Päivä jo nousee vaaran takaa, ja sieltä täältä alkaa kuulua liikettä ja
ääniä.
Kuulostellen kulkee Junnu radan vartta, loittonee siitä vähän, palaa
taas takaisin sen poikki mennäkseen, mutta on kuin ei saisi siihen
rohkeutta.
Ei päivääkään aio hän enää täällä viipyä. Heti paikalla hän hakee
lehmän käsiinsä, kytkee sen kiinni ja lähtee sen kanssa tiehensä,
ennenkuin kukaan on hänet nähnyt. Menihän sitten minne meni, sydänmaita
myöten toisiin pitäjiin ... kunhan vain pääsee pois täältä, missä on
kuin väijyviä peikkoja joka puun juuressa ja jokaisen kiven kolossa.
Vähän aikaa kuljettuaan on hän yht'äkkiä kuulevinaan tutun kellon
kilahduksen ja pysähtyy. Ja kun se kilahtaa toisen kerran, menee hän
kohti.
Aukeaa pieni aho eteen, jonka hän tuntee samaksi, minkä viime kevännä
oli kaskesta polttanut ja pannut ohraksi. Ja sen keskeltä keksii hän
seisomassa oman entisen hevosensa.
Mutta se on nyt laiha ja lamassa, on vielä talvitakussaan, karva
hankautunut, selkä makkaroilla, säki ja hartiat vereslihalla, suupielet
revittyinä ja pää riipallaan. Se tuntee entisen isäntänsä, mutta ei
jaksa tulla luo, hörhättää vähän ja töykkää turvallaan käsivarteen.
Voi, minkä ne ovat sinusta tehneet! ... voi heittiöitä, voi hylkiöitä!
vaikeroi Junnu itsekseen.
Ja muistamatta, ettei hän enää olekaan sen oikea omistaja, tarttuu hän
kellonkantimeen ja lähtee taluttamaan sitä pois.
--Mies hoi, eläpä vie minun hevostani! huutaa joku metsän laidasta ja
juoksee päin.
Se on Tahvo.
Tunnettuaan Junnun hän säpsähtää ja pysähtyy, mutta kun näkee, että
Junnu on aseeton, ja hänellä itsellään on kirves, rohkaisee hän
mielensä ja menee luo.
--Pois minun hevosestani! huutaa hän heristäen kirvestään, ja tarttuu
hänkin kellonkantimeen.
Junnu hellittää. Ja kun hän näyttää epäröivältä ja heikolta eikä näy
aikovankaan tehdä tappelua, survaa Tahvo häntä olkapäistä, jolloin
Junnu sortuu omiin jalkoihinsa ja hoipertuu maahan.
Tahvo hyppää hevosensa selkään, latkii sitä ohjasperillä mahan alle ja
ajaa pois.
Junnu ei jaksa juosta jälkeen, ei jaksa enää suuttuakaan, antaa hänen
ahon laidasta haukkua häntä hevosvarkaaksi, roistoksi, uhata
vallesmannilla ja uudella vankeudella ja kadota käsistään metsään.
--So, ruuna, kivimäkeen! kuulee hän Tahvon siellä ärjyvän hevoselleen.
Senhän se on, ajattelee hän tylsästi, niidenhän ne on kaikki ... nehän
ne tekevät, mitä tahtovat...
Häntä raukaisee, uuvuttaa vastustamattomasti, aamuaurinko pistää metsän
yli kipeästi silmään, päätä viipottaa, ja hän painautuu aholle
pitkäkseen, unohtaen lehmänsä ja poislähtönsä ja kaikki...
Mutta tuskin hän on ehtinyt silmänsä ummistaa, kun kimakka vihellys
vihlaisee hänen korviaan ja iskee kuin piiskalla selkään ja yli koko
ruumiin. Hän on kuulevinaan kuin kahleiden helinää ja kalsketta, eikä
tiedä, onko hän vielä linnassa vai uneksiiko siellä olevansa.
Mutta kun hänelle vähitellen selviää, että se oli veturi, joka vihelsi,
ja että se on se, joka sieltä tulee tännepäin, muistaa hän lehmänsä,
kimmahtaa ylös ja lähtee kivien ja kantojen yli juoksemaan radalle,
niinkuin jotain estääkseen, niinkuin jotain vaaraa torjuakseen.
Lehmiä seisoo pienoinen karja toisella puolen penkereen tulossa radalle
päin. Ensimmäisenä niistä tuntee Junnu omansa, ja sekin keksii samassa
Junnun, nostaa päänsä pystyyn, ynähtää tutusti, mölähtää, ja lähtee
juoksujalassa, kello kaulassa kahakäteen kalkattaen, tulemaan kohti.
Mutta kun se tulee radalle, ja on juuri penkereen yli nousemaisillaan,
viheltää veturi jo käänteessä ja karkaa höyryä kupeiltaan sähistäen
täyttä vauhtia eteenpäin.
Lehmä pysähtyy keskelle rataa, jää tulijata katsomaan, tyhmistyy, ei
osaa eteen eikä taakse.
Veturi kiljuttaa pilliään, karjuu ja elämöi, mutta ei saa enää
vauhtiaan hillityksi.
Junnu hyppää hätään, huitoo käsillään ja huutaa hänkin, tarttuu sarviin
lehmäänsä, joka peräytyy silloin, kun Junnu vetää, ja työntäytyy
eteenpäin silloin, kun Junnu peruuttaa ... ja saa hänet raastetuksi
puolittain radalta, kun veturi, kuljettajain kirotessa ja nyrkkejä
puidessa ja jarrujen pahasti päristessä, leikkaa lehmän kahtia hänen
edessään ja laahaa toisen puolen ruumista mennessään, kun toinen puoli
etujalkoja myöten jää sarvista Junnun käsiin.
Se elää vielä vähän aikaa, heittelee niskojaan, liikuttaa jalkojaan
kuin pois pyrkien, mutta putoo sitten hervotonna, kaula ojona ja auki
jääneet silmät kuin Junnuun tuijottaen, hänen eteensä rataväliin
vierteelle.