XVIII.

Soljalan sikalassa vallitsi suuri hämmästys ja mieltenkuohu. Sikalan

valtiatar, mahtavapiirteinen Saara, oli aikaisin eräänä kuuraisena ja

kylmänä marraskuun aamuna kadonnut, tulematta enää takaisin. Kadonneet

olivat myös useimmat nuoremmasta siskoparvesta, kadonnut suurihampainen

ja käyräkärsäinen valtauros, jonka äreä tuuli oli usein aiheuttanut

perheen keskuudessa painostavaa ja pelkäävää mielialaa. Ja heidän

lähdettyään oli Pahna-Liisa ikäänkuin surumielisesti ruoputtanut

erään nuoren, vasta täydelliseen kypsyys-ikään kehittyneen sisaren

ruusunpunaisia korvantaustoja ja sanonut: "Kunhan tulet äitiisi, mokoma

möllikkä, niin ei lopu vinkuminen Soljalan sikalasta." Ja samalla

oli hän sysännyt syrjään erään nuoren veljen, joka viime aikoina oli

omaksunut kummastuttavia seurustelutapoja, ja sanonut äkäisesti:

"Pysytkö karsinassasi, senkin viikari, äläkä alvariinsa siihen tuppaa!"

Molemmat kunnianarvoiset vanhemmat olivat jalolla uhrilla, antaen

henkensä, lopullisesti täydentäneet ja kruunanneet elämänsä kutsumuksen

ja tarkoituksen. Heidän henkensä oli ollut aina sopusoinnussa materian,

aineen kanssa; ilman ristiriitoja, vakaasti ja järkähtämättä, olivat

he pyrkineet päämaaliinsa ja sen myös loistavasti saavuttaneet. Mikä

eheä elämä! Mikä kaunis kuolema! Ja mikä siunausrikas vaikutus heidän

jälkimuistollansa! Valtavina kinkkuina, nuhteettomina liikkiöinä,

maukkaina kotletteina ja kankeina makkaroina olivat jalot vainajat

poislähtönsä jälkeenkin hyödyttämässä ja voimistuttamassa katkerassa

elon taistelussa ahertavaa ihmiskuntaa, ja kun he vihdoinkin aineen

kiertokulun täydelleen läpi käytyään muuttuivat maaksi, heilimöi heidän

henkensä hersyvänä viljana, kultaisina kukkasina heidän haudallansa.

Kepeät mullat!

Saara ja hänen puolisonsa olivat poistuneet jalossa, heidän

vertaisessaan seurassa. Soljalan suuri sonni, Hermanni, oli viime

aikoina tuntenut elämäänsä kyllästymistä ja voimainsa vähenemistä.

Monta vuotta se oli kuin itämainen sulttaani hallinnut haaremissaan,

jylhäpiirteisenä, juhlallisena, järkkymättömän vakaana täyttäen

pyhää tehtäväänsä. Laajalti oli levinnyt sen maine ja kaukaistenkin

valtakuntain ruhtinaat lähettivät tyttäriänsä hänen luokseen saadakseen

tiloillensa hänen jälkeläisiänsä. Mutta hänen alamaistensa lukumäärän

lisäytyminen ja yhä suurenevat hallitsijavelvollisuutensa olivat

kuluttaneet hänen jättiläismäiset voimansa ja hän oli päättänyt

luovuttaa valtansa kahdelle seuraajallensa arvossa ja kunniassa. Hän

jätti jälkeensä hyvän ja voimakkaan, ehkä hiukan äreän hallitsijan

muiston.

Ja niin tuli talvi pimeinensä ja luminensa. Hiljaisina höytyvinä niitä

tipahteli päivästä päivään, haudaten vähitellen alleen Soljalan laajat

vainiot, tasoittaen ja vaatettaen kaikki sileään, puolueettomaan

valkoiseen. Kipeästi kirahteli pakkanen, kuura koristeli rakennukset,

puut, kaikki, ja pakkastiaiset tulivat ihmisasunnoille talimurusen

korjuuseen. Mutta turhaan koetti talvi lannistaa Soljalan talon hengen

virkeyttä uneliaisiin kahleisiinsa.

Juho oli lähettänyt metsästä tuomansa rankkiammeen laudan

omistajallensa mukana sellaiset terveiset, että jos vasta haluttaa

viinaa poltattaa, on paras järjestää tehdas omalle maalleen ja vielä

niin hyvin, ettei hän, Juho, sitä löydä. Sillä -- ja sen hän oli

ilmoittanut julkiseksi tiedoksi -- koska väkijuomain käyttö oli

laissa kielletty, aikoi hän lakia noudattaa ja estää sen rikkomiset,

missä vain voi. Rellu-Heikin selkä oli parantunut pian ja nyt oli

Heikki jo Juhon ohjeiden mukaan saanut uudet perustukset huoneilleen

valmiiksi ja kohta piti sinne muutettaman. Kyräävä ja kostonhimoinen

katse oli vähitellen sulanut Juhon hyvyyden ja avuliaisuuden tieltä

ja toivo hauskemmasta ja onnellisemmasta tulevaisuudesta rupesi häntä

jo elähdyttämään ja innostamaan. Mäkitupalaisrypäästä oli hävinnyt

entinen laiskuus, ja yritteliäisyys oli astunut sijaan. Niin saattoi

Juho tyytyväisellä mielellä ajatella, että seuraavana keväänä jo

alkaisi monessa korven kolkassa hänenkin tilallaan kuokkamiehen

tärkeä työ. Hän ihmetteli, ettei hän ollut aikaisemmin siihen

ryhtynyt. Hänelle tuotti suurta nautintoa suunnitella heidän pieni

taloutensa niin, että siitä tuli samalla sekä käytännöllinen että

hauska, ohjata heitä iltapuhteilla tekemään sieviä ja yksinkertaisia

huonekaluja, ja yleensä keskusteluilla ja käytännöllisillä neuvoilla

antaa heidän elämälleen uusia päämääriä. Evan osuus mäkitupalaisten

kasvattamisessa ei ollut suinkaan pienempi. Jo siitä hetkestä alkaen,

jolloin hänen Soljalaan tultuaan ensimäinen akka oli ilmestynyt

naukumaan ja mankumaan keittiön ovensuuhun, oli hän vähitellen

ruvennut ottamaan selvää heidän elämästään ja olosuhteistaan. Hän

oli viikko viikolta ottanut heistä yhä tarkempaa selkoa, kunnes

hän tunsi kaikki heidän etunsa ja varjopuolensa. Silloin hän oli

ruvennut alituisilla käynneillä heidän tölleissään sekaantumaan heidän

elämäänsä. Hän auttoi heitä auliisti, mutta samalla hän pani avulleen

ankarat ehdot, jotka koskivat usein pieniäkin asioita ja joiden

täyttämisestä hän piti tiukkaa vaaria. Niin alkoi luja ja kiinteä

taistelu siisteydestä ja puhtaudesta, lapsenhoidosta, ahkeruudesta

ja huolellisuudesta yleensä. Eva huomasi, että jos ennakkoluulot

olivat lujia varsinaisella talonpoikaisväestöllä, niin vielä lujempia

ne olivat näillä töllien asukkailla. Kaikesta siitä sosialistisesta

sanomalehdistöstä ja kirjallisuudesta, jota he parinkymmenen vuoden

aikana olivat päivittäin ahmineet, ei heille ollut jäänyt mitään muuta

kuin tyytymättömyys omaan asemaan sekä kateus ja viha parempiosaisia

kohtaan. Ja tuo tyytymättömyys omaan asemaan oli taitavasti kasvatettu

sellaiseksi, ettei siihen sisältynyt mitään vipusinta ruveta omin

voimin ja tarmokkaasti työskentelemään aseman parantamiseksi, vaan

oli se sinänsä sosialistisen kiihoituksen päämäärä. Päinvastoin

saattoi huomata, että jos joku heistä yritti tehdä jotakin elämänsä

kohentamiseksi, tätä pidettiin köyhälistön taholla ikäänkuin heidän

asialleen vahingollisena. Käytännöllisenä johtopäätöksenä tästä

oli se, että ihmisen suurinta siunausta ja elämän mahdolliseksi

tekijää, työtä, ruvettiin halveksimaan ja vihaamaan. Kun sen lisäksi

kaikki hienompi hengen elämä oli heistä sammutettu, uskonnolliset

tunteet tehty naurunalaisiksi, ja "materialistinen historian

käsitys" ymmärretty siten, että kaikelle sekä menneisyydessä että

nykyisyydessä etsittiin raaimmat ja alhaisimmat vaikutteet, ja kun

lopuksi vuosikymmenien työllä oli saatu heistä tyystin nujerretuksi

kansallistunne, korvaamalla se kansainvälisen köyhälistön yhteisellä

kurjistumistunteella, saattoi arvata, että "Jumalan kuvasta ihmisessä"

ei ollut enää paljoa jäljellä. Näiltä onnettomilta oli lyhyesti sanoen

heidän omassa tietoisuudessaan riistetty heidän ihmisarvonsa.

Kauhulla oli Eva tämän huomannut. Hän oli paljon keskustellut siitä

Juhon kanssa ja pannut merkille, että Juholle oli kyllä tämä kaikki

ollut aikoja sitten selvillä, mutta että hän oli jotenkuten tuntenut

itsensä voimattomaksi siihen nähden. Hän oli huomannut, ettei tämän

vihan ja kurjuustunteen poistamiseksi auttanut mikään lainsäädäntötyö,

sillä nuo sielut olivat kaiken muun ohella kadottaneet uskonsa

sellaiseen. Sen hedelmät saattoivat koitua parantavaksi lääkkeeksi

vasta miespolvien vanhentuessa, ja siihen mennessä saattoi tapahtua

arvaamattomia onnettomuuksia. Ei ollut enää aikaa odottaa, vaan oli

ryhdyttävä työhön heti.

Eva ymmärsi, että nuo maaseudun irtolaispiirit olivat kuin syvällä

meren pohjassa, että kaikki se valistustyö, jota maassa tehtiin,

väreili pinnalla heidän päänsä yläpuolella. He elivät omaa pimeää

elämäänsä manalan kaamean fosforivalon ympäröiminä, neuvojinansa ja

sielunsa ruokkijoina henget infernosta. Ainoat, jotka todella voisivat

tunkeutua heidän piiriinsä, olisivat ne, joiden kanssa he olivat joka

päivä tekemisissä, työnantajat, maanomistajat. Heillä oli tilaisuus

pitempiaikaiseen ja pysyvään vaikutukseen näiden piirien keskuudessa

ja heille lankesi myös suuri osa edesvastuusta, mitä tulee näiden

kehittymiseen ja toimintaan yhteiskunnassa.

"Mutta kuinka te olette menetelleet?" puhkesi Eva moittimaan miestänsä.

"Ensiksikin te olette unohtaneet, että teidän on kohdeltava väkeänne

ja alustalaisianne rakkaudella, alttiudella ja uhraavaisuudella, että

teidän on ollut velvollisuutenne alati muistaa, mitä yhteiskunnan

edistys ja uusi aika aatteineen vaativat teiltä heihin nähden.

Toimettomina te olette sallineet heidän keskuuteensa vuodatettavan

myrkkyä vuosi toisensa jälkeen. Te olette joutuneet kuin piiritettyjen

asemaan, hätääntyneet, vetäytyneet linnaanne, ollenkaan muistamatta

aseitanne. Sen sijaan että te olisitte hyökänneet, on teidän päällenne

hyökätty. Mutta se aika on nyt ohi. Hyvyyden, uhraavaisuuden ja uuden

ajan edistyksen aseet kädessänne teidän on nyt ryhdyttävä vuorostanne

hyökkäämään ja te saatte nähdä, että siinä taistelussa pimeyden

voimain on mahdotonta ajanoloon omiansa puolustaa. Kuta kiinteämmin

ja yksityiskohtaisemmin jokainen maanomistaja irtolaistensa parasta

harrastaa, koettaen kehittää heissä ammattitaitoa, ahkeruutta ja

elämänhalua, ja silmämääränä muodostaa heistä, jos suinkin mahdollista,

pieniä omalla palstalla eläviä talouksia, sitä toivottomammaksi

käy sosialismin taistelu maaseudulla. Sen kannattajissa on toisin

sanoen saatava elpymään kurjistumistilan sijaan persoonallinen

onnen tunne, ja niin pian kuin se on herännyt, on tyytymättömyys ja

yhteiskuntavastainen henki hävinnyt. Kuka sen voisi maalla tehdä,

elleivät isännät ja emännät? Heidän tulee käsittää velvollisuutensa

laajemmin kuin tähän asti."

"Mahdotonta on keretä kaikkeen", huomautti Juho. "Ja kansa on sellaisen

hengen vallassa, ettei siltä saa mitään kiitosta. Se on kuin luihu

koira, joka kyllä ottaa kädestä leivänpalan, mutta on valmis heti

puraisemaan takaapäin."

"Kiitosta siltä ei pidä pyytääkään", vastasi Eva, "vaan uupumattomalla

ahkeruudella on ladottava teko teon päälle, ja varmasti maaperä kerran

tulee lannoitetuksi. Kysymys on hedelmättömästä, ohdakkeita kasvavasta,

hyvin matalaan muokatusta pellosta. Vuosi vuodelta täytyy siitä

varovasti kyntää ylös kuollutta jankkoa, ahkerasti siihen talvisin

vetää mutaa ja lantaa, sitä uupumatta komposteerata, kunnes muutaman

vuoden perästä siitä on paisunutkin talon paksumultaisin pelto, joka

kantaa satoisan viljan. Tuommoista peltoa ei saa hedelmälliseksi

millään määräyksillä, vaan siinä auttaa ainoastaan ankara,

persoonallinen työ."

Tietysti Juho myönsi niin olevan, eikä hän voinut muuta kuin syrjästä

ihmetellä vaimonsa laajakatseisuutta ja tarmoa. Se tempasi hänetkin

mukaansa ja hän tuli käyttäneeksi aikansa entistä tarkempaan sekä

tilansa että hänestä riippuvien ihmisten hyödyksi. Mutta Eva olikin

kaikkine puuhineen ottanut itselleen urakan, joka kysyi kaikki hänen

aikansa ja voimansa. Ei tullut kysymykseenkään enää aamuisin vuoteessa

venyminen, vaan aikaisin, usein ennen kuin kukaan muu talon väestä,

kopisivat Evan askeleet keittiön puolella. Emännän huolet olivat

nyt jo siirtyneet kokonaan hänelle, ja vanha Leena oli mielihyvällä

alistunut suorittamaan ja valvomaan hänelle määrättyjä vanhan ja jo

lepoa tarvitsevan uskotun palvelijan tehtäviä. Ja Evan emännyyteen ei

ollut mitään sanomista. Päinvastoin Juhon täytyi tunnustaa, että kaikki

tehtävät tulivat suoritetuiksi sellaisella järjestelmällisyydellä

ja kaukonäköisyydellä, ettei sitä juuri voinut selittää muuten kuin

opintojen ja sivistyksen tuomaksi. Erikoisesti kummastutti Juhoa se

vaikutus, joka Evalla oli työväkeen. Se, että hänenlaisensa sivistynyt

nainen, kaunis, hieno ja vihanta herrastyttö, näin tarmokkaasti

oli ymmärtänyt ryhtyä talonpoikaisen emännän tehtäviin, että hän

muutamassa kuukaudessa oli muuttanut kaikki heidän elämänehtonsa

ja olonsa hauskoiksi ja kodikkaiksi, että hän söi heidän kanssaan

samassa pöydässä ja osanotolla perehtyi kunkin heidän asioihinsa,

oli jotakin niin uutta, että he kokonaan hämmästyivät. Ja kun Eva

toiselta puolen tiukasti vaati omantunnontarkkaa velvollisuuksien

täyttämistä, siistiä ja nuhteetonta käytöstä, armotta vetäen heidät

tilille jokaisesta pienestäkin ylitsekäymisestä, oli se heistä kaiken

tämän vuoksi ihan paikallaan. Kuinka voisi heidän nuori emäntänsä

muuten menetelläkään! He suorastaan rakastuivat häneen kaikki ja

tekivät työnsä sellaisella tarmolla ja käskemättömällä huolenpidolla,

ettei siihen ollut mitään sanomista. Kun Eva kerran oli miesten kuullen

moittinut pihamaan epätasaisuutta ja harmitellut ainaista siinä olevien

kivien kiertämistä, olivat miehet eräänä iltapäivänä lopettaneet

työnsä vainiolla hiukan aikaisemmin ja ilmestyneet pihalle kivien

kimppuun. Siitä ei tullutkaan mitään haluttoman ja vetelän palkkalaisen

työtä, vaan ryntäsivät miehet kankineen ja lapioineen kivijärkäleitä

hajoittamaan, hautaamaan, särkemään ja pois vetämään kuin isänmaan

verivihollista vastaan. Se oli kuin jännittävää taistelua, viehättävää

urheilua, josta jälki näkyi heti. Ja Eva osoitti puolestaan panevansa

arvoa tällaiselle miesten omakohtaiselle harrastukselle: jonkun

aikaa pihalla raadettuansa huomasivat miehet, kuinka vanha Leena

ilmestyi paikalle suuri kahvitarjotin kädessään ja kuinka vihdoin

Eva itse saapui heidän luokseen jokaiselle ystävällinen ja kiittävä

sana sanottavana. Tämä oli tietysti omiansa väkeä rohkaisemaan ja

innostamaan, ja Juho huomasi pian, kuinka väen kohonnut työtarmo ja

saavuttamat tulokset nopeasti korvasivat kaikki ne kustannukset, jotka

Evan uudistukset olivat maksaneet.

Juholla ja Evalla oli tullut tavaksi usein iltaisin pistäytyä väen

puolella pakinoimassa. Siellä olikin hauska istahtaa, sillä entisen

loikoilevan, syljeskelevän ja torkkuvan joukon sijasta surahteli siellä

nyt saha, sihahteli höylä, surisi rukki ja piukki pirta toimeliaitten

ja iloisten ihmisten minkä mitäkin puuhatessa. Joku istui kirja tahi

sanomalehti kädessä, virittäen usein sieltä löytämänsä aiheen johdosta

tärkeän keskustelun, jossa vakavasti punnittiin totuuksia maan ja

taivaan välillä. Nämä hetket olivat Evalle mitä hauskimmat, sillä

ne muistuttivat hänen mieleensä jotakin sellaista entistä, ehyttä

ja runollista suomalaista kotitunnelmaa, jolloin vielä isä veisti

kirvesvartta äidin väätessä värttinätä. Näiden yhteishetkien, jolloin

kohdattiin toisensa kuin tasavertaisina illan pimeyttä ja yksinäisyyttä

voittamaan, kasvattava merkitys oli ilmeinen. Tympeä ja vihamielinen

henki katosi Soljalan ilmapiiristä vähitellen kokonaan ja koko sen

alueelle ilmestyi kuin taikavoimalla ahkeria, eteenpäin pyrkiviä ja

omista suunnitelmistaan aina jännitystilassa olevia ihmisiä.

Evan suunnitelmat ja puuhat levisivät pian koko kylän ja pitäjän

tietoon, herättäen paljon riitaa ja väittelyä. Jakauduttiin kahteen

puolueeseen, joista toinen asettui ymmärtävälle kannalle, mutta toinen

piti Evan puuhia talonpoikaistaloon sopimattomina. Emännät alkoivat

tehdä Evan luo asiaa saadakseen omin silmin nähdä, mitä kaikkea

Soljalassa puuhattiin, ja lopputuloksena oli useimmiten siunailu ja

huokailu, että "kyllähän rikkaan sopii" ja "ei se meillä kannata",

"turhaahan se kaikki tuollainen on" j.n.e. Mutta kun he olivat

keskustelleet Evan kanssa jonkun aikaa ja päässeet ymmärtämään, että

yksityiskohdissa oli joka talon järjestettävä olosuhteensa omain

erikoisedellytystensä mukaan, koska kunkin talon elämä oli aina

hiukan erilainen kuin toisen, tulivat he miettiväisiksi ja mielen

pohjalla heräsi ensimäinen uudistuksen halun itu. Kotiin tultua kävi

tavallisesti niin, että elämä ja olosuhteet tuntuivatkin nyt entiseen

verraten ihmeellisen harmailta ja ikäviltä. Kun sen lisäksi väki rupesi

kaikkialla vetämään sitä virttä, että "kannattaapahan Soljalassa" ja

"niin Soljalassa tehdään", paisui Evan uudistuksista painajainen koko

seudulle, ja moni muutos rupesi tuntumaan sekä välttämättömältä että

hauskalta.

Niin pääsi vähitellen paikkakunnalla alkuun se, jonka olisi pitänyt

olla jo ammoin luonnollinen asia: taistelu kaikkia epäkohtia vastaan

ei ainoastaan suurissa, vaan vieläpä elämän kaikista pienimmissäkin

asioissa. Ja elämän viihtyisyys ja onni rakentuukin enimmäkseen

pienistä muruista, jotka liittyvät toisiinsa kauniiksi kokonaiskuvaksi

kuin mosaiikkiteos. Elleivät nämä jokapäiväisen olemisen tuhannet

pienet sirpaleet hioudu sievästi ja luontevasti toisiinsa sopiviksi, ei

henki saa onnen tuomaa löytöretkeilyn halua uusille ja tuntemattomille

aloille, joilla suuremmat elämän salaisuudet ovat hakijaansa

odottamassa.