XXII.

Harvoin oli Soljalan ori saanut koetella juoksijalahjojaan niin

perinpohjin kuin tänä kertana, jolloin isäntä ajoi kotiin Toivolan

suolta perillistään vastaanottamaan. Tulta iskivät kärryjen pyörät

maantien kiviin, eikä lakannut somero rapisemasta ajoneuvojen etusuojaa

vastaan. Vaahto palloili hevon pyöreillä lautasilla. Mutta Poku tuntui

ymmärtävän, mistä oli kysymys ja mitä häneltä vaadittiin. Vastaukseksi

ohjaksien tiukkaan ja määräävään kiristykseen se puistalti päätänsä,

niin että tuuhea harja leiskahti, painoi turpansa alas ja antoi mennä

matalasti ja tasaisesti, kuin pyyhkien ja kertaakaan juoksun oikeata

tahtia rikkomatta. Mäet ylös, toiset alas, silmissä yhä hurjistuva

ja villi ilme, se lasketti uupumatta, läpi kesäisen ihanan luonnon,

ruohon vihreyden, lehvän leppoisuuden ja lauhkean länsituulen. Ja kun

saavuttiin sille kunnaalle, josta aukeni näköala Soljalan komealle

lakeudelle, heitti se päätänsä ylöspäin ja hirnui intohimoisen

riemukkaasti ja kauas kuuluvasti, kuin ilmoittaakseen, että nyt

tullaan, ja lähti sitten suorittamaan viimeistä uljainta otettansa. Ja

samalla kuin kärryt lentää tömähtivät portista kartanolle, oli Juhokin

jo maassa ja hävisi muutamalla pitkällä loikkauksella ovesta sisään.

Se oli tapahtunut aamupäivällä -- asia, jota jo niin kauan oli

odotettu, mutta jonka hetkestä ei oltu oltu varmoja, kun nuoressa

kokemattomuudessa ei oltu aikoinaan tehty allakkaan tarpeellisia

merkkejä. Mutta nukuttuaan yön levollisesti ja rauhallisesti oli Eva

noussut tavallisille aamuaskareilleen, ja juuri kun hän oli mittaamassa

kermaa, tuntuikin samalla niin masentavan kipeältä. Mutta kun se

lakkasi pian, ei hän ollut siitä milläänkään, vaan teki töitänsä

edelleen. Puolen tunnin kuluttua jysäytti kipu häntä uudelleen ja

silloin hän meni Leenan luo suurien aavistusten vallassa. Leena ei

kysynyt enempää, vaan toimitti hänet heti vuoteeseen ja lähetti toisen

rengin hakemaan Juhoa, mutta toisen lääkäriä ja kätilöä, Haapalaisen

Maria, joiden molempain kanssa asiat oli jo aikoja sitten sovittu ja

parhaasta menettelytavasta tällaisen hetken varalle tarkkaa neuvoa

pidetty.

Tieto koittaneesta tärkeästä hetkestä levisi kuin salama Soljalan

väen keskuuteen. Kuinka olikaan, niin kaikkialla tapahtui vähitellen

hiljainen työnseisaus. Heiluttiin hetkinen, kunnes taas pysähdyttiin

ja mietittiin sekä keskusteltiin. "Tuleekohan tuosta poika vai tyttö?"

"Saa nähdä, kestääkö kauankin?" "Emännänhän sillä on lanteet, jotta

oikein", arvosteltiin toisaalla hyväntahtoisesti, -- "hyvinhän se

käy niin riskiruumiisella ihmisellä." "Taitaapa olla nyt isännän suu

hymyssä -- sietääkin, sillä kovin se onkin nämä viikot riehunut."

Lopetettiin työkin aikaisemmin ja siirryttiin kotiin, jossa

istuskeltiin pihalla vakavina ja miettiväisinä. Kaikilla oli sydämessä

iloinen ja hilpeä odotus. Soljalan vielä hiukan penikkamainen talon

vartia Halli oudostui tällaisesta väenkokouksesta, näki iloiset ja

toivorikkaat välkkeet ihmisten kasvoilla ja lähti selkä matalana mennä

pyyhkimään ympäri pihaa. Pääskyset livertelivät taukoamatta ja mennä

sujahtelivat sinertävinä viivoina pihan yllä. Oli tavattoman leppoisa

ja kirkas päivä, ilmassa kyllältään tuomen ja pihlajan väkevää tuoksua.

Kun Pahna-Liisa sai asiasta tiedon, meni hän aluksi aivan hervottomaksi

ilosta ja odotuksesta. Hän olikin seurannut nuoren emäntänsä asioita

ehkä suurimmalla mielenkiinnolla kaikista. Hän se oli väenkin tuvassa

ensimäiseksi sanonut: "Jopa se taitaa meidänkin emäntä...?" "Jaa

mitäs?" oli karjakko-Aapo kysynyt. "No ettekö te nyt ole huomanneet?"

oli Liisa selittänyt ja tehnyt molemmilla kämmenillään pyöristävän

liikkeen etupuolelleen. Olivathan sen useimmat huomanneet, mutta Aapo

oli selittänyt, että se on "isännän ja emännän kahdenkeskinen asia."

Mutta ei Pahna-Liisa tällä kerralla enempää kuin Aapokaan joutaneet

emäntänsä taistelua tarkemmin seuraamaan, sillä tärkeät velvollisuudet

kutsuivat äkkiä heidät molemmat navetan puolelle. Aapolla oli onni

vastaanottaa tähän maailmaan terve ja jalo lehmivasikka, jonka hän mitä

hellimmällä huolella korjasi pehmeille makuuksille ja mielessään risti

tulevan talon perillisen nimikkolehmäksi, mutta Pahna-Liisan hoidokki,

valtavapiirteinen ja yleväluontoinen emakko, lahjoitti sen sijaan

näitä nimikkoja runsaslukuisen parven. Aapon lausumasta ajatuksesta

ihastuneena kävi Pahna-Liisa tempaamassa pirttitytön palmikosta kauniin

punaisen nauhan ja sitoi sen "yhdeksi merkiksi" ensin syntyneen porsaan

saparoon kauniille rusetille. Tämä kevensi hänen huolestunutta mieltään

melkoisesti ja hän rupesi siinä odotellessaan keinuttamaan ruumistaan

ja hyräilemään virren värssyä.

Keittiön ja väentuvan välillä kävi yhtämittainen ja taukoamaton

viestien kuljetus...

* * * * *

Kun Juho hyökkäsi sisään, aikoi hän ilman muuta rientää vaimonsa

luo, mutta siitä ei tullutkaan mitään, sillä ovelle hänen eteensä

ilmestyi Haapalaisen Marin valtainen olento. Hän oli ammattiluokkansa

tyypillinen ilmiö, laajasti ja rehevästi lihava, punakka, repäisevän

iloluontoinen ja tarmokas nainen, jonka "laahoessa keskilattialla"

palkit natisivat ja pienet tuulispäät ympärillä lehahtelivat. Minne

hän ilmestyikään pyhän ammattinsa tunnusmerkit mukanaan, siellä

siirtyivät ohjakset kohta hänen tottuneisiin kouriinsa, eikä hän

hallitusaikanaan hellittänyt niitä kenenkään käskystä. Kaikki kävi

hänen komentonsa mukaan ja kävikin liukkaasti, sillä Mari ei sietänyt

mitään vitkasteluja vaatimustensa täyttämisessä.

-- Vai tänne vielä, sanoi Mari pysäyttäen Juhon, -- ja noin kuraisena

ja pölyisenä. Sellaisia ne ovat miehet -- saattavat ensin pienet

vaimonsa tällaiseen pauhinaan ja sitten ei ajatella enempää kuin että

muitta mutkitta työryysyissä mentäisiin vuoteen ääreen. Ei puhettakaan.

Kiireesti puhtaat vaatteet päälle, ja sittenkin on minulta lupa

kysyttävä, jos mieli edes kaukaa katsoa.

-- Niinpä niin, kuului sohvan kulmasta harkitseva ääni. -- Parasta on,

että isäntä tekee niinkuin Mari käskee, sillä muuten ei ole takeita,

vaikka hän viskaisi teidät ovesta ulos. Se on peloittavan väkevä

nainen, tämä Maria Haapalainen.

Harmaatukkainen tohtori sieltä haasteli sikarinsa takaa, katsellen

nuorta ja hätääntynyttä isäntää muhoilevasti silmälasiensa alta. Juho

tunsi äkkiä ankaraa syyllisyyden ja vastuunalaisuuden tunnetta, johon

sekautui ujoutta ja tarpeettomuuden vivahdusta. Hän tunsi olevansa

täällä ikäänkuin liikaa, ja vielä kuin kaikkien nuhtelevien katseitten

maalitauluna. Hän totteli nöyrästi, teki kuten käskettiin ja istui

vihdoin tohtorin viereen nolona ja vaiti ollen. Ukko katseli häntä

tutkivasti, yhä muhoillen hyväntahtoisesti.

Samalla kuului Evan huoneesta se valitus, jonka luonto väkisinkin

puristaa esiin. Juho sävähti ensin punaiseksi ja sitten kalpeaksi, sekä

yritti nousta, mutta tohtorin käsi esti.

-- Älähän ole milläsikään, sanoi ukko. -- Siellä on kaikki erinomaisen

hyvin. Ei tämä vielä mitään ole, -- odotahan, kun kuluu tässä parisen

tuntia.

-- Parisen tuntia!

-- Niin. Silloinhan sen laskujeni mukaan pitäisi olla valmista.

Juho oli ihmeissään siitä, että kaikki näyttivät olevan niin tyyniä

ja kylmäverisiä, jopa välinpitämättömiäkin. Evan valitukset eivät

tuntuneet tekevän keneenkään muuhun sanottavaa vaikutusta kuin häneen.

Nuori palvelustyttö vain oli aran ja säikähtyneen näköinen, tehden

askareitaan hiljaa ja keneenkään katsomatta. Mari pesi käsiään kauan

ja perinpohjaisesti, puki ylleen aivan valkoiset vaatteet, katseli

tarkoin kaikki kapineensa, antoi lämmittää vedet, kysyen aina lomassa

jotakin tohtorilta, tämän vastaillessa harvaan ja yksitoikkoisella

äänellä. Juho tunsi, kuinka kaikki muu maailmassa ikäänkuin katosi

hänen näköpiiristään ja kuinka sen täytti yksi ainoa asia, hänen

vaimonsa kärsimys, heidän yhteisen tuskansa syvyys ja heidän yhteisen

toivonsa riemu. Kun Juho yhä tihentyvien valitusten johdosta tunsi

tuskan hien nousevan otsalleen, kääntyi hän tohtorin puoleen ja kysyi,

eikö voitaisi tehdä mitään tuskien helpottamiseksi. Ukko hymähti

ystävällisesti.

-- Samaa kysyvät kaikki, sanoi hän. -- Mutta älkäämme sekaantuko

luonnon toimintaan keinotekoisilla syrjäotteilla. Kaikki on paras

näin. Tiedätkö, Juho, että kun joudun tällaisen ylen onnellisen

synnytysvuoteen ääreen, olen mielestäni kuin juhlassa?

Juho ei voinut sitä ymmärtää, vaikka ymmärsikin toiselta puolen. Hän

katsahti ukkoon kysyvästi ja tämä selitti:

-- Tämähän on ihmiselämän ihmeellisin tapaus. Uusi olento astuu

maailmaan ottamaan osaa sen suruihin ja iloihin. Suurin ruumiillinen

tuska, todellinen kuoleman kynnyksellä käynti, päättyy suurimpaan

iloon, mitä ihmiselle on suotu. Kaikki sielun kauneimmat ominaisuudet

ovat herkimmillänsä, eikä maailmassa liene mitään, jota voisi verrata

siihen pohjattomaan puhtaan ilon ja riemun tunteeseen, jolla äiti

vastaa lapsensa ensimäiseen huutoon. Satoja olen ollut auttamassa

ilmoille, mutta koskaan en voi liikutuksetta nähdä sitä äidin ilon ja

rakkauden rajuutta, jolla hän vaatii lapsensa ensi kertaa syliinsä.

Ja että luonto on aikonut kaikki lapsensa yhtä onnellisiksi, huomaa

mielestäni siitä, että tämä äidin ilo on sama sekä ylhäisten suojissa

että köyhimmässäkin töllissä. Niin on luonto aikonut, mutta miten on

yhteiskunta täyttänyt luonnon käskyn?

Ukko vaikeni hetkeksi, puhalsi sakean savun sikaristaan ja jatkoi:

-- Heti kun tuo pieni ja avuton raukka on astunut maailmaan,

ovat yhteiskunnan epäkohdat sen kimpussa. Toinen syntyy keskellä

uhraavaisinta ja kauneinta rakkautta koko ympäristön puolelta, mutta

toinen -- ja ehkä suurin osa -- rakkauden puutteeseen, kylmään

kurjuuteen. Ja kuitenkin on selvää, että jos mieli jokaisesta

pienoisesta saada yhteiskunnalle hyödyllinen jäsen, sen täytyisi jo

ensi hengenvedostaan alkaen olla kaikkien hyvien voimien vaalittavana.

Pahuus ja raakuus, köyhyys ja puute, heikko ravinto ja kaikkinainen

kaltoin kasvatus olisi karkoitettava sen vuoteen vaiheelta. Sehän on

luonnollista ja kaikki sen myöntävät, mutta tapahtuuko se? Ei, Luoja

paratkoon, ei, vaan kylmänä puhaltaa tuuli useimpien Suomenkin äitien

päänpohjissa. Se on kauheaa. Samoin kuin avioliitto on yhteiskunnan

asia, jonka täytyy kuulua sen valvonta- ja huoltopiiriin, on myöskin

jokaisen lapsen syntyminen yhteiskunnallinen tapahtuma. Mutta siihen

ei kohdisteta sanottavasti ollenkaan huomiota. Tekisi mieli väittää,

että meillä kyllä pidetään kuumeentapaista huolta siitä, että kaiken

maailman mahdolliset neuvojat ja konsulentit vaeltavat pitkin maata

kuin kilvalla, opettaen senkin tuhannen taitoja ja keinoja, ja hyvähän

sekin on, jopa välttämätöntäkin, mutta moni tärkeä seikka joutuu

siinä ohessa unohduksiin. Vasikoista, vuonista, porsaista, varsoista,

kananpojista -- mistä hyvänsä siinä luonnon piirissä syntyvästä

pidetään nyt jo parempi huoli kuin omista ihmislapsista, kun nämä

vain sattuvat syntymään yhteiskunnan vähäosaisten kodeissa. Porsaita

opetetaan kädestä pitäen hoitamaan, karja- ja lammasrodun parantaminen

antaa työtä maamme viisaimmille päille, mutta ihmisrodusta -- siitä ei

välitetä. Sairaan ja raihnaisen elukan ei kyllä anneta synnyttää, mutta

sairaalle ja turmeltuneelle ihmiselle ei siinä suhteessa panna mitään

rajoja. Ja vaikka ei pantaisikaan -- kunhan vain sitten katsottaisiin,

että syntyvät lapset saisivat yhteiskunta-asemaansa katsomatta

sellaisen hoidon ja kasvatuksen, jonka jokainen lapsi luonnostaan

on saava, niin olisihan silläkin jo paljon asiaa autettu. Mutta ei.

Yliopistoja meillä kyllä rupeaa olemaan ja rahastoja niitä varten,

mutta ei menesty kansakunnan onnen lannoitus latvasta päin -- tyvestä

se on alettava ja kansan tyvi on sen lapset.

Ukko kuunteli hetken aikaa yhä kiihtynyttä valitusta ja sanoi sitten

jälleen ilahtuneena:

-- Mutta kun olen tällaisen vuoteen ääressä, jolloin lapsi syntyy

onneen, rakkauteen ja hyviin olosuhteisiin, jolloin vanhemmat ovat

sellaisia terveyden ja kansalaiskunnon esikuvia kuin te molemmat, niin

silloin olen kuin juhlassa. Se on voimakkaan elämän juhlavirttä tuo

valitus tuolla kamarissa -- se on kansallisen ja terveen tulevaisuuden

lupausta Suomelle...

Mari ilmestyi ovelle ja viittasi lääkärille, joka nopeasti katosi

kamariin. Kaikesta saattoi huomata, että ratkaiseva hetki oli

lähestymässä. Juho ei osannut enää ajatella mitään. Äskeinen puhe ja

sen avaamat näköalat olivat yhä syventäneet sitä tuskaa ja pelkoa, jota

hän tunsi.

* * * * *

Se menikin kaikki niin äkkiä. Juuri sillä hetkellä, jolloin tuska

ja ahdistus oli kovimmillaan ja jolloin Juho ei enää tahtonut voida

levottomuuttansa ja omituista henkisen kivun tunnelmaansa hillitä,

laukesikin kaikki suureksi ja ihmeelliseksi rauhaksi. Kuului erikoinen,

ohuen terävä ja hento parkaisu, joka pusertui pienestä ihmisrinnasta,

kun maailman ilma ensi kertaa sinne painaltui. Tuntui kuin olisi synkän

ja mustan pilven takaa äkkiä pistäytynyt esiin aurinko, joka olisi

loistanut huumaavan kirkkaalla valolla ja tuonut mukanaan kaikki onnen

lahjat. Kuului nuoren äidin pyytävää ääntä, kun hän yhä uudelleen

kiihkeästi sanoi: "Antakaa se minulle, antakaa se minulle", kuului

Marin nauravaa ja hyväntuulista puhetta sekä tohtorin matala-äänistä

ja tyyntä muminaa, Juho hyppäsi pystyyn ja tahtoi rientää kamariin,

mutta taas oli Mari ovella estämässä. "Malttakaahan", sanoi hän,

"kohta pääsette, kunhan saadaan ensin asiat vähän kuntoon. Onnea vain

isännälle -- tuli suuri ja kaunis poika, tukkakin on niin tuuhea ja

kihara. Pukekaa tämä kaapu yllenne sitten, kun tulette. Minä kyllä

ilmoitan kamarista, milloin pääsette." Ja Mari sulki taas oven armotta.

Mutta Juho ei nyt voinut enää olla rauhallisena. Hän kerskaili

ajatuksissaan uuden isyystunteensa huumaamana alituisesti, että

"minullahan on poika." Hän pistäysi pihalle ja lähti kiireesti menemään

talliin, mutta ei mennytkään, vaan pyörähti kesken matkaansa väentupaan

päin. Ei kuitenkaan mennyt sinnekään, vaan lähti kiireesti palaamaan

omalle puolelle, jossa seisahtui tarkastelemaan lenteleviä pääskysiä.

Ei viipynyt siinäkään kauan, vaan meni sisään, jossa rupesi kävelemään

edestakaisin kuunnellen korvissaan soivaa ääntä, joka alituiseen

kerskasi: "Minullahan on poika."

Mutta silloin saivat tohtori ja Mari puuhansa valmiiksi. Tärkein niistä

tuntui olevan tuo juhlallinen toimitus, jolloin nuori kansalainen

punnitaan grammalleen, paljonko painaa. Kuten tunnettua, vallitsee

tässä kohdassa ankara kilpailu kaikkien maailman äitien välillä -- se

vasta oikea äiti, joka tukevimman ja painavimman lapsen synnyttää.

Hyvin pitikin puolensa Evan esikoinen, sillä todistihan puntari

kilomääriä runsaat neljät, kun pojan möhkäle vaakaan laskettiin. Olipa

siinä seudun äideille puheen aihetta -- sillä ensimmäinen kysymyshän on

aina, että "paljonko painoi" ja "kauanko kesti".

Ja vihdoin pääsi Juhokin katsomaan vaimoansa ja lastansa. Syvän

liikutuksen ja ilon vallassa hän huomasi, kuinka Eva, kalpeana ja

väsyneenä, mutta onnesta loistavana, katsoi ensin lapseen ja sitten

ylpeällä ilmeellä häneen. Ja kun Mari otti tuon pienen kääryn, jonka

yläpäästä pilkottivat myssyn alta punaiset ja ryppyiset kääpiökasvot,

ja laski sen hänen, isän, syliin, laajeni hänen rintansa, lihaksiin

tuntui kasvavan kaksinkertainen voima ja elämän ihanuus huumasi hänet.

Kömpelön hellästi hän kumartui lapsen puoleen ja sanoi ylpeästi:

-- _Minun_ poikani!

* * * * *

Kesäinen päivä, täynnä tuskaa ja riemun runsautta, on kulunut,

ja on tullut kesäinen yö. Kaikki on vaipunut lepoon. Pieni

maailmankansalainen uinuu ensimäistä tiedotonta ihmis-untansa. Hänen

nuorekas äitinsä nukkuu rauhan ja onnen ilme kasvoillaan. Hänen isänsä

rinta kohoilee voimakkaasti ja harvaan kuin maininki. Heidän elämänsä

on saavuttanut ensimäisen täydellisen tyydytysasteensa. He ovat tehneet

työtä ja kokeneet paljon, ja kokemusten tuloksena on ollut: kuinka

yksinkertainen onkaan sentään onnellisen elämän taito!

Mutta ulkona ovat yö ja päivä käsityksin, toista hyvästellen, toista

tervehtien. Taivas on sanomattoman korkea ja ihana, ilma ihmeellisen

kirkas ja joka hermoa hyväilevä. Ihminen painaa nöyrästi päänsä sen

suuruuden ja tutkimattomuuden edessä, joka häntä kaikkialta ympäröipi.

Nyt taas kerta kesäisenä yönä sen kauneus kaikkine ilmenemismuotoineen

tunkee valtavalla voimalla hänen sydämeensä. Hän ikäänkuin irtautuu

maasta ja kohoaa tuonne kauas ja korkealle ikuisuuden sineen, josta

hän saattaa nähdä kaikki, kaikki. Ja hän huomaa, kuinka kirkkaimpana

kaikkien näkyjen joukosta häntä vastaan hohtaa lempeä tähti pohjolan

perukalta, pienoinen siru suurien joukosta, hänen kurja ja kallis

äitinsä, hänen isänmaansa, taisteluineen, pyrkimyksineen, onnellisen

tulevaisuuden varma lupaus otsallansa.