XXI.

Mutta jos on Suomessa talvi ankara ja useimmiten synkkä, sitä uljaampi

ja yllättävämpi on kevät äkillisessä ja mahtavassa voimassaan. Aurinko

alkaa viipyä taivaalla yhä kauemmin ja kohota yhä korkeammalle. Se

valaa avaruuteen sellaisen häikäisevän valovirran, etteivät maailman

ihanimmatkaan maat voi sen vertaisella kerskailla, ja miljoonien

miljoonina timantteina välkkyy sen rikkaus kaikkialla. Puihin puhkeaa

urpuja, koivumetsät rupeavat yht'äkkiä loistamaan ruskeina ja tuoreen

näköisinä. Mäntyjen ja kuusien neulaset tulevat ikäänkuin puhtaamman

värisiksi, lumi häviää puista, nietosten pinnat kovettuvat kantavaksi

hangeksi, ja ilmaan tulee omituista elähdyttävää reippautta. Unteluus

ja väsymys katoaa ihmisistä, katse ja mieli herkistyy, luonnon

salaperäiset kevätäänet rupeavat houkuttelevina korvissa kaikumaan.

Sieluun ilmestyy omituinen, hellä, vaativa, raukaiseva kaiho, joka

on kajastusta siitä luonnon vimmasta, joka nyt rupeaa täyttämään

eläinkuntaa. Metso soittaa korven hongan oksalla sokeana lemmen

virttänsä ihastelevien naaraiden kuultavaksi ja taistelee valittunsa

puolesta kuuman taistelun, teeri raiuttaa kukerruksellaan järvien

rantoja ja vaaran rinteitä väsymättä, viikosta viikkoon. Vesilintujen

parvet saapuvat suurin joukoin ja näyttelevät ylpeillen uljaita

muuttoja kosimispukujaan. Suokulaisen nokanjuuri paisuu ja se hyppelee

Lapin suolla silmittömässä vimmassa korean kilpakosijansa pöyhistynyttä

rintakilpeä vastaan. Ihminen seuraa tuota kaikkea avonaisin

silmin ja huohottavin rinnoin, ja hänetkin valtaa kevään hurja ja

mukaansatempaava elinvoima.

Ja lopuksi se tulee kaikki niin sanomattoman äkkiä. Tulee tuo mahtava

kevättuuli, joka raskaana ja täyteläisenä kuin jättiläisurkujen

palkeista vyöryttää kosteita ilmamassojaan maamme yli. Tulee ilta,

tulee hämärä, mutta ei tulekaan enää kylmä, vaan kostean lämpimänä ja

siunaavana viipyy ilma maan parmailla hyväillen sitä intohimoisesti.

Ei tyynny, vaan tuuli päinvastoin kiihtyy. Jos menet ulos, näet,

kuinka se ajaa raskaita pilviä pitkin pimentyvää taivasta, kuinka

metsän kuuset ja pihakoivut tohajavat salaperäistä, niin oudon syvää

ja vakavaa lauluansa. Ne notkistuvat ja kumartuvat tuulen voimasta, ja

tuntuu kuin ne kaikki ajattelisivat elämän suurinta arvoitusta. Hiivit

kauemmaksi metsään, sinne, jossa vaaran takana päilyy pieni metsäjärvi.

Kuulet sieltä sorsan änkytystä, kuulet joskus ketun kiimaisaa, lyhyttä

haukahtelua, näet elämää kaikkialla, leimana pelottomuus ja kesyys.

Lemmen voima antaa kaikille rohkeuden. Palaat kotiin ja istut akkunan

ääreen tuijottamaan ulos, ajattelematta juuri mitään, vain kuin

kuuntelemassa kevään ääniä sydämessä ja luonnossa.

Yhä runsaammaksi lisääntyy sitten suuri valkeus. Yö ja päivä jo

syleilevät toisiansa ja maaemon nesteet alkavat kiihkeästi virrata

pitkin luonnon tiehyitä. Viikko, ja lehdet ovat hiirenkorvalla, toinen,

ja ne ovat jo täysin puhjenneet, kolmas, ja kesän huumaavan kirkas

täyteläisyys on ovella. Se on tullut niin pian ja niin äkkiä, että me

olemme sen joka askeleen huomanneet ja panneet merkille. Se ei ole

tullut hiipien pitkien kuukausien kuluessa kuin etelän mailla, ja siksi

vain me pohjolan lapset ymmärrämmekin koko sen mahtavan suuruuden.

Kevät kevään jälkeen meille valkenee kuin uudeksi totuudeksi luonnon

uudestaan synnyttävä voima. Me heräämme aamun kirkkauteen ihmettelevin

silmin ja astumme ulos luontoon kuin synkän ja painostavan yön jälkeen,

jolloin pimeys on järsinyt sielumme juuria pahoilla ajatuksillaan. Ja

kuinka suunnattoman lisän on tämä kevään kirkkaus saavuttanut sille

suomalaiselle, joka siihen sydämessään yhdistää vihdoinkin koittaneen

vapauden nautinnon, tietoisuuden ihmisyys- ja kansallisuusarvostaan.

Riemuiten nostaa hän kätensä ylös ja lausuu mielessään: "Kiitos

isillemme, että löysitte Suomen niemen."

Kallis on kevät kaikille ihmisille, mutta erikoisen kallis se on

maamiehelle, varsinkin sellaiselle maamiehelle, joka ymmärtää sekä

tehtävänsä että velvollisuutensa. Koko talven on hän ollut kuin karhu

pesässään, vaiteliaana, tyynenä, tehden laskelmiaan kuin sotapäällikkö.

Kaikki työt, joita lumi ja pakkanen eivät ole estäneet, on suoritettu,

ja valtaisiksi pinoiksi ovat hänen kesantovainioilleen kohonneet

muta- ja lantapatterit. Viikko viikon jälkeen ovat hänen hevosensa

jonottaneet muta- tahi savihaudan sekä peltojen väliä, lisäten ja

virkistäen maan kasvuvoimaa. Metsätyöt on tehty, kesän tarvikkeet

on hankittu, ja niin alkavat varustukset olla valmiit kevään suurta

hyökkäystä varten. Kuta lähemmäksi se tulee, sitä kiihkeämmäksi kasvaa

luonnon voiman vaikutus maamiehessä. Hänen peltomiesvaistonsa, hänen

salaperäinen yhteytensä maan kanssa, virkistyy ja herkistyy uudelleen,

ja hän köyristyy kuin peto hyökätäkseen heti ensimäisen sopivan hetken

tullen. Jo on tuossa vainio paljaana, jo ovat siitä kevään liikavedet

niin kuivaneet, että se ottaa hevosen pinnalleen, ja jo katselee tuossa

maamies sitä hyväillen ja ihastellen. Se on siinä ikäänkuin alastomana

hänen edessään, kaikessa neitseellisessä hedelmällisyydessään ja

odotuksessaan, ja intohimolla ja voimalla käy peltomies sen kimppuun.

Kun kylvön hetki tulee, on hän näkevinään, kuinka merkillinen

lukinverkon tapainen härmäkimmellys väikkyy vakojen vaiheilla, ja

hän tietää, että mannun salaperäiset hedelmällisyyshenget ne siinä

ahnaasti ja riemuiten odottavat kylvövakkojen siunattua päivää. Alkaa

tulinen kiire. Aurat ja äkeet repivät ja pehmittävät maan pintaa,

jykevinä varjokuvina kuvastuvat kevään kuulakasta taivasta vasten

ponnistelevat hevoset ja miehet, koska koko voimalla hallitaan auraa

ja käytellään painavia aseita. Kömpelöitä ovat liikkeet, mutta niissä

ilmenee tyyni ja lannistumaton voima, joka väsymättä jaksaa raataa

aamusta iltaan. Rautaisia ovat lihakset ja ehtymätön on into kylvää

niin paljon kuin suinkin alaa riittää. Taas uudistuu näky miljoonista

kuokkamiehistä, jotka vuosituhansien aikana ovat kumartuneet ja

nousseet, taas kumartuneet ja nousseet, laajentamistaan laajentaen

maailman viljelyksen valtapiiriä, niin että se nyt jo ulottuu kauas

pohjolan auringon maahan. Juhlallisella mielellä ajattelee viljelyksen

ystävä niitä sanoja, joilla on lausuttu ihmiskunnan elämän tarkoitus ja

todellisen menestyksen ehto:

"NIIN KAUAN KUIN MAA ON OLEMASSA, EI LAKKAA KYLVÄMINEN EIKÄ

NIITTÄMINEN, EI VILU EIKÄ HELLE, EI KESÄ EIKÄ TALVI, EI PÄIVÄ EIKÄ YÖ."

* * * * *

Taas istui Juho rakkaan suonsa äärellä ja katseli mietteissään

valtaista sarkasarjaa, joka vuosien työn tuloksena oli nyt siinä

valmiina ottamaan poveensa ensimäisen pyhän siemenen. Kulunut talvi

oli ollut hänelle sanomattoman rikas kokemuksista. Se oli jyrkästi

avartanut hänen maailmankatsomustaan, opettaen hänet ymmärtämään, että

maamiehen työ oli kansan ja valtakunnan tinkimättömästi tärkeintä

rintamamiehen työtä ja että Suomen maamies oli valtaluokkana

edesvastuussa kansansa edistyksestä ei ainoastaan suoranaisen

varallisuuden alalla, vaan myöskin henkisten arvojen oikeaan ja

kokonaisuudelle onnelliseen kehitykseen nähden. Maamies oli oleva

kansansa isä, jolla on rakastava sydän kaikkia sen keskuudessa

esiintyviä hyviä pyrkimyksiä kohtaan. Hänen täytyy olla kaikkien

yläpuolella, vapaana ahtaasta sokeudesta ja vihan hengestä, ja

hänen täytyy keksiä keinot, joilla hän voi ohjata kansan kaikki

pyrkimykset palvelemaan isänmaan vakaata ja järkkymätöntä kehitystä

sellaista tulevaisuutta kohti, joka tekee heikoimmankin väkeväksi

ja osattomimmankin onnelliseksi. Ja ensimäinen ja pääkeino siihen

pyrittäessä olikin hyvin yksinkertainen: se oli työ, maamiehen hien

höystämä uupumaton kylväminen ja niittäminen, vilun ja helteen

kestäminen kesät ja talvet, päivät ja yöt.

Mutaisena ja pölyisenä istui Juho siinä katsoen, kuinka hänen väkensä

hikipäässä hallitsi hänen uusia ja voimakkaita viljelyskoneitansa,

kuinka äestäminen ja kyntäminen sekä kylväminen tapahtui vimmatulla

vauhdilla. Juhon ilmeeseen tuli jotakin ankaraa ja taipumatonta,

jonka hänen väkensä oli tarkoin oppinut kevään kuluessa tuntemaan.

Kun levätään, niin levätään, mutta kun tehdään työtä, niin tehdään

sitä myös joka lihaksella. Juhon mielessä asui alati kuin pelkäävä

kiire, joka ajoi häntä aamuvarhaisesta iltamyöhäiseen todellisen

työhullun raivolla. Milloin hän jouti valvontatehtäviltään itse

aseeseen tarttumaan, upposi se maan pintaan voimalla, jota väki

katseli kummastellen ja vaiti ollen, mutta koettaen parhaansa mukaan

seurata isännän esimerkkiä. Milloin hän tarttui auran kurkeen ja

komensi hevoset liikkeelle, ymmärsivät nämä jo äänenpainosta, että

nyt oli mentävä vaikka mikä olisi edessä, että vaolla oli pysyttävä

niskuroimatta, muutoin muuttui isännän ääni luita ja ytimiä karsivaksi.

Ja kun saavuttiin vaon päähän, ei siinä vauhti hidastunut, vaan

kuin risteilevä alus vastatuuleen kääntyessään ikäänkuin lisää

vauhtiansa, samoin Juhokin lennätti auraansa leveitten hartioittensa

koko tyynellä voimalla. Oli kuin olisi koko hänen vuosisataisen

talonpoikaissukujuurensa maamies-intohimo hänessä ruumiillistunut

tavallaan uudeksi edelläkävijäilmiöksi. Hän tunsi alati sydämessään

kuin suuren huudon, joka kehoitti häntä sanomaan kaikille: "Suomen

valtakunta on vihdoinkin vauhdilla ja voimalla otettava viimeistä

sopivaa pilkkua myöten viljelykseen, sillä se on se suurtyö, jonka

kansamme on velkaa tulevaisuudelleen ja ihmiskunnalle."

Ja hänen siinä istuessansa värähti hänen sydämessään hellä tunne.

Hän oli ihminen, jossa elivät voimakkaina kaikki terveet vaistot, ja

hänen mielensä täytti aina sanomaton hellyys, kun hän ajatteli sitä

persoonallista onnea, jonka hän oli saavuttanut ja joka aivan näinä

päivinä oli täyttyvä korkeimmalla tavalla, mitä ihmiselle on suotu.

Siinäkin suhteessa oli hänessä tapahtunut suuri muutos. Ennen hän ei

ollut pannut lapsiin mitään erikoista huomiota -- ne olivat hänestä

olleet ehkä enemmän vastukseksi kuin muuksi. Mutta oman isyyden tunteen

selvitessä oli tämä hänelle kirkastunut ja hän näki nyt lapset uudessa

valossa. Hartaalla liikutuksella huomasi hän heidän hentoutensa ja

heidän sielunsa puhtauden, halusi koskettaa heidän pieniä käsiään,

kuulla heidän huoletonta iloansa ja katsoa heidän kirkkaisiin

silmiinsä. Repaleinen raukka, joka kurjuudestaan huolimatta sydämensä

lapsellisen kirkkauden voimalla osasi tehdä itsellensä suuren ilon

lastun kappaleesta lattialla, täytti Juhon hiljaisen mielen kipeällä,

tuskaisella säälillä, ja vavisten rukoili hän itsekseen, ettei

hänen lastensa koskaan tarvitsisi joutua tuohon asemaan. Hän heräsi

tunteiltaankin ja hänessä kehittyi herkkä inhimillinen osanottavaisuus,

joka käsitti ihmisolennot ikäänkuin yhtenäisenä perheenä, jossa toinen

oli toisestaan vastuunalainen. Soljalan sekä emäntä että isäntä

tunnettiinkin pian lapsirakkaudestaan ja rupesi heidän toimintansa

siinäkin suhteessa paikkakunnalla vaikuttamaan.

Lyhyt oli kulunut vuosi ollut, mutta paljon oli siinä ehtinyt tapahtua.

Soljalan tilalla vallitsi nyt kaikkialla uusi ja innostunut henki.

Entiset haluttomat, laiskat ja vastustusluontoiset irtolaisainekset

olivat muuttuneet, innostuneina kukin haarallaan raivaten ja viljellen

maapalastaan. He tunsivat, ettei heillä enää ollut muu neuvona, sillä

Juhon käynnit silloin tällöin heidän töitänsä katsastamassa olivat

jotenkuten peloittavia ja painostavia. Armotta haukkui Juho heidät

huolimattomuudesta ja laiskuudesta, jos missä tapasi sen jälkiä;

säälimättä paljasti hän heidän heikkoutensa, ja luontonsa kovemmalla

voimalla hän suorastaan pakotti tekemään juuri niin, eikä näin.

Soljalan maalle oli ikäänkuin muodostunut käytännöllinen maanviljelys-

ja pikkutalouskoulu, jossa opettaja oli toisaalta auttavainen ja

hyväntahtoinen, mutta toisaalta ankara ja kiinteä vaatimuksissaan.

Vauhdilla oli paikkakunta siirtynyt ensimäisten riviin sekä

aineellisessa että henkisessä suhteessa.

Tyydytyksellä totesi Juho sen kaikki ja kun hän rupesi pohjaltaan

tutkimaan, mistä tämä oli johtunut, täytyi hänen myöntää, että

alkusysäyksen siihen oli antanut hänen vaimonsa. Se henkinen taso,

jonka Eva oli tuonut mukanaan Soljalaan, oli osoittautunut herätteistä

ja aloitteista rikkaaksi, juuri siksi täydennykseksi, jota ilman

maalaiselämä useinkin vajoaa unteluuteen ja raukeuteen. Ja kirkkaasti

Juho nyt ymmärsi, mitä tämä sivistysherätys merkitsee Suomessa,

jossa väestön pääosan ja valtakunnan kannattavan voiman muodostaa

maanviljelijäsääty: ilman maalaisväestön heräämistä sivistysarvojen

täydelliseen ymmärtämiseen ja omistamiseen kaikkine siitä seuraavine

henkisine ja taloudellisine velvoituksineen jää valtakunnan voima

ontoksi ja kestämättömäksi; alhaiset aatteet ja itsekkyys tulevat aina

menestymään sen keskuudessa, eikä se jaksa kohota siihen korkeaan ja

uhraavaan isänmaallisuuteen, joka on Suomen valtakunnan ja vapauden

elinehto. Mutta syytä onkin toivoa, että syvä herätys on käymässä juuri

tähän suuntaan.

Juho muisteli siinä istuessaan kerran kuulemiaan Raamatun sanoja,

jotka olivat selventyneet hänen mielessään siksi, että ne ikäänkuin

sisälsivät ohjelman kaikelle sille, mitä hänen elämässään ja talossaan

nyt oli tapahtunut. Ne sanat kuuluivat:

"Joka toimellisen vaimon löytää, se on kalliimpi kuin kaikkein

kalliimmat päärlyt. Hänen miehensä sydän saa uskaltaa häneen; hänen

elatuksensa ei puutu häneltä. Hän harjoittaa itsensä villoissa ja

pellavissa, ja tekee mielellänsä työtä käsillänsä. Hän on niinkuin

kauppamiehen haaksi, joka elatuksensa tuo kaukaa. Hän nousee yöllä, ja

antaa perheellensä ruokaa, ja piioillensa heidän osansa. Hän kokottaa

kätensä köyhille ja ojentaa kätensä tarvitseville. Ei hän pelkää lunta

huoneissansa, sillä kaikella hänen perheellänsä ovat kaksinkertaiset

vaatteet. Hänen miehensä on tuttu porteissa, istuessansa maan

vanhimmitten tykönä. Hän avaa suunsa viisaudessa ja hänen kielensä on

suloinen oppi. Hänen poikansa tulevat ja ylistävät häntä autuaaksi;

hänen miehensä kiittää häntä."

Kuinka yksinkertaista ja kuinka oikein! Niihin lauseisiin sisältyy

elämän rakkaus-ohjelma ja suurien epäkohtien ratkaisu.

* * * * *

Juho kuuli takaansa kärryjen ratinaa ja nousi. Renkipoika sieltä ajoi

hiestyneenä ja kiihtyneenä. Nousematta ajopeleistään hän sanoi:

-- Emäntä pyysi isäntää tulemaan heti.

Juho ymmärsi kaikki. Sanaa sanomatta hän hyppäsi kärryihin, tempasi

pojalta ohjakset ja riipaisi hevosen hurjaan juoksuun.

Samalla kuin hänen ajatuksensa nyt vaappuivat hillittömän riemun ja

vapisevan pelon välillä, viipyi hänen silmissään ikäänkuin omalla

voimallaan suurenmoinen kuva laajoista lakeuksista, joita viljelee

ihminen, tuo omituinen maapallon päällä asuva arvoitus, jonka sekä

syntyminen että elämä on suuri ja ratkaisematon ihme.