Kun puutarhuri oli käynyt syksyllä Soljalassa suunnittelemassa
puutarhan ja siinä oli tehty kaikki ne työt, istutukset, lannoitukset
ja muut, jotka syksyllä on tehtävä, oli Eva kutsunut Soljalaan koolle
kaikki alustalaisensa ja töllien omistajat, joilla vain oli vähäisenkin
maata tupansa ympärillä. Siellä oli sitten puutarhuri pitänyt esitelmän
pikkupuutarhan perustamisesta, hoidosta ja merkityksestä taloudessa.
Hän oli osoittanut, kuinka puolikin kapanalaa järjestettynä oikeitten
periaatteiden mukaan saattoi tuottaa perheelle aivan kummastuttavan
paljon tärkeitä ja maukkaita ravintoaineita, ja kuinka pieneltäkin
alalta saattoi vuosittain sen lisäksi myydä niin paljon, että
suoranaiset kulut tulivat enemmän kuin korvatuiksi. Tämän jälkeen oli
Eva aloittanut keskustelun siitä, mikä on syynä, ettei puutarhanhoito
ole päässyt leviämään kansan keskuuteen. Kiskoen vastaukset ukkojen
ja eukkojen leuoista kuin hohtimilla saatiin vihdoin selville, että
varsinaisena syynä oli saamattomuus, eikä mikään muu. Kasviksia
oli aina totuttu pitämään "lehmänruokana" eikä niiden käyttöä
oltu ymmärretty. "Kun ei ole ennenkään mitään puutarhaa ollut ja
toimeenpahan on tultu." Mutta silloin tuli Juho Evan avuksi. Tuo
saamattomuuden ja torkkuvaisen menneisyyden ylistys oli viime aikoina
ruvennut häntä erikoisesti harmittamaan ja hän oli siitä lausunut
jyrkät sanat. Pöllöttelevin silmin kuunteleville äijille ja eukoille
ilmoitti hän ankarasti, että se, joka ei nykyisin pannut liikkeelle
kaikkia voimia ja keinoja saadakseen pienimmänkin hänelle kuuluvan
maapalan kasvamaan, ei ansainnut omaa maata ollenkaan. "Tiedättekö
te", kysyi Juho, "keitä te kiitätte, kun puhutte niin tyytyväisinä
siitä, ettei ennenkään puutarhoja pidetty? Niitä omia laiskoja ja
saamattomia esi-isiänne, jotka kurjalla ja huolimattomalla menollansa
lopuksi menettivät maansa ja mantunsa tehden teistä, jälkeläisistänsä,
tilattomia. Sillä jos ruvetaan tarkkaamaan, mistä te kaikki olette
lähtöisin, niin melkein järjestään huomataan teidät tiloiltansa
aikoinaan pois suistuneiden jälkeläisiksi. Ja jos te aloitatte oman
pienen palstanne hoidon tuossa samassa saamattomuuden hengessä, ette
pysty tekään sitä pitämään, vaan päädytte taas maattomina relluamaan
pitkin kyliä ja läänejä. Kyllä on taas silloin suu auki huutamassa
ja määkimässä yhteiskunnan kurjuudesta ja sorrosta ja epäkohdista ja
kapitalistisesta maailmanjärjestyksestä ja porvareista ja jos mistä,
sekä syyttämässä niitä siitä kurjuudesta, johon kuitenkin itse ollaan
kokonaan syypäitä. Mutta älkää luulko, että se enää menestyy. Ei,
vaan nyt ovatkin asiat niin, että nykyinen yhteiskunta on herännyt ja
julistanut leppymättömän taistelun kaikkea saamattomuutta, laiskuutta
ja välinpitämättömyyttä vastaan, eikä sen roikan ritareilla pidä
oleman helppo tästä lähtien elää. Ottakaa siis visusti huomioon kaikki
se, mitä tässä teille ilmaiseksi ja teidän parastanne tarkoittaen
selitetään, ja muistakaa, että minä en kärsi tässäkään asiassa velttoja
lapion pistoja. Minä tulen aikoinaan tarkastamaan töitänne, ja varokoon
itseään se, jonka puuhissa laiskuuden aidanraot irvistävät."
Nuori puutarhuri oli hymyillen ja kummastellen kuunnellut Juhon
jyrkkiä sanoja ja lausui naureskellen, että paras on nyt ottaa vastaan
kaikki mitä annetaan, sillä riita Soljalan isännän kanssa ei taida
olla mikään leikin asia. Sen jälkeen selitti hän tarkoin, mitkä
olivat uuden pienoispuutarhan perustamisessa ensimäiset tärkeimmät
seikat, jotka piti jo aikaisin suorittaa. Niinpä oli tietenkin raaka
metsämulta, johon useimmat nyt kyseessäolevat puutarhat ensi vuonna
tulisivat turvautumaan, sinänsä melkein kelpaamatonta ja vaikeata
saada kasvamaan, vaikka panisi siihen lantaakin tavallista runsaammin.
"Muistakaa senvuoksi kelin aikana vedättää siihen mustinta ja
kiinteintä suomutaa, mitä voitte löytää, ja sekoittakaa se tarkoin
metsämullan kanssa, puhdistaen maan juurista ja varvuista. Sitä
varten on myös säilytettävä kaikki taloudesta kertyvä tuhka. Jos näin
teette, saatte hyvän sadon jo ensi vuonna, sillä muhea suomulta on
pellossa kullan arvoista." Sitten hän jutteli siitä, kuinka kaiken
puutarhanhoidon alku ja loppu oli lanta, mutta kuinka se kysymys tuotti
juuri pienissä talouksissa vaikeuksia, varsinainen karjanlanta kun
tarvittiin viljelyksiin. "Ahkeruus ja säästäväisyys kuitenkin siinäkin
auttaa. Ensinnäkin on tietysti varsinainen karjanlanta säilytettävä
niin, ettei sen voimasta mitään katoa, ja mallin siitä näette täällä
Soljalassa. Mutta sitten on teidän heti perustettava niinsanottu
kompostiläjä, johon te kokoatte kaiken töryn ja roskan, syksyisin
pudonneet lehdet, likavedet ja muun sellaisen, joukkoon hiukan aina
multaa, ja kun se hyvin mädäntyy ja palaa, on teillä vuosittain
mitä oivallisinta puutarhalantaa." Sitten siirtyi hän kuvailemaan
puutarhanhoidon merkitystä ihmisen siveellisenä kasvattajana, kuinka se
rikastuttaa elämää antaen joka päivän pienoishetkille jaloa sisällystä.
"Puutarhanhoitajalle on jokainen hänen istuttamansa taimi kuin lapsi,
jota hän hellästi vaalien hoitaa ja kastelee. Ei mene sitä päivää,
ettei hän käy katsomassa, kuinka se menestyy ja kehittyy, ja jos sattuu
joku onnettomuus, tuntee hän siitä sydämessään kipeää surua. Tämä
alituinen vaalintatyö ei salli pahoja ajatuksia, vaan jalostaa mielen
ja kehittää hyviä tunteita. Siinä on ihminen kaikista läheisimmässä
kosketuksessa luonnon kanssa. Ja kun vihdoin saapuvat elokuun
kuulakkaat, lämpimät yöt, ja puutarhan heikoinkin taimi ponnistaa
äkkiä kaikki voimansa ja kantaa kultaisen hedelmän, täyttää viljelijän
sydämen hiljainen, pyhä tyydytys, niin suuri, että ilman sitä onni ei
olisi täydellinen. Jos te kymmenen vuotta uskollisesti ja huolella
hoidatte pientä puutarhaanne, saatte nähdä, kuinka syksyisin runsas
sato tulee palkinnoksenne, kuinka punoittavat omenapuut runsaina ja
lupaavina kannattelevat raskaita oksiansa, ja kuinka oma ja lastenne
elämä on koko tänä aikana vaeltanut jaloa polkua, palkkana sisäinen
rauha ja onnen tunne. Kukapa ei tähän tahtoisi pyrkiä?"
Pahna-Liisasta, joka nyökytellen ruumistaan oli hartaasti kuunnellut
puutarhurin esitystä, tuntui äkkiä kuin olisi oltu kirkossa. Kauniisti
osasivat nämä uusmuotiset herrat puhua kaikesta kuin nyt näistä
rekooleistakin, hohoojajaa! Mutta kyllä asia silti varmasti niin
olikin, sillä saattoihan sen kaikesta tyhmäkin ymmärtää. Ei saattanut
nyt pakanain tavoin kukaan päälle kantaa, ettei ollut sanan julistusta
kuullut ja siksi vaelsi kadotukseen tietämättömyyden pimeydessä. Kyllä
oli kuullut, ja ellei ottanut onkeensa, niin oma syy!
Lopuksi Eva ilmoitti, että hän kustantaa kaikille niille, jotka nyt
lupaavat jo ensi keväänä ryhtyä laittamaan kotipuutarhaa, ilmaiseksi
pienen puutarhanhoidon oppaan sekä ensimäiset siemenet. Silloin
ei kukaan voisi syyttää köyhyyttään tahi muuta veruketta siitä,
ettei ole puuhaan ryhtynyt. Ja tämä hyvin järjestetty ja yllättävä
herätystilaisuus olikin vaikuttanut. Asia, joka ukoista ja eukoista
oli aluksi tuntunut vähäpätöiseltä ja joutavalta, esiintyikin
heille kokouksen lopulla aivan toisessa valaistuksessa. Puutarhan
aikaansaaminen tuntui nyt heistä tärkeältä, jopa välttämättömältäkin.
Eva saattoi olla yritykseensä hyvin tyytyväinen.
Tämä tilaisuus oli yksi niitä toimenpiteitä, joilla Eva tähtäsi, paitsi
yleiseen hyvinvointiin, myös kansan ruokajärjestyksen parantamiseen
saattamalla sen monipuolisemmaksi. Hän oli käynyt pitkin syksyä
hiljaista, mutta sitkeätä taistelua oman väkensä kanssa sienistä, joita
kansa ei ole tottunut syömään. Puhumatta mitään kellekään oli hän
ruvennut hiljaisuudessa käyttämään sieniä perunakastikkeen höystönä.
Väki oli huomannut, että se oli tullut maultaan ja kokoonpanoltaan
ikäänkuin väkevämmäksi ja täyteläisemmäksi, mutta ei aluksi osannut
arvata miksi. Vihdoin oli Pahna-Liisa siivonnut kastikkeestaan lautasen
reunalle muutamia palasia, jotka hän julisti aivan oikein sieniksi. Hän
oli lausunut mielipiteenään, ettei ennenkään ollut Soljalassa tarvinnut
lehmäntatteja syödä, mutta se oli jo myöhäistä. Hyvä maku oli voittanut
väen ennakkoluulot. Kun Eva sitten kerran lauantai-iltana oli pannut
pöytään kaksi suurta kulhoa täynnä sieni- ja sipulihakkelusta, jota
oli hiukan kastettu etikalla, uusien perunain kanssa syötäväksi, oli
väki ruvennut pitämään sitä herkkuna, joka oli "vielä parempaa kuin
rosolli". Pirttiin ilmestyi seinälle sienikartta ja töllien asukkaat
saivat kukin Evalta lahjaksi pienen sienioppaan, joka vähitellen opetti
heidätkin panemaan arvoa tälle helposti saatavalle ruoan lisäkkeelle.
Näissä puuhissaan Eva huomasi vastoin entistä otaksumistaan, että
kansa oli uudistuksiin ja parannuksiin erittäin taipuvaista ja
halukasta. Tarvittiin vain herättäjää, heidän jokapäiväiseen elämäänsä
uhraavaisesti ja vaivoja säästämättä sekautuvaa kättä, ja se innostui
kohta pyrkimään urille, jotka tuntuivat siitä lupaavilta. Suuret
tapaukset ja katkerat, pohjia myöten järkyttävät kokemukset olivat
sen kiskoneet irralleen vanhoilta juuriltaan ja se oli nyt ikäänkuin
odottamassa, mistä vilkkuisi suotuisan tulevaisuuden koitto. Suomen
maaseudun isien ja äitien, talonisäntien ja emäntien, oli nyt
velvollisuus astua tuohon herättäjän ja ohjaajan asemaan, herätä
ensin itse ja esimerkillään vaikuttaa muihin. Sen vaati heiltä Suomen
uusi itsenäinen asema, joka ei ainoastaan tuota etuja, vaan myöskin
ankaralla tavalla velvoittaa.
Juholla oli aluksi ollut epäilyksiä, mahtaisiko uusi työpäivä sallia
kaikkia Evan puuhia, tarvitsematta palkata runsaastikin apuvoimia,
mutta pian hän huomasi erehtyneensä. Hän näki, kuinka tavattoman
paljon enemmän päivässä ehtii se työmies, joka tekee työnsä iloisella,
työn hyvyyttä ja talon parasta harrastavalla mielellä kuin se, joka
elää päivänsä vihamielisen ja tympeän haluttomuuden vallassa. Evan
esimerkistä hän lisäksi tuli huomaamaan, kuinka ratkaisevan tärkeä
on jo edeltäpäin tarkoin harkittu ja punnittu työjärjestys, jota ei
saa millään ristiriitaisilla määräyksillä häiritä. Tämän työnjohdon
saattoi sovittaa kummastuttavan tarkoin talon elämän kaikille aloille,
ja siitä oli seurauksena, että laillisten työtuntien aikana ei
Soljalassa kertaakaan herennyt tuppi heilumasta. Oli siis koitunut
suoranaiseksi taloudelliseksi eduksi kaikki se, mitä oli tehty, ja mikä
vielä parempi, koko väestön henkiseksi herätykseksi ja siveelliseksi
kasvatukseksi.
Kun Juho eräänä joulukuun iltana, jolloin taas lumituisku vinkui
ulkona, mielessään muisteli kuluneen ajan tapauksia, tunsi hän talonsa
ja oman elämänsä kauttaaltaan ikäänkuin ajautuneen uudelle uralle. Oli
pantu alkuun uusi viljelys, jonka sadoksi odotettiin yleistä onnea ja
sopusointua. Hän vilkaisi vaimoonsa, joka istui tuossa takkavalkean
ääressä sormet uupumattomasti valmistaen taas jotakin uutta ja
tarpeellista esinettä. Ja Juho tunsi, ettei Eva ollut vähääkään
tinkinyt päämäärästään, vaan oli jo luonut ja loisi itselleen sen
ympäristön, jota todella saattoi sanoa sivistyneeksi ja jossa vallitsi
se henki ja ne tavat ja elämänkatsomukset, joiden täytyi tulla Suomen
maalaiselämän tunnukseksi, jos kansan mieli kasvaa terveeksi, eheäksi,
sivistyneeksi ja suureksi.
Ja katsellessaan salavihkaa vaimonsa nopeasti liikkuvia sormia ja
tarkkaavaisten ilmeiden vaihtelua hänen kasvoillaan mietti hän
itsekseen ihmetellen: "Voiko maailmasta löytää ahkeran ja toimellisen
vaimon vertaista?"