen usuttanut
surmattavaksi. Ja se on hänelle parahiksi senkin vuoksi, että hän
tarpeeksi rikkautta ja valtaa saatuaan tahtoisi kohota meidän
kaikkien kuninkaaksi ja valtiaaksi. Mutta nyt on Tero tehnyt tyhjäksi
hänen salaiset aikeensa. Hän ei palaa Karjalasta! Eikä sieltä palaa
sinun sulhosikaan sinua hautaamaan. Sinä olisit äitinesi voinut
minun vuokseni säästyäkin, mutta koska olet itse mennyt myrkkyäni
maistelemaan, niin oli menneeksi. Sitä täydellisemmäksi muuttuu Teron
kosto!"
"Tuki jo suusi, vanha korppi!" huusi hänelle Siniverka nauraen, niin
että valkoiset hampaat välkkyivät. "Minä en ole huulilleni ottanut
sinun myrkkyjäsi ja mitä ennustukseesi tulee, että Hari Teljäläinen
ei palaa Karjalan retkeltä, niin siitä hyvästä minä vain kiitän
sinua. Ja nyt pois siitä kynnykseltä tai saat vasaman sappirakkoosi!"
Hän ojensi jousensa Teroa kohti, joka kiiruusti hävisi ovelta.
Nopeasti pujahti Siniverka ulos ja polulle tultuaan uhkasi hän
jousellaan vielä kerran Teroa, joka pirttinsä nurkalta syyti
kirouksia hänen jälkeensä. Iloisesti nauraen hävisi hän sitten
kuusten suojaan.
* * * * *
Toista sataa vuotta olivat suomalaiset eläneet rauhassa lännen
viikinkien kanssa. Silloin oli nimittäin Eerik Emundinpoika, Upsalan
kuningas, tullut suuren sotajoukon kanssa Suomeen ja jouduttuaan
taistelussa hänen kanssaan tappiolle, olivat suomalaiset suostuneet
maksamaan veroa. Mutta alun kolmattakymmentä vuotta sitten oli
Norjan kuningas Olavi, joka oli ottanut ristiinnaulitun jumalan
ja jota kuolemansa jälkeen oli ruvettu kutsumaan pyhäksi, tullut
viikinkijoukkoineen Suomen rannalle. Lähes koko päivän kestäneessä
taistelussa olivat suomalaiset kuitenkin voittaneet ja ajaneet hänet
takaisin rannoiltaan. Tästä voitostaan innostuneina olivat he sitten
surmanneet tai karkottaneet Upsalan kuninkaan veronkantajat.
Keväällä pidetyillä käräjillä olivat muutamat vanhimmista
vastustaneet Toivia Lietolaisen tuumia sillä syyllä, että svealaiset
saattaisivat milloin hyvänsä tulla kostamaan sekä uudistamaan Eerik
Emundinpojan vallotuksia, joten oli vaarallista viedä asekuntoiset
miehet koko kesäksi Karjalaan saakka. Toivia oli kuitenkin väittänyt,
että koska he eivät ole kahteenkymmeneen vuoteen yrittäneet kostoa,
niin eivät he nyt enää sitä ajattele.
Mutta kävi, kuten vanhat miehet olivat ennustaneet. Svean maata
hallitsi tähän aikaan Emund Vanha ja hänen poikansa Anund lähti
nyt suurelle viikinki retkelle Suomeen, uudistaakseen meren tällä
puolen ne vallotukset, jotka hänen isoisänsä, Olavi Sylikuningas,
oli huolettomuudessaan menettänyt. Toista kuukautta sen jälkeen kun
suomalaiset olivat lähteneet Karjalaan, saapui hän kesän kuumimpana
aikana laivastoineen Aurajoen suuhun ja ryösti ensimäiseksi Turun
kauppapaikan Koroisten niemellä.
* * * * *
Siniverka ratsasti huoletonna Lietolan kylien väliä ylempänä Aurajoen
varrella, kun alhaalta saapui joukko hätääntyneitä pakolaisia, tuoden
sanoman viikinkien saapumisesta.
"Kuinka suuri joukko heitä on?" tiedusti Siniverka.
"Paljon, paljon heitä on!" huusivat pakolaiset, "ja kohta he ehtivät
tännekin."
Siniverka otti nyt isänsä suuren vaskitorven, jolla kansaa
kutsuttiin koolle, ja puhalsi siihen. Pian täyttyi Toivian piha
peljästyneistä naisista ja lapsista, ja kun Siniverka oli ilmottanut
heille viikinkien tulosta, syntyi siinä suuri hätä, itku ja käsien
väänteleminen. Mutta Siniverka käski heidän vaieta, ja kun he olivat
jo tottuneet katsomaan häntä valtiattarekseen, tottelivat he ja
kuuntelivat hiljaa, kun hän sanoi:
"Nyt ei ole aikaa itkemiseen! Meidän on pelastettava kotimme ja
tuhottava viikingit!"
Tämän kuultuaan alkoivat kaikki jälleen parkua, pitäen hänen sanojaan
mielettöminä. Mutta Siniverka komensi heidät uudelleen vaikenemaan.
"Tietysti me emme voi heitä tuhota avoimessa taistelussa, koska te
kerran olette naisia", sanoi hän tavalla, kuin ei hän itse olisi
heihin lainkaan kuulunut. "Mutta minulla on toisenlainen keino, joka
iski mieleeni kohta kun olin kuullut heidän tulostaan. Kuulkaa siis!
Nyt on kuuma ja kuiva aika. Kuljettuaan Koroisista tänne saakka ovat
viikingit luonnollisesti janoon nääntymäisillään. Kyläämme tultuaan
ehättävät he siis ensimäiseksi kaivojen ja lähteiden luo janoansa
sammuttamaan. Mutta me myrkytämme kaikkien vesipaikkain vedet ja
heistä ei yksikään ole jäävä henkiin. Itse menemme linnavuorelle ja
katsomme sieltä, kuinka kaivojemme ympärystät täyttyvät kuolevilla
viikingeillä."
"Myrkytämme, myrkytämme! Mutta mistä me tähän hätään saamme niin
paljon myrkkyä kuin siihen tarvitaan?" huusivat naiset.
"Kyllä minä pidän siitä huolen, jos te lupaatte kaikessa totella
minua", vakuutti Siniverka.
Kun naiset lupasivat noudattaa hänen käskyjään, jatkoi hän:
"Menkää nyt kiiruusti ja ottakaa kotoanne kaiken varalta arvokkaimmat
kalleutenne sekä hiukan syötävää ja rientäkää sitten linnavuorelle.
Ne teistä, jotka pystyvät hiukankaan aseita käyttämään, ottakoot
mukaansa jousia ja keihäitä. Minä pidän orjattarineni kyllä muusta
huolen. Ja nyt kiiruusti toimeen, sillä viholliset voivat olla
milloin hyvänsä täällä!"
Kun naiset olivat hajaantuneet, lähetti Siniverka yhden orjatytöistä
houkuttelemaan Teroa kylälle, lukemaan muka loitsuja eräälle
sairaalle. Toisen tytön lähetti hän metsiin ilmottamaan paimenille,
että heidän oli karjoineen pysyttävä toistaiseksi poissa kylästä.
Sitten rupesi hän äidin ja jälellä olevien tyttöjen kanssa keräämään
talon kulta- ja hopeakalleuksia, jotka lippaisiin sullottuina vietiin
linnavuorelle.
Mutta kun hän arvasi Teron ehtineen jo pois töllistään, lähti hän
sinne nopeasti, seurassaan kaksi vantteraa tyttöä. He tapasivat
tietäjän pirtin tyhjänä ja nurkassa seisoi entisellä paikallaan tuo
tuhoisa tiinu. Siniveran käskystä tarttuivat siihen molemmat tytöt ja
niin lähdettiin vitkastelematta takaisin kylää kohti.
Kaikki olivat jo rientäneet linnavuorelle ja koko kylä oli kuin
kuollut. Omin käsin jakoi Siniverka tiinun sisällyksen kaikkiin
kaivoihin ja lähteisiin. Niiden lähelle asetettiin korvoja ja
vesikapat jätettiin paikoilleen.
Kun kaikki oli valmiina, riensivät tytöt muiden luo linnavuorelle,
joka jyrkkärinteisenä kohosi taampana kylästä. Sen laki oli ympäröity
korkeilla kivivalleilla, joiden sisäpuolelle päästiin kapean aukon
kautta. Tänne olivat nyt sulloutuneet kaikki kylän naiset, lapset
ja vanhukset sekä alempaa jokivarrelta tulleet pakolaiset, pelon ja
jännityksen vallassa odottaen, mitä tuleman piti.
Mutta tuskin oli Siniverka seuralaisineen ehtinyt varustuksen sisään,
kun ensimäiset vihollisjoukot tulivat näkyviin. Kypärit, keihäät ja
terässilmikkopaidat välkkyen päiväpaisteessa marssivat ne väsyneesti
laapustaen kylää kohti. Ja kaikki kävi, kuten Siniverka oli sanonut.
Varmistuttuaan siitä, ettei heitä miltään suunnalta ollut vaara
uhkaamassa, hajaantuivat viholliset ja riensivät kaivojen luo sekä
alkoivat vettä ammentaa. Linnavuorella piilevien pakolaisten jännitys
nousi korkeimmilleen, kun he henkeään pidättäen kurkistelivat
vallituksen yli alas kylää kohti.
Hetken kuluttua seurasi kylän tanhuilla omituinen näytelmä.
Viholliset alkoivat hoippua ja meluta kuin juopuneet. Mutta sitä ei
kestänyt kauan. Yksi toisensa jälkeen kaatuivat he maahan, kierien
ja väännellen tuskissaan, kunnes kangistuivat liikkumattomiksi.
Hämmästyneinä ja avuttomina seisoivat kuolevien toveriensa keskellä
ne muutaman kymmentä miestä, jotka eivät olleet veteen kajonneet.
"Nyt ne teistä, jotka uskaltavat jousta jännittää, ottakoot aseensa
ja seuratkoot minua!" huusi Siniverka.
Parikymmentä henkeä puolikasvuisia poikia, ukkoja ja vantteria
tyttöjä liittyi Siniverkaan, lähtien viidakoiden suojassa hiipimään
kylää kohti. Talojen huoneet tarjosivat heille edelleen suojaa,
niin että he pääsivät huomaamatta lähelle eloonjääneitä viikinkejä,
jotka odottamattaan saivat nuolituiskun päällensä. Ne heistä, jotka
hengissä pelastuivat tästä ryöpystä, lähtivät suinpäin pakoon,
luullen suomalaisten koko voiman karanneen heidän kimppuunsa.
Katsomatta enää taakseen tähän kammon ja kuoleman kylään, riensivät
he viimeiset voimansa jännittäen Aurajoen suuhun, tuoden turman
sanoman laivoja vartioimaan jääneille tovereilleen.
Viivyttelemättä nostivat he purjeet ja lähtivät näiltä kovan onnen
raunioilta takaisin kotimaahansa.
* * * * *
Kun viholliset olivat lähteneet kylästä, puhalsi Siniverka jälleen
vaskitorvea. Silloin riensivät kyläläiset alas linnavuorelta ja
tunkeilivat ylistyksin ja ilohuudoin Siniveran ympärillä. Mutta hän
lausui heille:
"Yhden asian minä vielä vaadin teiltä. Kun miehet palaavat
sotaretkeltä, on teidän kaikkien mentävä heitä vastaan ja
ilmotettava, että minä olen sillä aikaa tuhonnut suuren
viikinkijoukon sekä pelastanut kotimme. Sitten teidän on esitettävä
isälleni palkintovaatimus, ja se on, ettei hän pakottaisi minua Hari
Teljäläisen vaimoksi. Sillä minä en kärsi häntä. Lupaatteko tämän?"
Yhteen ääneen lupasivat kaikki täyttää Siniveran tahdon.
"Nyt teidän on viipymättä ryhdyttävä työhön", jatkoi Siniverka, "ja
hävitettävä ruumiit ilmaa saastuttamasta. Mutta sitä ennen teidän
on riisuttava kuolleilta heidän aseensa, kypärinsä ja rautapaitansa
sekä kannettava ne kotiini. Niistä näkee isäni, ettemme me ole häntä
tyhjillä puheilla pettäneet."
He hajaantuivat riisumaan ja korjaamaan kuolleita. Mutta Siniverka
etsi näiden joukosta Anundin, kuninkaanpojan, ruumiin ja otti
itselleen hänen kultaisen kypärinsä.
* * * * *
Kului vielä toista kuukautta, ennenkuin suomalaiset palasivat
Karjalan retkeltä. He olivat tulleet lyödyiksi ja palasivat ilman
saalista ja päällikköä. Toivia Lietolainen ja Hari Teljäläinen olivat
kumpikin saaneet taisteluissa surmansa, kuten Tero oli Siniveralle
ennustanut. Kotiin heidät oli johtanut eräs vanhempi soturi.
Päällikkökylän naiset olivat lupauksensa mukaan rientäneet palaavia
vastaan ja ilmottaneet heille, mitä suuria asioita kotona oli sillä
aikaa tapahtunut.
Kun he olivat kerääntyneet Toivian pihaan ja Siniverka ilmestyi
kuistille, päässään viikinkipäällikön kultainen kypäri, seisoivat
miehet hämmästyneinä, sillä Siniverka oli yhtäkkiä kohonnut heidän
silmissään ruhtinattareksi. He neuvottelivat hiljaa keskenään ja
senjälkeen lausui joukon vanhin Siniverkaan kääntyen: "Me olemme
kuulleet, kuinka sinä meidän poissa ollessamme olet viisaudellasi
ja rohkeudellasi tuhonnut suuren vihollisjoukon ja pelastanut
kotimme häviöstä. Ja koska isäsi kaatui sotaretkellämme ja me siis
tällä haavaa olemme ilman päällikköä, niin olemme me tässä nyt
päättäneet, että sinä saat olla meidän suomalaisten päällikkönä
siksi kunnes valitset itsellesi miehen, jolloin me valitsemme hänet
päälliköksemme. Suostutko siis rupeamaan päälliköksemme?"
Rinta aaltoillen ja ilosta punastuen antoi Siniverka suostumuksensa.
"Te hullut ja ajattelemattomat miehet!" kuului tällöin väkijoukosta
Teron käreä ja vihainen ääni. "Tietäkää, että jos te valitsette tämän
tytön päälliköksenne, niin tässä maassa tulee aina vastaisuudessakin
esiintymään voimakkaita naisia, jotka vaativat itselleen sananvaltaa
yhteisissä asioissa sekä pyrkivät taivuttamaan meitä miehiä ikeensä
alle."
"Hän on jo yli-ikäinen ja höpisee", huusi väkijoukko ja riemuiten
tunnustivat he Siniveran päällikökseen.
Mutta itsekseen päätti Siniverka, ettei hän mene koskaan naimisiin,
saadakseen olla päällikkönä kaiken ikänsä.