Hän on päässyt sakoilla, kulujen ja kipurahain maksulla ja muutaman
kuukauden vankeudella ruunun virkamiehen vastustamisesta ja
loukkaamisesta hänen virkatoimessaan. Mutta käräjiä odottaessa ja niitä
käytäessä on aika kulunut syksystä kevätkesään.
Pää kulittuna ja vangin vaatteisiin puettuna on hänet vähää ennen
juhannusta tuotu läänin kaupungista oman pitäjän vankihuoneelle, jossa
hänet on päästetty irti.
Siitä hän lähtee kulkemaan suoraapäätä korpeensa, joka vetää häntä
vastustamattomasti. Hevonen on myöty kuluista, mutta lehmän hän on
jättänyt sinne ruokolle muutaman vanhan vaimon haltuun, joka on
luvannut hoitaa sitä yli talven.
Junnu on laihtunut, koukistunut ja kalvennut. Otsa on synkistynyt ja
samennut, posket käyneet kuopille ja jäykistyneet, niin että näyttää
siltä, kuin hän lakkaamatta purisi hammasta. Silmät ovat painuneet
päähän, mutta välähtävät välistä salavihaisesti.
Ei oikeuden edessä, ei vankilassa, ei sieltä palatessakaan tutun
vanginkuljettajan kanssa hän ole monta sanaa vaihtanut. Siitä pitäen,
kun hänet väkivallalla heitettiin omille liisteilleen, on hän
itsepintaisesti ollut ääneti.
Käräjissä luettiin hänen papinkirjansa, josta kaikkein kuullen kävi
selville, että hänet on rangaistu ensimmäisen kerran varkaudesta ja
että hän on yksinäisen naisen isätön poika. Ei hän puolustautunut, ei
jäävännyt todistajia, ei kieltänyt eikä myöntänyt. Ja kun isäntä
selitti tuomarille, ettei tätä miestä milloinkaan ole pidetty oikein
täysipäisenä, se kun syyttä suotta saattaa vimmastua ihan
silmittömäksi, antoi hän hänen puhua, kelvottoman, ja muiden uskoa.
Mutta jo silloin alkoivat hänessä kypsyä synkät tuumat. Ne valmistuivat
vankihuoneella ja lääninvankilan yksinäisessä kopissa. Ne eivät enää
nousseet päätä pyörryttävinä ja maailmaa mustentavina vihanpurkauksina
niinkuin ennen, ne kokoontuivat sydänalaan, jäivät sinne jäytämään ja
pakottamaan, imeytyivät veriin ja purivat mieltä kuin happamena
ruosteena.
Hän polttaa isännän talon!... Hän tappaa Tahvon ja vallesmannin, ampuu
insinöörit metsän peitosta, ja kostaa mitenkuten kaikille niille, jotka
ovat ryöstäneet hänen rahansa ja tavaransa, häntä häväisseet ja
pilkanneet ja ajaneet hänet kuin metsän pedon pesästään!
Isäntä on kehunut hänen viljelyksiensä vuoksi saaneensa ruunulta
kaksinkertaiset lunnaat maastaan. Tahvo on ilkkunut viimeinkin
kostaneensa. Kaikki maailma on tietysti nauranut hänen häviölleen...
... Ei ole oikeutta ihmisissä, susia ne ovat, nälkäisiä hurttakoiria,
jotka söisivät suuhunsa, repisivät riekaleiksi, jos saisivat, imisivät
viimeisen veripisaran ruumiista...!
Mutta kostaa hänen täytyy, vaikka itse siihen menehtyköön! ... ja
silloin, kun hän näitä ajattelee, silloin leimahtavat hänen silmänsä,
ja hampaat puristuvat yhteen...
Hän kulkee epätasaista metsäpolkua pitkin korpeaan kohti. Mutta voimat
ovat uupuneet paljosta istumisesta ja huonosta ruuasta, ja hänen täytyy
käydä tiepuoleen levähtämään. Nälkäkin on, eikä ole tupakkaakaan, jota
ei ole saanut moneen kuukauteen, mutta jota mieli aina ikävöi.
Viha herpoontuu hetkeksi, kostotuumat unohtuvat, ja mielen pinnistys
laukee.
Mitä hän on tehnyt, että ihmiset ovat hänelle niin armottomia, että
maailma häntä niin murjoo? Eikö hän aina ole koettanut sitä palvella ja
sovittaa niitä, joita vastaan ehkä on rikkonut? Eikö hän aina ole
antanut niille rauhaa ja paennut pois niiden jaloista? Eikö hän ole
väistynyt tiepuoleen ja antanut niiden ajaa ohi,--minkä tähden ne
sieltäkin hänet karkoittavat?... Jos pääsisi vielä kerran kaiken
kuulumattomiin, jos saisi vielä hankituksi hevosen ja rakennetuksi
uuden mökin jonnekin. Mutta mistä sen tietää, etteivät ne niitäkin
ryöstäisi, etteivät taaskin karkaisi kymmenen miehen voimalla hänen
kimppuunsa, löisi rautoihin ja ajaisi vankilaan? Ja etteivät veisi
vielä lehmääkin...? Ehkei hän enää saa sitäkään pois, ehkä ne ovat jo
senkin anastaneet?--ja tätä peläten lähtee hän taas kiireesti pyrkimään
sinne, missä luulee sen olevan.
Keväinen yö on kolkko ja kostea, ja vasta lehteen puhjenneet puutkin
näyttävät värisevän. Paikat ovat tutut ja matka monta kertaa ennen
kuljettua. Mutta ei mikään näytä kuitenkaan olevan entisellään. Kuta
enemmän hän syvenee korpeen, sitä leveämmäksi käy tie ja sitä
haaskatummaksi metsä. Entistä karjanuraa on aukoiltu isommaksi, sitä on
ajettu kärryillä, ja rattaat ovat raapineet kuorta puista.
Suopaikkoihin on tehty siltoja, ja tiepuolessa on vähän päässä suurten
honkain kantoja ja niiden katkotulta latvoja.
Vaan yht'äkkiä alkaa hänestä näyttää siltä, kuin kaikki nuo jälet ja
merkit toisivat poispäin, niinkuin ne tästä kautta suurella joukolla ja
täyttä karkua olisivat ajaneet kuormineen ja kärryineen, niinkuin
pelästyksissään ja takaa ajavia vainoojiaan hurjasti paeten... Ne ovat
keskeyttäneet työnsä, ne on joku loihtinut sieltä pois, antamatta yön
lepoa ja päivän rauhaa! ... pannut metsän peikot kiviä nakkelemaan
vuorten louhuista alas laaksoihin, särkemään yöllä sen, minkä ne
päivällä rakentivat ja rakentamaan sen, minkä ne särkivät: hänen
pirttinsä ja peltonsa! Ja tästä ne nyt ovat menneet, toisiaan takaa
ajaen, ahdistaen ja ruhjoen heikompiaan tiepuoleen, jossa on kuin
kaatuneiden kuormain jälkiä, aisankappaleita, irtautuneita pyöriä ja
hevosten luurankoja...
Yön yhä hämärtyessä alkaa hän uskoa tosiksi näkyjään ja kuvittelujaan,
tahtoo saada varmuuden siitä, ovatko ne todellakin sieltä lähteneet, ja
malttamatta kulkea tietä myöten, jonka kahden puolen hänen mielestään
liikutaan ja salaperäisesti sihistään, poikkeaa hän polulta ja lähtee
metsän läpi oikaisemaan suoraa tietä Mustinlampea kohti.
Onhan hän kuvitellut sen kaiken mielessään valmiiksi valvoessaan
linnassa unettomia öitään. Onhan hän nähnyt radan leviävän ja metsän
väistyvän, nähnyt hevosia ja miehiä pitkissä jonoissa kuljettamassa
pois kiviä ja puita, nähnyt kantoja väännettävän ja ammuttavan kiviä
ilmaan, kiivettävän tupansa katolle, heitettävän malkoja pellolle ja
hajoitettavan tuohia tuulen vietäväksi ... ja jo kauan on hänen
silmissään seisonut tuvan uuni keskellä ahoa kuin tulipalon jälkeen...
Mutta sellaista mullistusta, niin perinpohjaista ja pikaista hävitystä,
kuin minkä hän nyt näkee, jysähtäessään pimeästä metsästä avattuun
linjaan, ei hän ole osannut kuvitellakaan...
Sehän on jo valmis rautatie ... penger tehty, ojat kaivettu, kiskot
pantu paikoilleen! Ja keskellä rataa, ihan hänen edessään töröttää
korkealla penkereellä jono hiekkavaunuja ja niiden edessä kiiltelevä,
ilkkuileva, ilkeästi pihisevä veturi.
Hervotonna ja jalat tuskin päällään pitäen hiipii hän radan reunaa
tuvalleen päin. Suolla seisovat hajasäärin junttaustelineet ja niiden
ympärillä rumppukiviä ja rykelmä käsikärryjä kumollaan, selällään,
syrjällään...
Hän hakee huoneitaan entiseltä aholtaan, mutta ei löydä ahoa eikä
huoneita. Aho ja pellot ovat peitetyt hiekkaan, tupa, navetta ja saunan
ja kamarin salvos ovat haihtuneet näkymättömiin, ja niiden sijalle on
alettu rakentaa uutta kivijalkaa. Ainoa, minkä hän löytää petäjiköstä,
on palanen tikapuita.
Häntä alkaa peloittaa. Hänestä on, kuin olisi hän siinä näkymättömien
vihanhenkien väijyttävänä, jotka tähtäävät häntä metsästä,
ojentautuvat ottamaan häntä jaloista kiinni, suhisevat ja pihisevät
hänen ympärillään... Hän aikoo karata korpeen, mutta sieltä tuijottaa
häneen huoneiden ikkunoita ja ovia toinen toisensa takaa ... tuolla on
veturi ja vaunut ... tuolla nuo telineet ja tuolla taas toiset. Ja hän
lähtee juoksemaan alas lammelle.
Mutta tuskin hän on ehtinyt toiselle puolelle penkereen, josta
irtonainen hiekka valuu hänen jälkeensä, kun hän huomaa olevansa vanhan
metsäsaunansa edessä ja pysähtyy siihen.
Se näyttää olevan asuttu. Sieltä kuuluu kuorsausta raollaan olevan oven
läpi, ja kun hän kurkottaa sisään, näkee hän lattialla kiukaan edessä
sammalilla makaamassa vanhan vaimon, jonka tuntee samaksi, joka on
saanut hoitoonsa hänen lehmänsä.
Lehmänsä? muistaa hän. Mutta missä on hänen lehmänsä?
--Tallellahan tuo vielä on, puhuu hänelle vaimo herättyään ja unesta
selvittyään. Ja tähänhän nuo vielä jättivät tämän saunarähjänkin,
vaikka uhkailivat sitäkin repiäkseen. Vaan eikö nuo tätäkin jo kohta
korjanne, kun saavat nuo muut laitoksensa valmiiksi. Juhannuspäivänähän
kuuluvat olevan ne, mitkä lienevät, ne ensimmäiset avajaiset. Sen
entisen pirttisihän ne repivät, ja isäntä möi seinät Tahvolle, joka on
siirtänyt ne tuonne vähän syrjemmälle metsään. Kuuluu pitävän siellä
viinankauppaa ja rikastuvan. Sillähän se näet on sinun hevosesikin. Se
kelvoton kun sai sen viidestäkymmenestä markasta huutokaupassa.--Jo
niitä on ilkiöitä tässä maailmassa, jatkaa hän lohdutellakseen, kun
näkee Junnun lyykähtävän saunan kynnykselle, kyynärpäät polvia vastaan.
Kaikesta sitä mieheltä viedäänkin elanto ja olento, mistä sinultakin.
Revipäs toisen tekemä talo maan tasalle, lyöpäs rautoihin ja myöpäs
ainoa hevonen... Ja kun olisi se isäntä, mikähän lie sekään miehiään,
ottanut ne sinun tekemäsi heinätkin, soista ja rämeistä keräämäsi ...
olisi ottanut, jos en olisi estoa tehnyt.
--... Tallellahan tuo toki vielä on lehmäsi. Tästähän se illalla lähti
yösyöttöönsä. Ei sitä paljon uskalla paimentamatta jättää muulloin kuin
yöllä, sitten kun alkoivat tuolla veturillaan humata kahakäteen. Ne kun
eivät osaa lehmät pelätä sitä sen enemmän kuin hevostakaan, niin jo
ovat kahden elukan yli ajaneet tänä kevännä. Eivätkä maksa
vahingoltakaan, kun kuuluisi pitävän jokaisen itsensä paimentaa
karjansa.
--Mikä pakko sitä on täällä sen kanssa ollaksesi?
--Eihän tuota ole osannut muuannekaan, kun täällä saa maidostakin
paremman hinnan.
--_Niillekö_ sinä myöt maidon?
--Nehän nuo houkuttelivat, kun sanoivat olevan muutenkin särpimestä
tingan täällä sydänmaalla ... ja kun nuo olivat täällä heinäsikin.
--Missä päin se kulkee Omena yösyötössä?
--Eihän se kaukanakaan. Tuollahan se lie aivan radan takana muiden
lehmäin kanssa. Pitäisi sen tänne kuulua sen kellonkin. Löydät sen
sieltä nähdäksesi.--Vaan saataisiinhan tässä aamukahvikin
kiehautetuksi, jos malttaisit odottaa...
Mutta ei Junnu sano malttavansa, nousee ylös ja katoaa metsään.