Mutta syksyllä on rautatietyö jo täydessä käynnissään Junnun mökin
ympärillä. Metsä paukkaa kahden puolen hänen pirttiään,
dynamiittilaukaukset pamahtelevat, yhtämittaa kuuluu kivimiesten
vasarankalketta, hevosmiesten huutoja ja junttamiesten hoilotusta.
Junnun tupa on puolimatkassa kahden kaupungin välillä, ja siihen on
tehtävä suuri asema, joka tulee kolmen pitäjän liikkeen keskustaksi.
Mökin ympärys on raivattava, metsä hakattava, pellot tasoitettavat ja
huoneet tuomitut purettaviksi. Ja Junnua on vaadittu väistymään
rakennusten tieltä.
Mutta Junnu ei ole väistynyt eikä aiokaan väistyä. Hän ei ole
tietävinäänkään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Hän kulkee
kaikkien sivu, välttää työpaikkoja, ei ole ketään tuntevinaan.
Pyytäville hän on kieltäytynyt myömästä maitotilkkaakaan, ja niille,
jotka ovat anoneet yösijaa, hän on vastannut, että tarvitsee hän
pirttinsä itsekin.
Jos saisi nukkua saunassa tai aitan parvellakaan? Mutta ei siihenkään
ole Junnu antanut lupaa.
Insinöörit ovat lähettäneet hänelle sanan toisensa perästä, että hänen
on keyriin mennessä purettava rakennuksensa, muuten puretaan ne ruunun
kustannuksella.
Junnu ei sano aikovansa hievahtaakaan.
Mutta tottahan pirtin pitää pois, kun rautatie tulee siltä paikalta
kulkemaan?
Kiertäköön rautatie!
Sen on mahdoton kiertää.
Olisi mennyt muualta ... kukas käski sen tänne tulemaan?
Häntä pidetään hulluna eikä huolita ruveta ahdistelemaan, ennenkuin se
on aivan välttämätöntä.
Tottapahan sydämikkö siitä aikaa voittaen lauhtunee.
Mutta Junnun kiukku on kohoamassa sitä mukaa, kuin rautatietyö kahden
pään lähenee. Kesätöistä päästyään alkaa hän vedättää hirsiä
kartanolleen ja kun häneltä kysytään, mitä hän aikoo, vastaa hän
rupeavansa rakentamaan talven varaksi kamaria ja uutta saunaa.
Insinöörit lähettävät isännän saattamaan häntä järkiinsä.
--Maksaakos isäntä siirtopalkan ja korvaatteko peltojen teon? kysyy
Junnu jurosti.
--Mikäpä pakko niitä lie minun korvata?
--Korvaakos ruunu?
--Ei taida ruunukaan ruveta sinun rengiksesi.
--Vaan mitenkäs oli sen puheen, kun lupasitte minun asua kymmenen
vuotta arennitta ja nyt jo ajaisitte maailman selkään?
--Saisit kai tässä minusta nähden asua vaikka kaksikymmentä.
Junnu alkaa epäillä isäntääkin. Sen silmä vilkkuu epävakaisesti ja
jalka viputtelee puhuessa. Se kyllä voisi tehdä eston, jos tahtoisi,
mutta sekin on yhdessä liitossa, ja se on aina ollut kaikkien herrain
hyvä ystävä, niinkuin nyt näiden insinöörienkin, joiden kanssa
kuljeksii työpaikalla, ja onhan sillä hevosiakin kaksi rautatietyössä.
Vaan olkoot he vaikka kaikki häntä vastaan! Hänellä on oikeus
puolellaan, ja hän ei hievahda. Hän kiusaa heitä uhallakin, pakottaa
heidät väistymään, tekee sen kostoksi kaikille! Mitäs tulivat häntä
häiritsemään, kun hän antoi heille rauhan! Ajakoot sivu rautateineen,
mutta hänen pirttiään ei revitä, niin kauan kuin hän jaloillaan seisoo!
Eivätkä ne tulisi häntä hyvällä houkuttelemaan, jos niillä olisi oikeus
puolellaan. Eivätkä ne aina työtä tarjoaisi, jos luulisivat
lepyttämättä pääsevänsä.
Ja se on vain tyhjä uhkaus, että insinööri on käskenyt keyriin mennessä
särkeä, ja että muuten muka haetaan vallesmanni häätämään.
Keyri lähenee lähenemistään, ja linjan aukaisijat ja maatyömiehet
tulevat yhä likemmä hekin. Ne jo vääntävät kantoja aholta, ampuvat
kiviä ilmaan, niin että tuvan seinät tärähtelevät ja sirpaleita lentää
ikkunoihin. Junnu ei pääse mökiltään liikkumaan minnekään tapaamatta
joka askeleella ihmisiä ja heidän hänen mielestään ilkkuvia katseitaan.
Kun vain näkevät hänet, heittelevät jo kaukaa iva- ja kompasanoja hänen
jälkeensä, kysyvät, lypsääkö lehmä riittämään asti, mahtuuko hän
pirttiinsä kaikkine joukkoineen ja onko hän yksin ottanut asemahuoneen
teon urakalla?...
Hän on kuin piiritystilassa eikä uskalla lopulta liikkua pirttinsä
näkyvistä siinä pelossa, että ne hänen poissa ollessaan ehkä käyvät sen
kimppuun. Pikimmältään pistäytyy hän vain pyhän seutuna kirkonkylästä
noutamassa leipäaineita. Ja viimein hän kokonaan äkäytyy pirttiinsä
olemaan, ei käy ulkona muuta kuin elukoitaan ruokkimassa, makailee
penkillä tai väijyy ikkunoista, vuoroin kummastakin, vihamiestensä
liikkeitä ympärillään.
Keyrin aattona hän näkee Tahvon tulevan pihan poikki ja astuvan sisään.
Hän pienentelee tupakanrouheita hakkurissa eikä ole häntä näkevinään.
Tahvo pysähtyy uunin eteen käsiään lämmittelemään.
--Laittoivat sanomaan, että korjaisit pois tavarasi, kun kuuluvat
aikovan ruveta repimään tupaasi puolilta päivin...--Parasta taitaisi
olla sinun totella, jatkaa hän, kun ei Junnu vastaa...--Siitä on
sinulle vielä pahat, jos rupeat esivaltaa vastustamaan...
Junnu hakkaa vain kovemmin mitään virkkamatta ja pyöräyttää kerran
hakkuriaan, niin että lattia kolahtaa.
--Etkö myö tätä tupaasi? irvistää Tahvo tulesta päätään kääntäen. Minä
ostan sen, jos myöt. Saat sata markkaa tähän paikoilleen, Myötkö?
--En!
--Et siitä sen parempaa hintaa saa muiltakaan...--Vallesmanni on jo
tuolla työpaikalla ja uhkasi heti paikalla tulla häätämään, jos et
hyvällä poistu. Sanovat ampuvansa sinut ilmaan pirttinesi päivinesi,
jos niskoittelet... Vaan taitaa tehdä vielä toisen kerran mielesi
ruununmiesten kouriin?
--Ulos! ärjäisee Junnu ja kavahtaa seisoalleen.
--Saanhan mennä, mutta lähtö tästä tulee kohta sinullekin!
Mutta kun hän näkee, että pölkky nousee Junnun hyppysissä kuin tyhjä
pytty, luistaa hän ovesta ulos ja ehtii parahiksi paiskata sen kiinni,
kun hakkuri paukahtaa pihtipieleen ja lentää siitä ulos pisteporstuaan,
missä se antaa kovan rämäyksen vanhaan pataraniin.
--Vai sille roistolle minä tupani! Sen kaiken ilkeyden alkajalle!
Sille, joka ne tänne toikin! Eihän ne ilman olisi tienneet tulla ne
vieraat herrat! Vai minun pirttiäni väkivallalla repimään? Vai minua
vallesmannin kanssa häätämään omasta asunnostani? Tulkoot koettamaan!
Mutta hän ei ole vielä ehtinyt sulkea pirtin ovea, kun nimismies ja
yksi insinööreistä astuvat sisään.
Ei ota hän hattua päästään, ei nouse penkiltään, johon on taas
istuutunut, eikä vastaa heidän tervehdykseensä.
--Nytkö sitä tultiin häätämään? kysyy hän suupielet pilkallisesti
väännyksissä.
--Täytyy kai sinut häätää, jos et hyvällä lähde. Mutta mitä se Junnu
joutavata. Tietäähän se, että ei auta, kun esivalta käskee, puhelee
vanha vallesmanni leppoisasti.
--Vaan millä oikeudella se käskee?
--Ruunu on ostanut maan, rata on määrätty tästä menemään ja tästä sen
täytyy mennä.
--Vai on ostanut? Enpähän ole minä niitä kauppakirjoja nähnyt.
--Ei niitä ole sinun ollut tarvis nähdäkään ... sinä asut toisen
maalla.
--Vaan pirtti on minun, ja minulla on oikeus sitä kymmenen vuotta
arennitta hallita.
--Mikä oikeus? kysyy insinööri.
--Niin on puhuttu isännän kanssa.
--Onko sinulla kirjat?
--Ei ole kirjoja, vaan niin on puhuttu.
--Ne puheet eivät, miesparka, mitään merkitse, kun kerran maa on
isännän ja hän on saanut siitä arvion mukaisen maksun.
--Maksunko saanut? Mutta minä en ole saanut penniäkään pirtistäni, eikä
ole tarjottukaan.
--Se ei kuulu meihin, kun kerran isäntä, jolle se lain mukaan kuuluu,
on saanut siitäkin.
--Isäntä? Ei kai isäntä ole voinut saada maksua minun pirtistäni?
--Hän on saanut, niinkuin sanoin. Se on muuten sinun ja hänen välinen
asia, sopikaa keskenänne. Ruunulla ei ole teidän sopimustenne kanssa
mitään tekemistä.
Junnu käy vähäksi aikaa sanattomaksi, kavahtaa sitten seisoalleen ja
huutaa:
--Jos lie totta se, niin on se samanlainen roisto kuin te kaikki
muutkin!
--Tiedätkö, kenen kanssa sinä puhut! kiivastuu jo vallesmannikin ja
astuu häntä vastaan.
--Vääryydentekijäin, ruunun rosvojen...! Ulos minun huoneestani!
--Junnu! Minä varoitan sinua vielä viimeisen kerran...!
--Varoita, mitä varoitat, valehtelija, koira!--sanat takertuvat hänen
suuhunsa, ja kurkkua kuristaa...
--Mies on hullu! Ei hänen kanssaan maksa vaivaa väitellä!--ja kääntyen
työmiesten puoleen, joita on kokoontunut tuvan ovelle, huutaa insinööri
heille:
--Alkakaa repiä! Ei meillä ole aikaa tässä kiistellä...
--Siinä nyt näet, että tässä ei riita auta, koettaa vielä vallesmanni.
Vaan tietämättä, tuntematta muuta, kuin että hänen tupaansa siis
todellakin aiotaan repiä, että hänet väkisin aiotaan ajaa ulos
asunnostaan, että häneltä ryöstetään hänen oikeutensa ja omaisuutensa,
karkaa hän vallesmannin sivu ja insinöörin jälestä kartanolle, jossa
väkijoukko aukeaa hänen edessään, samalla kuin toisia uteliaina juoksee
joka taholta esiin.
--Minun pirttiäni ei revitä! karjaisee hän ja tempaa aidaksen
pistekodastaan.
--Tehkää tehtävänne! komentaa insinööri miehilleen.
--Pois seiväs! ärjäisee vallesmanni. Vaan miehet epäröivät...
--Vai te pelkäätte, repaleet, yhtä miestä! Ylös katolle, tai minä
erotan jok'ikisen työstäni! huutaa taas insinööri.
--Ja minä isken mäsäksi jok'ikisen, joka uskaltaa liikahtaa...
--Ei tässä sinua pelätä! sanoo Tahvo ja juoksee Junnun sivu ylös
tikapuille.
Junnu iskee hänen jälkeensä, mutta iskee syrjään, ja kun aidas katkeaa
kahdeksi hänen käsissään, tarttuu hän tikapuihin ja rynnistää niitä
niin, että ne putoavat maahan ja tuovat Tahvon mukanaan, joka jo on
ennättänyt melkein räystään tasalle.
Tahvo päästää pahan parahduksen ja menee tainnoksiin.
Samassa ovat vallesmanni ja insinööri Junnun niskassa, huutavat toisia
avukseen, Junnu rutistetaan miehissä seinää vastaan, kaadetaan maahan,
sidotaan nuoriin ja nakataan hervotonna oman rekensä liisteille.
--Vai sinä tässä rupeat esivaltaa vastustamaan... Kyllä minä näytän
sinulle, junkkari! puhkuu vallesmanni hengästyneenä nuoria
tiukoittaessaan. Tuokaa, miehet, hevonen tallista!
Junnu makaa pitkällään liisteillä ja näkee hevosensa talutettavan
tallista ja valjastettavan hänen oman rekensä eteen. Hän riuhtaisee
pari kertaa nuoriaan, pyrkii istualleen, mutta kun ei pääse, painautuu
hän takaisin pitkäkseen ja jää siihen liikkumattomaksi. Siinä
maatessaan sen aikaa, kun vallesmanni laittaa lähtöään, näkee hän vielä
kaatuneet tikapuut nostettavan uudelleen pirtin seinää vasten, ja kun
reki lähtee sulaa maata koluuttamaan, putoilevat malot jo tuvan katolta
maahan, ja tuohet lentelevät peltoja pitkin syystuulen kantamina.
--Lähtipä se karhu pesästään! nauretaan hänelle ja huudetaan
pilkallisia hurraahuutoja hänen jälkeensä.