XX.

Jouluaaton aamu valkeni Soljalassa kylmänä ja huurteisena. Pakkaslumi

parkui reen jalasten alla ja tiaiset istuivat pörröisinä ja paksun

näköisinä tavallisella paikallaan pihlajassa, pitäen silmällä, joko

emäntä olisi pannut ikkunan alla olevalle laudankappaleelle uutta

talia. Se oli harakalle ainaisen harmin ja kateuden lähde, sillä se

ei uskaltanut tulla syömään siitä, ei vaikka kuinka olisi luontoaan

karaissut -- lenteli vain levottomana siinä navettarakennusten

vaiheilla. Savu kohosi taivaalle kankeina patsaina ja etehisten ovien

naulanpäät olivat sisäpuoleltakin paksussa huurteessa.

Voimakkaina ja elävinä heräsivät Evan mielessä edellisen joulun

muistot. Oli kuin olisi siitä kulunut kokonainen ihmisikä, sillä

niin paljon tuntui sen jälkeen tapahtuneen. Evan koko elämässä oli

tullut jyrkkä ja perinpohjainen muutos; hänen silloin vielä nuoruuden

haparoinnilla ajatteleva henkensä oli yht'äkkiä saanut tärkeän,

tinkimättömyydessään suuren ja syvällisen päämäärän, joka oli

avannut koko hänen voimamäärälleen suuren ja laajan taistelukentän.

Ja suorastaan ihmisenä oli hän äkkiä joutunut selviytymään äidin

kutsumuksesta -- suunnattoman suuri muutos sekin, vaikka sellaista

tapahtumaa niin usein pidetään vain aivan tavallisena ja luontoon

kuuluvana. Sitähän se onkin, mutta samalla se on kunkin siihen joutuvan

nuoren äiti-yksilön kohdalle mahtava ja ihmeellinen kuin maanjäristys.

Ihmetellen ja silmät suurina kummastuksesta hän kulkee ja seuraa sekä

kuuntelee oman itsensä omituista ja outoa kehitystä. Hänellä on kaksi

maailmaa, toinen ulkopuolella ja toinen hänen omassa sielussansa, jossa

hän jo seurustelee sen olennon kanssa, joka tulee.

Puuhaillessaan aattoaamun askareissa hän eli uudelleen mielessään sen

joulun, joka oli vuosi sitten. Silloin eli vielä isä, silloin oli

muuttumattomana voimassa se vanha ja ystävällinen rauha, joka oli

kotipappilan elämän tunnusmerkkinä. Hopeahapsinen pappa kulki piippu

kädessä tohveleissaan tassutellen ja seuraillen tyttärensä puuhia,

sekä keskustelun kuluessa puhjeten väliin tuohon hänelle ominaiseen

sydämelliseen ja iloiseen vanhanmiehen nauruun. Onko mitään niin

hauskaa kuultavaa kuin vanhuksen iloinen ja vapaasti purskahtava nauru!

Eikö se ole kaikille nuorille paras todistus siitä, kuinka arvokas ja

rikas elettävä elämä sentään voi olla, koskapa se säilyttää kantajansa

noin nuorteina? Se hyväilee mieltä ja tekee toisenkin iloiseksi.

Mutta paljon oli Evalla nyt puuhaa. Hän oli tuonut uuteen kotiinsa

mukanaan kaikki pappilan joulun periaatteet ja tavat. Niihin kuului

ylinnä se, että kaikkialle oli koetettava luoda onnen tunnetta ja

hyvää tuulta. Niinpä oli pappilassa ollut jouluaattona aina varattuna

ympäristön köyhille ja muille tarvitsevaisille ystävällinen sana

ja aineellinen apu, joka sai lasten silmät loistamaan ilosta ja

joulun tuntumaan juhlalta köyhimmässäkin töllissä. Joulu on lasten

juhla, lapsikuninkaan ilmestyminen pimeyden keskelle, ja silloin on

sydänten avattava kaikille lähimäisille parhaat aarteensa. Vielä

oli pappilassa ollut tapana, että joulun juhlatunnelma koetettiin

saattaa myös väenkin osaksi, kutsumalla heidät mukaan yhteiseen

perhejuhlaan, kohtelemalla heitä ihmisinä ja ystävinä enemmän kuin

omina palkkalaisina, unhottamalla ja painamalla alas kaiken vähänkin

säätyerotukseen vivahtavan. Olipa ollut korkea se hetki, jolloin vanha

pastori, kun joulun ihana evankeliumi oli luettu ja rukous pidetty sekä

virsi veisattu, oli tarjonnut pitkävartisen piipun isäntärengilleen ja

entiseen tapaan kehoittanut häntä tekemään lasinsa, jonka jälkeen he

olivat istuneet vakaaseen haasteluun maailman menosta ja pyhän päivän

sisällyksestä -- kun Eva oli ystävällisesti jakanut kaikille heidän

pienet lahjansa, unohtamatta vähäisintäkään huolenpitonsa piiristä.

Ja kun vihdoin oli istuttu yhteisen joulupöydän ääreen ja hartaudella

nautittu siunattu ateria, oli jokaisen sydämeen herkähtänyt lämmin ja

kiitollinen ihmisrakkauden tunne, joka jäi hiljaisena vaikuttamaan koko

elämän varrelle. Kylvön hetkien ei ehkä tarvitse olla niinkään lukuisia

-- elämän onni olisi ehkä runsaampi ja yleisempi, jos edes muutamat

niistä käytettäisiin.

Soljalan alueella olevat köyhät ja varsinkin heidän lapsensa olivat

olleet Evan huolenpidon esineinä ja oli hän tarmolla puuhannut heidän

hyväkseen ja koettanut varata heille edes jouluksi onnen hetken.

Kuta pitemmälle hän kehittyi oman äitiytensä tietoisuudessa, sitä

armoittelevammaksi hän kävi pieniä arkoja pyytäjiä kohtaan, ja kun Juho

kerta rupesi häntä hiukan hillitsemään, tuli siitä kiivas kohtaus.

"Tahdotko nähdä, miten todellinen suomalainen maanviljelijä köyhiään

kohtelee?" kysyi Eva leimuavin silmin, ja toi miehensä eteen Kiven

"Seitsemän Veljestä". "Lue tuosta!" sanoi hän ja haki sen paikan, jossa

kuvataan Impivaaran valtaisen isännän, jykevän Jukolan Tuomaan hellää

sydäntä, joka ei siedä hänen nähdä pientä avutonta pyytäjää pirtin oven

suussa, vaan panee heti käymään avuksi lempeällä sanalla ja anteliaalla

kädellä. "Tiedä, että siinä on kuvattu esikuva teille kaikille Suomen

maanviljelijöille. Tuomas ei ollut saanut niitä tietoja, jotka teille

tulevat kuin ilmaiseksi, vaan hän oli kehittynyt jylhään suuruuteensa

vain luonteensa perusteella ja korven kasvattina. Mutta voitteko te

hänen rinnalleen astua? Kuka teistä kantaisi ne taakat, jotka kulkivat

keveästi Tuomaan jättiläisharteilla? Ei hän laskenut pennejänsä

silloin, kun sydän käski, te kitupiikit. Onko kumma, jos köyhät teitä

vihaavat ja hautovat kostoa teitä vastaan, sillä milloin olette

koettaneet voittaa heidän mielisuosionsa sillä, millä se ainoastaan

voittaa taidetaan, nimittäin rakkaudella?"

Eihän Juho hyväntekeväisyyttä kieltänyt, mutta hän vaati sitä

järkevästi harjoitettavaksi. Hän ei tuntenut kylliksi naisen sydämen

hellyyttä ja etujensa laskemattomuutta.

Ja niin oli vihdoin jouluilta käsissä. Koko Soljalan väki oli saunan

jälkeen kokoontunut väentupaan, joka aivan tuoksui puhtauttaan.

Yksinkertainen joulukuusi oli rakennettu peränurkkaan, jossa Eva istui

miehensä ja vanhimman rengin kanssa tarinoiden. Tuntui kuin olisi

väkeä hiukan ujostuttanut tämä joulun vieton heille juhlallinen ja

outo muoto, sillä missäpä nyt oli kuultu, että talonpoikaistalossa

oikein joulukuusi rakennettaisiin ja vielä väelle. Eipä sillä, että se

olisi paljoa maksanut -- olihan niitä kuusia ja puuta sen verran, että

niistä pari sai ristiin jalaksi, ja jaksoipahan iso talo senvertaiset

kynttilätkin ostaa, mutta ei se ole ollut talonpoikaisissa oloissa

tapana, on pidetty paremmin niinkuin herroille kuuluvana. Eikähän se

ole tarpeellinenkaan, voihan joulun muutenkin viettää, mutta olipahan

se kuitenkin kieltämättä melkoinen illan hauskuuden lisääjä. Teki

juhlallisen vaikutuksen, johti vasten tahtoakin mielen ajattelemaan

jotakin arkipäiväisyydestä eroavaa, teki vakavaksi ja pani muistelemaan

onnellisia aikoja. Siinä olikin kuusen suuri merkitys, että se johdatti

ajattelemaan menneitä onnen aikoja ja huokaamaan, miten saisi ne

takaisin.

Eva oli päättänyt, että hän toteuttaisi Soljalassa oman entisen kotinsa

joulutavat. Siksi hän nyt ensimäiseksi, kun kaikki olivat kokoontuneet

hiukan vaiteliaina ja ujostelevina, otti Raamattunsa ja sanoi tyynesti

sekä, kuten näytti, kaikkien melkoiseksi kummastukseksi:

-- Katsotaanpa nyt, minkä vuoksi me kaikki ja koko kristikansa tätä

juhlaa vietämme.

Miehet katselivat saappaankärkiään, naiset hypistelivät esiliinojaan,

mutta Pahna-Liisa ja vanha Leena tulivat ilahtuneen näköisiksi.

Huomatessaan tämän hiukan painostuvan mielialan sanoi Eva:

-- Isäni kodissa luettiin aina joulu-iltana, kun kuusi oli sytytetty,

jouluevankeliumi, enkä koskaan huomannut, että siellä olisi kukaan

siitä pahentunut. Isäni sanoi aina, että ihmisen valistuksen paras

mitta on se tapa, millä hän suhtautuu pyhiin asioihin. Emmekö me

täällä pohjolan pimeydessä, keskellä lunta ja pakkasta, mielellämme

tahtoisi kuulla sitä suloista sanomaa, jota evankeliumi merkitsee, ja

ettekö te, jotka niin usein väitätte olevanne orjan asemassa, tahtoisi

kuulla julistusta, joka ratkaisevammin kuin mikään muu maailmassa on

merkinnyt orjain vapahdusta. Se on tuonut valon tänne pohjolaankin,

ja jos vielä pimeyttä on, johtuu se siitä, ettei sen julistusta ole

jaksettu noudattaa. Ja jokaisen ihmisen yksinkertaista kauneuden

tunnetta täytyy mitä syvimmin viehättää tämän koruttoman kertomuksen

pimeän lakeuden paimenista, noista yhteiskuntansa vähäväkisistä, joille

ennen muita ilmoitettiin tuo suuri ilo, maailman vapahtajan syntyminen,

jonka hengen voima on tunkenut ja tunkee läpi vuosisatojen ja koko

ihmiskunnan. Kuulkaa nyt tätä ihanaa kertomusta.

Ja Eva luki jouluevankeliumin koruttomasti ja luonnollisesti, itsekin

tunteidensa ja tarkoituksensa liikuttamana. Ja monesta väen joukossa

oli kuin olisi kuullut tuon asian ensi kerran -- ei ollut koskaan

ennen tullut sitä ajatelleeksi ja sen sisältöön niin painoa panneeksi.

Lapsuudessa se oli luetettu ulkoakin, jauhettu moneen kertaan, mutta

lapsen häilyväinen mieli ei jaksa sen sisältöön ja merkitykseen

tunkeutua. Uskonto tulee useille arvoonsa vasta silloin, kun elämän

raskaus syventää ajatukset ja suuntaa ne harkitsemaan olemassaolon

asioita ja arvoituksia, ja siksi pitäisi uskontoa selitellä lapsille

niin hellävaroen ja niin heidän romanttisuuteen taipuvan mielensä

mukaan, ettei sanan kirjain koskaan tuntuisi heistä kuolettavalta ja

rasittavalta. Siitä seikasta oli vanha pastori ollut erinomaisen hyvin

selvillä ja siksi olivatkin hänen pyhäkoulunsa ja kinkerikuulustelunsa

lapsille hauskoja ja mielenkiintoisia tilaisuuksia. Siten oli Evakin

aina säilyttänyt suhteensa uskontoon kirkkaana ja selvänä, sillä se

muodosti ihanan ja viehättävän osan hänen lapsuutensa muistoista, johon

ei liittynyt mitään ahdistavaa ja ikävystyttävää. Ja niinpä hän sai

nytkin lukuunsa hellän ja luonnollisen värin, joka ehdottomasti tehosi

kuulijoihin.

Juho istui vakaana ja hiljaisena, kuunnellen vaimonsa lukua, ihaillen

hänen rohkeuttaan ja antaen samalla aatostensa harhailla. Hän tunsi,

että oli palattu siihen, missä ehkä ennen paljon oli oltu, mutta mistä

oli poikettu -- yksinkertaiseen ja koruttomaan isäin luterilaisuuteen,

joka selvyydessään ja järkevyydessään oli ollut Suomen talonpojan turva

ja ohjaaja raskaitten vuosisatojen aikana. Hänelle oli selvinnyt,

että hän ehkä kaikesta uusikuosisesta taidosta ja toimesta huolimatta

oli ollut siveellisesti heikommalla pohjalla kuin hänen isänsä, joka

hänkin joulu-iltana oli vakaasti ja hartaudella lukenut saman luvun

Raamatusta kuin Eva nyt -- hänellä ei ollut ollut sitä kaipuuta -- se

oli herännyt vasta nyt, vasta tänä iltana. Hänelle leimahti kirkkaaksi

vakaumukseksi siinä istuessaan se, että kun on kysymyksessä raakuuden

ja pahuuden, epäkohtien ja yhteiskunnallisten ruttosairauksien

poistaminen, siinä sittenkin kaikista uudistuksista ja käytännöllisistä

ponnistuksista sekä suunnitelmista huolimatta lopuksikin pohjaudutaan

uskontoon, siihen hengen voimaan, joka yksistään ja ainoastaan, kuten

kokemuskin osoittaa, voi todella uudistaa ihmisen ja nostaa langenneen.

Ihmiskunta on, tuntuipa työ sitten kuinka jättiläissuuruiselta tahansa,

uudistettava ja parannettava yksilöittäin, ja se on taas mahdollista

vain sen kautta, että saadaan kansalaiset heräämään voimakkaaseen ja

uhrautuvaan persoonalliseen rakkauden työhön. Hänellä välähti mielessä

ajatellessaan vanhan Europan viimeisiä kauhistuttavia kokemuksia, ettei

ehkä olekaan mitään muuta todella tehokasta keinoa kuin tämä, ettei

yhteiskunnallista tyytyväisyyttä voidakaan kasvattaa lainsäädännön

keinoilla, vaan ainoastaan persoonallisessa rakkauden työssä,

uhrautuvassa altruismissa ilmenevällä ihmisten henkisellä uudestaan

syntymisellä. Niin se on, sanoi uusi vakaumus hänen mielessään, ja

missä tulisi se enemmän kysymykseen kuin meillä. Onhan meidän pieni

kansamme jakautunut kahteen jyrkästi vihamieliseen leiriin, joiden

päämäärät näyttävät sovittamattomilta, mutta tämä sovittamattomuus

ei perustu suinkaan molempien etujen todelliseen ristiriitaisuuteen,

kuten väitetään, vaan vuosikymmenien kuluessa kasvaneeseen henkiseen

toisiinsa kyllästymiseen, melkeinpä selittämättömään ikävystymiseen,

joka on muuttunut vihaksi ja vaatii kostoa. Kansatkin voivat

ikävystyä ja se on vaarallisin tila, mihin ne saattavat joutua, sillä

kyllästyneen lapsen tavoin ne silloin heittävät kallisarvoisimmankin

omaisuutensa tuuliajolle. Vain henkisin virkistyskeinoin voidaan

tällainen korjata...

Juho heräsi siihen, että Eva aloitti kirkkaalla ja ujostelemattomalla

äänellä vanhan jouluvirren:

"Enkeli taivaan lausui näin:

miks' hämmästytte säikähtäin:

Mä suuren ilon ilmoitan

maan kansoille nyt tulevan."

Melkein hengähtämättä Juho ikäänkuin piteli penkistä kiinni. Hän

kuuli, kuinka ääni toisensa jälkeen yhtyi tuttuun virteen, aluksi

hiukan ujostellen, mutta sitten vapautuen, ja kuinka vihdoin virsi

lopullansa kaikui täyteläisenä ja voimakkaana, miestenkin jykevien

äänien kannattamana, kuin vapahtuneena. Hän katsoi syrjästä vaimoonsa,

joka siinä lauloi hartaasti, kalpeana ja laihtuneena, äitiyden

merkit olennossaan, niin sievänä ja herttaisena. Juho tunsi, kuinka

liikutuksen pala kohosi hänen kurkkuunsa, kun hän siinä onnensa

suuruutta ja syvyyttä arvioitsi.

Mutta virsi loppui ja Eva sanoi reippaasti:

-- Nyt tytöt tee sisään. Ja nyt toivotan minä teille kaikille

onnellista ja rauhallista joulujuhlaa.

-- Samaa emännälle, vastasivat kaikki, ja Pahna-Liisa tuli hänen

luokseen, otti hänen kätensä ryppyisiin kouriinsa ja painaen päänsä

häntä vasten puhkesi itkuun.

-- No mutta Liisa! Mitä Liisa nyt itkee? Kaikkiakin. Tulkaa ottamaan

teetä. Hiukan hämillään koetti Eva häntä näin lohdutella.

-- Mieleni tuli niin hyväksi, että täytyy itkeä, sanoi Liisa --

kiitoksia kaikesta hyvyydestä, emäntäkulta.

Väen mieleen tulvahti yht'äkkiä lämmittävä kodikkuuden ja

yhteenkuuluvaisuuden tunne. Keskustelu virisi vilkkaaksi ja vapaaksi,

ja vanhemmista ihmisistä saattoi huomata, kuinka he tässä kaikessa

näkivät ikäänkuin entisten ihanteittensa ja vanhojen kunnioitettujen

asioiden uudistumista; nuoret taas ikäänkuin taistelivat

karkoittaakseen sydämestään sen paatuneen tympeyden ja typerän

itseviisauden, joka uuden ajan lahjana oli tehnyt heidän sielunelämänsä

niin köyhäksi ja arkipäiväiseksi.

Sitten Eva jakoi lahjansa. Hän ei ollut unohtanut ainoaakaan koko talon

väestä, vaan oli muistanut heitä kaikkia juuri sellaisella, joka oli

heille sekä luonteen mukaista että myös tarpeellista. Lahjat olivat

yksinkertaisia ja vaatimattomia, mutta ne tekivät saajiinsa silti syvän

vaikutuksen. Ja kun Eva oli työnsä lopettanut, otti Juho pöydältä

käteensä pienen paketin ja rupesi puhumaan.

-- Olette nyt -- sanoi hän -- tänä iltana saaneet kokea emäntänne

hyväntahtoisuutta ja rakkautta, sekä huomata, ettei hän harrasta

mitään muuta niin kaikesta sydämestään kuin häntä ympäröivien ihmisten

onnea. Mutta siitä huolimatta täytyy sanoa, että ellette itse

antaudu palvelemaan sitä henkeä, jonka ilmauksia tämäkin ilta on, on

vaikea teidän lopullista onneanne rakentaa. Jokainen on nimittäin

oman onnensa seppä. Millään ulkopuolelta tulevalla toimenpiteellä,

lailla, asetuksilla, uudistuksilla tahi lahjoilla, ei voida tehdä

ketään onnelliseksi, ellei hän itse sitä lujasti ja sitkeästi tahdo,

ja antaudu kaikin voimin työskentelemään siihen suuntaan. Jokaisen

täytyy siis herätä täysin valveille, hänen täytyy saada yleissilmäys

kuin korkealta vuorelta koko elämänsä suuntaan, ymmärtää, mitä se

häneltä vaatii, ja sitten ryhtyä sen hyväksi työskentelemään. Työtä

meidän on kaikkien tehtävä uupumatta ja lannistumatta, mutta että se

koituisi meille siunaukseksi, on sen tuotettava meille työn iloa, joka

on ihmisen suurin nautinto. Työ ei ole siis teidän vihollisenne ja

rasituksenne, kuten teille opetetaan, vaan se on teidän aateluutenne

ja kunnianne, joka erottaa teidät älyttömistä luontokappaleista, ja

niin pian kuin taas sen huomaatte, tuntuu työnteko teistä ilolta eikä

vaivalta. Määräävin tekijä ihmiselämässä on siis työ ja siksi sen myös

täytyy tuottaa kaikki se siunaus, mikä on ihmisonnelle välttämätöntä

-- sen täytyy tuottaa myös aineellinen toimeentulo. Ja se tuottaakin

sen. Ahkera ja rehellinen työmies ei ole todistettavasti Suomessa

puutetta kärsinyt muuten kuin suurten nälkävuosien aikana tahi muina

pulakausina, jolloin kärsimykset ovat olleet yhteisiä ja laajoihin

kansalaispiireihin ulottuvia. Mutta työväen talous on silti ollut

heikolla pohjalla, samoin kuin suurimman osan muutakin kansaamme. Se

johtuu siitä, ettei meillä ole vielä kehitytty sivistyksessä niin

pitkälle, että olisi ruvettu ymmärtämään säästäväisyyden merkitystä.

Kun on tuloja, annetaan niiden samalla mennä toisesta kädestä, tahi

tavallisimmin suusta sisään, sillä suomalainen on tavaton herkkusuu.

Vaikka kahvi maksaisi sata markkaa kilo, ei työmies enempää kuin

muukaan meillä häikäile sitä ostamasta, jos vain rahat riittävät.

Harvoin meillä vielä vanhemmat ajattelevat pienen säästön kokoamista

lapsilleen, joka olisi ikäänkuin portaana, josta heidän olisi

helpompi astua maailman taisteluun. Useimmitenhan kuulee vakavienkin

ihmisten huolettomasti ja tarkemmin asiaa harkitsematta lausuvan,

että se sellainen voi tulla kysymykseen vain kapitaalista rikkaissa

maissa ja että koska me itsekin olemme saaneet astua elämään tyhjin

käsin, tehkööt sen lapsetkin. Kun nyt tietää, minkä surullisen ja

masentavan esteen köyhyys muodostaa elämässä ja kuinka usein pienenkin

pääoman puute saattaa estää sadatkin satoisat lahjat kehittymästä

yhteiskunnan hyväksi, täytyy todella valittaa, etteivät vanhemmat

ymmärrä velvollisuuttaan tässä suhteessa. Suurin piirtein katsottuna on

suorastaan niin, että kun puhutaan ja suunnitellaan yhteiskunnallisen

kurjuuden parantamista lainlaadinnalla ja yleensä yhteiskunnallisilla

uudistuksilla, siinä ohella ehkä tärkeimpänä tekijänä olisi

otettava huomioon yleisen taloudellisen vaiston herättäminen

kaikissa yhteiskuntakerroksissa -- säästäväisyyden kehittäminen

kansallisominaisuudeksi. Se on hyve, joka syntyy sivistyksen

lisääntyessä. Kun moukka saa äkkiä käsiinsä suuret summat, menee hän

usein päästä pyörälle. Hän tuhlaa rahojansa oman ahtaan älynsä mukaan,

matkii ja jäljittelee kaikkea, elää komeasti ja loisteliaasti, kunnes

vihdoin on käsillä se hetki, jolloin tynnyristä loppui tippuminen.

Sivistynyt rikas kammoo vaistomaisesti kaikkea typerää tuhlausta. Hän

voi uhrata suuriakin pääomia, mutta hän tekee sen ainoastaan siinä

tapauksessa, että pääoma tulee vaihdetuksi johonkin toisella tavalla

arvokkaaseen. Aika on meillä Suomessakin ymmärtää, että meidän on

velvollisuutemme säästää ja elää säästäväisesti.

-- Mistäpä työmies säästää? kuulen teidän hymähtävän. Niin. Eiväthän

palkkanne suinkaan ole summaltaan suuria verraten niihin tuloihin,

joita tuottaa suurempi pääoma. Mutta ne ovat kuitenkin teidän

elämänvaatimuksiinne ja siihen vastuunalaisuuteen nähden, joka teillä

on, nykyoloissa hyvästi riittäviä. Ne tuottavat teille niin paljon,

että säästäväisyydellä voitte vuoden kuluessa saada jokainen pienen

summan talteen. Kaksikymmenmarkkanen ei ole suuri raha, mutta heti kun

olette saaneet sen pankkikirjallenne, tuntuu se teistä melkoiselta.

Pienikin säästössä oleva summa tuottaa omistajalleen aivan saman

nautinnon tunteen kuin suurikin, ja siinä merkityksessä te vallan hyvin

voitte jo ensi vuoden kuluessa päästä miljuneerin säästönautinnon

makuun. Tähän siis teitä kehoitan ja ellette muuta voi säästää, olisi

teidän jokaisen otettava itsellenne edes tuhannen markan henkivakuutus,

jonka saisitte täytettyänne määrätyt ikävuodet. Halutessamme tehdä

jotakin alkuunpanevaa hyväksenne tässä säästämiskysymyksessä, joka

muodostaa käsityksemme mukaan mitä tärkeimmän tekijän kansalaisen

elämän vakaantumisessa ja todelliseen itsenäiseen asemaan pääsemisessä,

olemme tahtoneet vaimoni kanssa lahjoittaa teille jokaiselle pienen

pääoman, valmiiksi pantuna omalle säästökirjallenne. Se summa ei ole

suuri -- päinvastoin se on sangen vähäpätöinen, mutta se on kuitenkin

siemenenä suurempaan, jos vain teillä on ahkeruutta ja oikea käsitys

asian merkityksestä. Minä en anna näitä kirjoja teidän haltuunne, vaan

pidän ne tallessani niin kauan kuin olette palveluksessani, ja jo

edeltäpäin ilmoitan teille, että aion joka palkanmaksussa saada teidät

panemaan säästöön edes pienen murun. Hyväksyttekö tämän kaikki?

-- Kyllä! kuului mieluisa vastaus kaikkialta. Näki selvään, että

koko tämän uudistusten ajan kuluessa väki oli jo todella oppinut

ymmärtämään, että isäntäkansa harrasti heidän parastaan täydellä

todella. Soljalan kartanossa oli vähitellen päässyt vallalle terve

ja epäluulosta sekä vihasta vapaa innostunut yhteishenki, joka pani

jokaisen toimimaan omalla tahollaan tarmolla ja virkeästi. Se tuntui

koko talon elämässä ja näkyi talon töissä, jotka sujuivat vauhdilla ja

käskemättä.

Siirryttiin sitten keittiöön jouluillalliselle. Talvinen taivas sädehti

miljoonin valopilkuin, Otava kiilui juhlajärjestyksessä ja Väinämöisen

viikate välkkyi taivaan rannalla herättäen outoja ajatuksia merkillisen

säännöllisellä maailmojensa keskinäisellä sijoittelulla. Oliko se

sattumaa äärettömyyden kaaoksessa?

Mutta illallispöydässä, jossa hohti lumivalkoinen riisipuuro ja

kuohui kipposissa vanhanaikainen, vaahtoava joulukalja, laukesi väen

kielenkannin kokonaan. Laskettiin leikkiä, juteltiin hartaasti vanhoja

joulukaskuja, muisteltiin vanhain tarinoita siitä, mitä jouluna oli

tapahtunut, ja tunnettiin, että jälleen oli saatu kiinni tunnelmasta

ja mielialasta, joka oli monelle ollut kadoksissa niin monta katkeraa

ja sameaa vuotta. Vapain ja sydämellisin sanoin kiitti lopuksi vanhin

rengeistä Juhoa ja Evaa kaikesta siitä hyvyydestä, jota he väelleen

olivat osoittaneet sekä koko vuoden varrella että erittäinkin tänä

iltana. Mutta Eva vastasi liikutettuna, muistaen yht'äkkiä erään isänsä

mielilauseen Raamatusta: "Yksivakaisella sydämellä ja vilpittömällä

kädellä olen minä sen kaiken tehnyt." Hän kiitti väkeä puolestansa ja

ilmoitti, että kaikille, jotka aamulla halusivat joulukirkkoon, oli

talon hevonen varattuna.

* * * * *

Ja niin laskeusi pohjolan ylle ihmeellisen kirkkaana ja kuulaana

jouluyö, tuo valon ja pimeyden välisen taistelun salaperäinen

ratkaisukohta, jonka hämyssä onnen tähti niin viihdyttävänä pilkottaa

sisään pienen tupasen akkunasta. Sattuu joskus, että maailman

melussa itsensä yksinäiseksi tunteva sielu saapi tavoitetuksi oikean

joulutunnelman. Hän pysähtyy ja anoo taivahilta rauhan viileätä

lääkettä rintaansa; hän istuu jouluiltansa iloisena muiden keskellä,

mutta hänen katseestaan huomaa, että hänellä on sydämessään jokin niin

kallis tunne, että hän ylitse kaiken varoo sen särkemistä. Ja kun

illan ilo on vihdoin hiljennyt ja hän laskeutuu yksinäiseen lepoonsa,

makaa hän kauan avoimin silmin, katsoen jouluyön kirkasta tähteä, joka

ystävällisesti viittaa hänelle korkeudesta kuuraisen ikkunan takaa. Ja

silloin hän tuntee, kuinka koko hänen olemuksensa valtaa salaperäinen,

rikkumaton, rauhan ja suuren levon tunne, jokin tuollainen syvä

häiritsemättömyys, jota voisi verrata vain muumion vuosituhantiseen

uneen jättiläispyramiidinsa syvimmässä, yksinäisimmässä,

luoksepääsemättömimmässä hautaonkalossa. Jouluyö lahjoittaa hänelle

ennakkotunnelman siitä suuresta kaiken sopusoinnusta, johon ihminen

lakkaamatta pyrkii, mutta jonka elämä enimmäkseen häneltä kieltää.

Ja Evan ja Juhon palkka oli tänä jouluyönä hellän väräjävä ja kirkas

onnen ja rauhan tunne. He muistelivat huoneensa hämärässä kaikki lyhyen

avioliittonsa pienimmätkin seikat, tutkivat ne taas kerran ja tunsivat

itsensä uskollisiksi toveruksiksi, joiden kutsumuksena oli yksimielinen

ja sitkeä taistelu omassa piirissään elämän onnen ja viihtyisyyden

luomiseksi.