XVII.

Juhon kotiin tullessa rupesi jo hämärtämään. Tuuli oli kiihtynyt

myrskyksi, joka vinkuen ja pauhaten syöksyi yli Soljalan aavan

peltolakeuden. Taivaalla kulki vinhaa vauhtia repaleisia

pilvenriekaleita. Sydämessä asui orpouden ja turvattomuuden tunne,

joka riemulla ja nautinnolla kuvaili kodin liettä ja sen lämpimyyttä.

Päästyään metsän reunasta kylän aukeamalle huomasi Juho jo kaukaa

tutun ja rakkaan olennon, joka valkea liina päässä ja yllään kudottu

villainen röijy viivähteli tiellä ja hänet huomattuaan rupesi

kiiruhtamaan häntä vastaan.

-- Hyvä isä! Missä sinä olet ollut koko pitkän päivän? Ja mikä sinulla

on olkapäässäsi?

Evan terävä silmä oli heti huomannut Juhon kädessä ja olkapäässä

jäykkyyttä. Mutta Juho vastasi vältellen, sillä hän ei tahtonut

sekoittaa vaimoaan koko juttuun. Hän selitti haavan pieneksi puun

kaatumisesta johtuneeksi naarmuksi ja johti heti puheen toisaalle

näyttäen laukusta komeata saalistaan. "Voi!" sanoi Eva siihen. Sitten

pujotti hän kätensä Juhon kainaloon ja niin lähtivät he yhdessä kotiin

päin.

Pirtissä oli jo valkea, kun he tulivat pihalle. Akkunasta näkyi,

kuinka väki oli ryhmittynyt pöytäinsä ääreen, toiset tehden käsitöitä,

toiset nähtävästi lueskellen. Näky oli kodikas ja hauska. Mutta sitten

vasta tuntui elämä Juhosta ihanalta, kun hän sisään päästyään sai

Evalta kuivan takin, jalkaansa kuivat sukat ja tohvelit sekä eteensä

maukkaan aterian, jossa oli erikoisia pieniä herkkupaloja. "No kylläpä

minua nyt palvellaan -- oikein ujostuttaa", sanoi Juho. "Se on niin

hauskaa", sanoi Eva, "se kuuluu naisen luontoon." Juho katseli häntä

kirkas loiste silmissään. "Olet käynyt hiukan kalpeaksi ja rasittuneen

näköiseksi viime aikoina", sanoi hän. "Ei se vaarallista ole",

vastasi Eva tullen hänen luokseen ja katsoen häntä läheltä syvälle

silmiin. "Se on sinun syytäsi", lisäsi hän. Juho veti hänet luokseen.

"Ihanko totta?" kuiskasi hän. "No aivan varmaan -- olen ollut jo

pahoinvoipakin."

Molemmat tunsivat uuden ihmeellisen onnen kajastusta. Juho istui,

söi ja mietti. Tässä on hän ja tuossa on hänen pieni, mutta terhakka

vaimonsa. Muutaman kuukauden perästä meillä on lapsi. Tämä on meidän

maailmamme ja tässä on hauska elää. Silloin minäkin saan sanoa:

"Minulla on poika" tahi "minulla on tyttö". "Tietääkö Leena?"

kysyi hän. "Kyllä kai se on arvannut, koska naureskelee vain minun

pahoinvoinnilleni ja sanoo sitä hauskaksi sairaudeksi." "Muista nyt,

ettet saa rasittaa itseäsi", varoitteli Juho. "En en", lupaili Eva,

"joko olet syönyt?" "Kyllä ja koreat kiitokset!" "No tule sitten, niin

näytän sinulle jotakin."

He menivät yhdessä Juhon kamariin. Siellä pisti Eva Juhon käteen

paksukantisen, tukevan kirjan, jonka kanteen oli sievästi kirjoitettu:

"Emännän kirjanpito". Juho katseli sitä ihmeissään.

Siinä oli alussa ensinnäkin täydellinen kalustoluettelo, ei ainoastaan

tärkeimmistä tavaroista, vaan vieläpä pienemmistäkin esineistä,

kaikista, joilla oli jotakin arvoa ja merkitystä taloudessa. Se

ei rajoittunut ainoastaan asuinrakennukseen, vaan käsitti kaikki,

karjatalousastioista ja -esineistä alkaen. Juho huomasi, että

valmistaessaan tämän luettelon oli Eva saanut perinpohjaisen

yleissilmäyksen koko talon elämään, että hän nähtävästi oli nyt

parhaiten koko väestä perillä sen yksityiskohdista.

-- Taidatkin pian ottaa emännän ohjat täydelleen haltuusi? kysyi Juho.

-- Olen ottanut jo, vastasi Eva. Minulta lähtevät jo käskyt ja

määräykset, vaikka ennen niiden antamista vielä neuvottelenkin Leenan

kanssa. Leena puuhaa vain kuten emäntäpiika ainakin. Ja luulenpa,

että työ minun alueellani käykin eri vauhtia. Palvelijattaret ovat

kuin varpaillaan ja hyörivät kuin mehiläiset. Joka päivä teen oikean

"emännän kiertueen" taloni kaikkiin paikkoihin. Mutta kuuleppas, isäntä?

-- Jaa mitä?

-- Tiedätkö, montako kirvestä ja kuokkaa sinulla on? Oletko selvillä

kaikista alaasi kuuluvista työkaluista, missä niitä säilytetään ja

miten työväkesi niitä pitävät?

-- Ky-ylläh! En minä niitä nyt niin äkkiä voi luetella, mutta kyllä ne

minulla ovat selvillä kaikki.

-- Siinäpäs se on! Vaikka olet olevinasi niin etevä isäntä, ei sinulla

ole omalta alueeltasi mitään kunnollista kalustoluetteloa. Mutta

nyt se onkin sinun tehtävä. Ja pirtin etehiseen olen laitattanut

säilytyspaikan lapioille, kuokille, rautakangeille ja sellaisille

työkaluille, joiden ei tarvitse pelätä ruostumalla pilautuvan. Kirveet

säilytetään verstaassa. Aurat ja äkeet voit säilyttää siellä, missä ne

nyt ovat, mutta eivätkö mielestäsi kylvö- ja niittokoneet voi pilautua

ruostumisesta?

-- Kyllä-äh! Ei se niille hyvää tee.

-- No siis, kun et niitä enää tänä syksynä tarvitse, täytyy ne tarkoin

puhdistaa ja kuivata sekä sitten rasvata ruostuvat osat paksulti

vaseliinilla.

-- Kyllä kai se parasta on. Jos niin tulisi joka vuosi tehdyksi,

kestäisivät ne paljoa kauemmin.

-- Siinäpäs se on. Kalustoluetteloon merkitään kaikki tarkoin ja vielä,

mitä ne ovat maksaneet. Kun uusia esineitä ostetaan, viedään ne heti

samaan luetteloon ja hinta myöskin. Olen nähnyt kirjoistasi, että olet

arvioinut ja laskenut metsäsi?

-- Olen kyllä. Ammattimies oli laskemassa ja luokittelemassa kaikki

hirsipuut sekä suunnittelemassa metsän käytön. Mitään summittaista

hakkuuta ei meillä tehdä.

-- No hyvä. Voit siis tehdä talostasi täydellisen tilinpäätöksen?

-- Tietysti. Teen sen joka syksy, kun vuodentulon kokonaismäärä on

selvillä.

-- Ja voittoa tulee?

-- Tulee varmasti ja runsaastikin. Toivolan suo on kyllä maksanut

paljon, mutta sen voikin hyvällä syyllä inventoida juuri siitä

summasta, jonka se on vienyt, joten se ei vaikuta lopputulokseen.

-- Entä nämä minun puuhani?

-- Kun niiden tuottamaa parannusta ja arvon lisäystä ei voi eikä

pidä kirjoihin merkitä, ovat ne suoranaisia kulunkeja ja vähentävät

siis täsmälleen omalla summallaan vuoden voittoa. Mutta tuo summa on

toistaiseksi siksi vaatimaton, ettei se mitään ratkaisevaa merkitse.

-- Luulisitko, että voisi vielä niitä kulunkeja vähän lisätä?

-- Niin, lisätäkö? Kyllä, kunhan se tapahtuu viisaasti ja

säästäväisesti.

Eva taputti iloisena käsiään.

-- Hyvä on! Nyt minä tiedän, sanoi hän. Oletko tullut ajatelleeksi,

että palvelusväen vaatetus on nykyisin paljoa huonompi kuin ennen.

Leena kertoi, että vanhoina aikoina Soljalassa annettiin väelle palkan

lisäksi vuodessa kaksi paitaa ja kengät. Nyt maksetaan kyllä paljoa

suurempi rahapalkka, mutta ei anneta vaatteita. Kun laskee, mitä ne

nykyisin tulevat maksamaan, huomaa helposti, ettei tuolla palkalla,

vaikka se onkin suuren näköinen, paljon saa niitä hankituksikaan.

Kun lisäksi väki on itse huolimatonta ja välinpitämätöntä, on tästä

kaikesta seurauksena, että he ovat aina puettuina suorastaan ryysyihin.

Suvellahan siitä ei ole terveydelle mitään vaaraa, mutta talvella

kärsivät he varmasti kovasti. Ja muutenkin on alentavaa ihmiselle

esiintyä tuollaisissa ryysyissä, eikä se ole kunniaksi talollekaan.

Et usko, kuinka tavattoman huonossa kunnossa heidän vaatteensa ovat,

alusvaatteet ja kaikki.

-- Niin ovat, ikävä kyllä, sanoi Juho vakavasti. Olen usein miettinyt,

miten sen asian voisi auttaa, mutta en ole sopivaa keinoa huomannut.

-- Mutta minäpä olen, sanoi Eva. Kuule nyt, miten se asia

tulevaisuudessa järjestetään. Villat ja pellavat käytetään tästä

lähtien tarkoin talon omiin tarpeisiin. Nyt kun alkavat pitkät puhteet,

järjestän kaikille naisille kehruuksia ja kutomista, sikäli kuin

lankoja valmistuu. Värjään ne itse kasvipainimilla -- kivisammaleella

esimerkiksi tulee kauniin ruskeata, tummaa tahi vaaleata, miten

haluamme. Saatpahan nähdä, että saamme kauniita kankaita ja hyviä

paitoja sekä sukkia.

-- Mutta väki ei rupea enää puhdetöitä tekemään. Uuden työpäivälain

vuoksi on sitä melkein mahdoton heiltä vaatiakaan. Hyvä on, kun

viitsivät edes rikkinäisen aisan tahi katkenneen suitsen korjata. Ja

sitäpaitsi: eihän sentään voi tällaiselle väenpaljoudelle nykyisten

palkkojen lisäksi ilmaiseksi vaatteita antaa?

-- Ei annetakaan ilmaiseksi. Joka lankakilosta, kangasmetristä ja

sukkaparista maksan heille pienen korvauksen. Se innostaa heitä

työhön, joka tulee sujumaan hyvin heti, kun he lisäksi huomaavat,

minkä ilon käsityötaito ihmiselle tuottaa. Olen käynyt käsityökoulun

ja tiedän, kuinka hauskaa ja innostavaa esimerkiksi kankaan kutominen

on. Lasken sitten tarkoin raaka-aineitten kohtuullisen kauppahinnan,

valmistuksesta maksamani palkkion sekä pienen prosentin käytetylle

työajalle, ja hinnoittelen varastooni ja varastokirjaani joka

kangaspakan ja sukkaparin tarkoin omaan itsekustannushintaan. Ja huomaa

nyt: näitä tavaroitani myyn sitten väelle lisäämällä omaan hintaan

kohtuullisen koron pääomalle, ja vielä: kerta vuodessa kustannan taloon

räätälin ja ompelijattaren, jolla väki saa ilmaiseksi teettää, jos

lunastaa talon aineet. Sen heille kyllä kannattaa kustantaa, vai mitä?

-- No kyllä.

-- Huomaatko nyt, kuinka moninkertaisen hyödyn tästä menettelystä

saa. Se ei merkitse meille sanottavia kuluja ollenkaan, mutta sillä

kehitetään väen työtaitoa, lisätään heidän viihtymisen tunnettaan,

parannetaan heidän olosuhteitaan. He oppivat ahkeriksi ja taitaviksi

ihmisiksi, ja heidän ajatuksensa pysyvät tämänkin ajan kaukana kaikesta

joutavasta. Kun he lisäksi saavat työstänsä pienen korvauksen ja

tietävät, että he lopuksikin tekevät sitä vain omaksi hyödyksensä,

tulevat he varmaan ilolla esityksiini suostumaan. Ja muuten, Juho,

meidän väki tekeekin mielellään kaikki, mitä pyydän.

-- Kukapa ei tekisi, sinä velho!

-- Mitä kenkiin tulee, laskemme tarkoin omain vuotain hinnan ja myymme

nahkaa väelle hyvin kohtuullisella korolla. Jos he haluavat sitä

käyttää, kuten toivon, kustannamme kerta vuodessa taloon suutarin myös.

Eikö niin?

-- Olkoon menneeksi! Missä räätäli on, sinne pitää myös suutarin

tuleman, nauroi Juho.

-- Mutta navettaan olen jo tilannut muutamia pareja hyvin

paksupohjaisia puukenkiä, jotka sopii pistää kenkäin päälle kuin

tohvelit. Niistä on se etu, etteivät kengät kastu eivätkä likaudu,

ja säilyvät sen vuoksi puolta kauemmin. Muuten aion talven varrella

opettaa väelle, miten kenkiä on hoidettava, että ne kestäisivät kauan.

Isä opetti sen meille ja hoiti itse aina kenkämme, sillä se huvitti

häntä.

Juho nauroi.

-- Mitähän kaikkea sinä vielä keksit! No miten niitä kenkiä sitten on

hoidettava?

-- Heti kun uusista kengistä pohjista on kulunut pinta pois, pitää

niitä ruveta voitelemaan tavallisella keitetyllä pellavansiemenöljyllä,

maaliöljyllä. Lopuksi ei nahka enää sitä vedä itseensä, vaan öljy

kuivaessaan kovettaa sen kivikovaksi. Kuten tiedät, on maaliöljy

siitä harvinainen, että se kuivaa ja kovettuu, ja siihen perustuu sen

edullinen käyttö kengänpohjiinkin. Terva, traani ja muut rasvat eivät

kovetu, eivätkä siksi ole yhtä hyviä. Pirttipiian huoleksi annan tämän

kenkien hoidon, samoinkuin sukkainkin parsimisen. Mutta mitä aiot

ruveta miehillä teettämään?

-- Tulin juuri ajatelleeksi, että mahdollisesti täytynee ruveta

sovittamaan tuota sinun korvausjärjestelmääsi miestenkin puhdetöihin.

Paljon on talossa kaikenlaista puutyötä tehtävänä, joka on tahtonut

jäädä, kun väki on ollut halutonta, mutta ehkä se tällä tavalla käy.

Täytyy ruveta sitä asiaa järjestämään.

-- Varmasti se käy, sanoi Eva innokkaasti. Olen huomannut, että heidän

haluttomuutensa on hyvinkin helposti voitettavissa ja että he ovat

suorastaan innostuneita näihin meidän uusiin puuhiimme. Kuuluvat

kylällä kerskailevan, että eri komento on nyt Soljalassa. Mutta kaukana

olemme vielä päämäärästämme. Vielä ovat kaikki entiset alustalaisesi,

joille nyt olet palstoja puuhaamassa, uudelle uralleen saattamatta,

vielä on koko puutarha-asia vireille panematta.

-- Ensi viikollahan tulee puutarhuri perustusta suunnittelemaan.

-- Niin meille, mutta entäs kaikille niille, jotka asuvat maallamme

tahi ovat saaneet meiltä palstatilan?

-- No vähitellen.

-- Vähitellen! Niin te aina sanotte, mutta se "vähitellen" merkitsee

meidän kansallemme ainakin vuosisataa. Elleivät ne, joista tuollaisten

ihmisten elämän edistys riippuu, nimittäin maanviljelijät, itse

herää, ja kiireesti, tarmolla ja puoleksi pakottamalla pane alkuun

kaikkia jokapäiväisessäkin elämässä tarpeellisia uudistuksia, jäävät

ne toteuttamatta kymmeniksi vuosiksi. Minä ainakin tunnen Soljalan

emäntänä olevani kuin kaikkien tilallani asuvien ja palveluksessani

olevien äiti, jonka vastuulla heidän sekä henkinen että taloudellinen

menestyksensä on. En tahdo säästää mitään vaivoja ja uhrauksia

saattaakseni heidän elämänsä sellaiselle uralle, että vähitellen onni

ja tyytyväisyys astuisi vihan ja kurjuuden sijaan. Kallein omaisuus,

jonka Luoja on ihmiselle antanut, on maa. Korkeammassa katsannossa

se kuuluu todellakin kaikille ihmisille, mutta että se tulisi

viljellyksi, on se täytynyt jakaa. Mutta siksipä onkin sillä, joka

siitä palan on saanut, ankara velvollisuus täytettävänään. Hänen on

kuten Goethe sanoo ihmisestä, oltava "jalo, avulias ja hyvä". Hänen on

Suomessakin kaikesta lopuksi vastattava, maansa ja kansansa onnesta ja

onnettomuudesta.

Eva oli sekä innostunut että kiihtynyt. Rakastettavalla

epäjohdonmukaisuudella hän sitten muutti puheen aihetta.

-- Kuule, sanoi hän, kun nyt olet katsonut näille mäkitupalaisillesi

palstat, niin et suinkaan aio antaa heidän ominpäinsä töllejänsä sinne

uudelleen kyhätä?

-- Kyllä heitä täytyy muutossa auttaa, vastasi Juho.

-- Tietysti, mutta sitä en tarkoita. Luulen vain, että jos he saavat

jälleen ominpäin töllinsä pystyttää, tulee niistä luultavasti

entistäkin huonompia ja kurjempia. Selvää on, mitä se vastaisuudessa

vaikuttaa koko heidän talouteensa ja elämäänsä. Minusta tuntuu,

että meidän velvollisuutemme olisi nyt valvoa, että heidän pienet

rakennuksensa tulevat ajanmukaiseen kuntoon ja että he saavat sinne

tiloja sen verran kuin heidän tuleva pieni maataloutensa vaatii. Jos he

sitä varten tarvitsevat hirsiä ja päreitä sekä muuta puutavaraa, täytyy

sinun niitä heille antaa ja ottaa hintaa mahdollisimman vähän. Kun

sinulla nyt syystöiden loputtua on hiukan enemmän aikaa, pitäisi sinun

käydä katsomassa heidän rakennuksensa, suunnitella niihin tarpeelliset

korjaukset ja uudistukset sekä katsoa, että perustukset ja asemat

uusilla palstoilla tulevat oikein valituiksi. Muistakin samalla pitää

huolta, että päivän puolelle rakennusta tulee sopiva pieni puutarhana

ja että navetta ja tunkio eivät tule keskelle parhainta pihamaata.

Kun näin osoitat yhä lisäharrastusta heidän elämälleen ja eteenpäin

pääsemiselleen, innostaa se heitä itseään voittamaan alkuvaikeudet,

mitkä muuten saattaisivat tuntua hyvinkin masentavilta. Teethän niin,

Juho?

Juho kaappasi hänet syliinsä.

-- Teenpä varmasti, sanoi hän hymyillen. Mitä vielä käskette,

armollinen majesteetti?

-- Hyi sinua, sanoi Eva. Tuleppas tänne, niin näytän sinulle jotakin.

Ja hän vei Juhon laatikolleen. Siellä oli jo sievässä järjestyksessä

pieniä myssyjä, paitoja ja pusseja sekä kapalovöitä. Ne olivat niin

pieniä, että Juho ihmeissään niitä katseli.

-- Eivät suinkaan nämä minkään lapsen päälle sovi? Nukelle kai sinä ne

olet aikonut?

Evan kasvoilla oli valoisa hymy. Hän nojautui mieheensä, joka sulki

hänet syliinsä kalleimpana aarteenaan, sydämessä ihmeellinen, laaja ja

syvä, sopusointuinen onnen tunne.

Niin loppui heiltä tämä sisältörikas Suomen syksyinen päivä. Myrsky

rynnisti ulkona uupumattomalla, herkeämättömällä voimalla, mutta ei

päässyt sisään, ei häirinnyt, vaan lisäsi Soljalan kodin lämpöä ja

rauhaa.