XVI.

Myöhäissyksyn alakuloiset tunnelmat ympäröivät Soljalan taloa. Väliin

selkeni taivas, aurinko loisti huikaisevan kirkkaasti ja metsät

sekä maat upeilivat kirjavassa väriloistossaan. Sirkka heräsi vielä

soittamaan pientareen reunassa, jota aurinko kuivasi ja lämmitti,

parvina metsissä kiertelevät urpiaiset, tiaiset ja käpylinnut pitivät

virkeätä ja toimeliasta siritystään, ja taivas tuntui kohoavan niin

loputtoman korkealle. Mutta sitten tuli jälleen itäinen tuuli, kohotti

savenharmaita pilviä kuin synkkää seinää, humisi surumielisesti

ruohikossa, metsässä, ohdakkeen kukan kuivuneissa haivenissa,

tuiverteli vihaisesti kellastuneita lehtiä, ja rupesi lopuksi

purkamaan loputonta tihkusadetta, joka harmaana, märkänä vaippana

laskeutui kaikkialle. Alakuloisuus hiipi sen mukana ihmistenkin

mieleen, vaimentaen puheen, suurentaen vastoinkäymiset ja pienentäen

myötäkäymisten arvoa.

Lapsuudestaan saakka oli Juho rakastanut metsänkäyntiä, ja riistäytyi

vieläkin joka syksy jonakin varhaisena aamuna pyssyineen harhailemaan

Soljalan saloille. Hänen intohimonansa ei ollut niin paljon riistan

saanti kuin ne yksinäiset, kuulakkaat metsätunnelmat, jotka tulivat

siellä kulkijan osaksi, se raitis tuuli, joka siellä erikoisemmin ihoa

hyväili, ne kouralliset metsäraikkaita puolukoita, joilla mäenrinteet

häntä houkuttelivat. Hän oli aina tuntenut, että hän oli harvoin ollut

niin vastakkain ja kahden kesken koko elämänsä kanssa kuin yksin

suurella salolla, joka siinä hiljaisena ympärillä seisoi ja katsoi

salaisilla silmillään. Oli kuin olisi hän siellä noussut korkealle

kukkulalle, josta hänellä oli esteetön näköala menneisyyteen ja jossa

hän sai sieluunsa aavistuksen tulevaisuudesta. Hän veti syvään henkeään

ja nautti.

Se, jonka sielu on avoin luonnon tunnelmille, nauttii niistä kaikista.

Ihana on kirkas keväinen luonto, ihana kesän helteinen ja autereinen

päivä, korkean juhlallinen syksyn kuulakkuus, mutta sieluani kiehtoo

kuitenkin enemmän kevätyön salamyhkäinen hämäryys, kesäyön kiihoittava

lämmin ja syksyn kirjavaloistoinen alakuloisuuden pohjasävel. Sen

pyssyni piipussa korvani juuressa hiljaa humiseva tuuli, sen pehmeään

harmauteen vaipunut sadeluonto, sen hedelmällisyytensä jälkeen

riutuva ja lepoon asettuva voima -- kaikki se valaa sieluuni kirpeän

makeaa nautintoa, joka on sukua kärsimysten sovitushetken suurille

tunnelmille. Se herättää sielussani valveille syvimmät inhimillisyyden

tunteet, avartaa elämänymmärrys-kykyäni, saa minut tyynenä ja

lujana, avoimin katsein, ottamaan vastaan kaikki, mitä sen laineet

lakkaharjoillaan eteeni kantavat.

Juho oli kulkenut metsissään aamuvarhaisesta saakka. Äsken oli suuri

ukkometso tömähtänyt lentoon hänen edestään. Vilauksessa oli pyssy

lennähtänyt poskelle ja raskaasti oli iso lintu pudonnut maahan.

Vieläkin tuntui, kuin olisi hiljaisuudessa räikeältä kuuluneen

pamauksen kaiku kimmahdellut vaaran kyljestä toiseen. Juho korjasi

saaliinsa ja läksi nousemaan Soljalan vuorelle, josta hän saattoi nähdä

kuten kuningas koko valtakuntansa.

Katsellessaan sieltä tuttuja maisemia ja antaessaan tuulen kuivata

hiestyneitä ohimoitaan, tunsi hän yht'äkkiä savun hajua. Hän teroitti

huomiotaan, tunnusteli, kuunteli ja katseli.

Savu tuli selvästi tuolta Nälkäkorvesta päin. Juho arvasi asian ja

lähti kulkemaan sinne varovaisesti ja hiipimällä. Hän meni hyvin

hitaasti, kuin intiaani sotapolulla. Korpi tiheni tihenemistään,

suuret kuuset kasvoivat valtaisena muurina hänen ympärillään, pitkät

naavat hiljaa heiluen tuulessa kuin parrat. Äkkiä kuuli Juho edestään

risun rasahduksen, tunsi voimakasta savun katkua ja kuuli vihdoin

matala-äänistä puheen sorinaa. Hän hiipi lähemmäksi puiden suojassa,

kunnes näki vihdoin koko tehdasalueen. Aivan oikein! Asia oli niin,

kuin hän oli mielessään jo arvannut.

Sattuma oli tuonut hänet sille paikalle, josta jo muutaman kuukauden

kuluessa oli kirkas siunaus vuotanut koko Soljalan seutukunnalle.

Hiljaisena virtana se oli valunut isäntien ja itsellisten kurkkuihin,

näkyvänä seurauksena jokunen humalainen lauantai-yönä kylän raitilla,

pari tappelua sekä muutama puukotus. Mutta näkymättömänä seurauksena

siitä oli se yleinen, vähitellen kypsynyt mielipide, että herrat

laatikoot lakejansa Helsingissä miten haluavat, me korpien kansa

täällä käytännössä ratkaisemme, mitä me niistä herrain laeista

noudatamme. Se oli tullut näkyviin kieltolain toteuttamisessa ja

vaikuttaisi varmasti lain kunnioituksen höllentymiseen yleensä.

Katkeruudella oli Juho monta kertaa sen mielessään todennut. Hänen

käsityksensä mukaan oli lainlaatijan tehtävä kulloinkin tulkita

ne oikeuskäsitykset, jotka kansan keskuudessa kehitys ja käytäntö

olivat olosuhteiden pakosta ja mukana jo voimaan saattaneet, mutta ei

ennakolta koettaa lain ja rangaistuksen kirjaimella iskeä käytäntöön

teorioja, joilla ei vielä ollut kehityksen ja yleisen halun ja

pyrkimyksen vaatimusta perustanansa. Siirtyminen kieltolakiin ilman

totuttavaa väliastetta oli ollut erehdys. Mutta, ja siinä ilmeni taas

jyrkkänä Juhon käsitys kansalaisen velvollisuuksista valtiotansa ja

sen ylläpitäviä voimia kohtaan, kun eduskunta sen kerran oli laiksi

säätänyt, oli sitä myös ehdottomasti noudatettava, siksi kunnes sama

eduskunta toisin päättäisi. Ja kansan edesvastuuntuntoisten ainesten

välinpitämättömyyden tässä suhteessa tulkitsisivat edesvastuuttomat,

repivät piirit, vastaisuudessa monella tavalla omien lainrikkomustensa

puolustukseksi.

Juho oli arvannut oikein, keitä keittäjätkin olivat. Rellu-Heikki ja

Mattilan Salmo siinä keittovehkeittensä ääressä puuhailivat. Pataan

ammennettiin juuri parhaillaan uutta rankkiannosta ja Salmo laitteli

jäähdyttäjään uutta kylmää vettä. Kuusen juurelle oli tehty havukotus

ja sen edessä suitsusi nuotion jäännös ja kiehua molski perunapata.

Rankkiamme ja pienet nassakat, kannon päässä puujalkainen pikari ja

pullo, täydensivät paikan kalustoluetteloa. Näki selvään, että siinä

oli asuskeltu ja toimittu jo kauan. Rankkiammeen kyljessä huomasi Juho

naapurinsa puumerkin. Hänen poskiaan rupesi kuumentamaan.

-- Jaa-ah! sanoi hän painavasti ja astui esille piilostaan.

-- Perr...! kirahti Salmo, jyrkkäpiirteinen, havutukin kyljestä

veistetty vanhapoika, ja lähti siltä sijaltansa pakoon, niin että

kuusikko lakosi hänen edessään. Juhoa nauratti. Hänestä oli hyvä, että

Salmo näin kiireesti vetäysi erilleen pelistä, sillä hän piti hiukan

Salmosta. Kun hän kerran oli nuhdellut Salmoa juopottelusta, oli tämä

ikäänkuin siveellisesti suutahtaneena sanonut:

-- Kyllä sitä tarttee olla joskus päissään -- se on Jumalankin tahto

näissä hämäläisissä maalaisoloissa!

Mutta Rellu-Heikki, Juhon mäkitupalaisia, joka kierteli maailmalla,

mutta ei välittänyt mistään kunnollisesta työstä, jos suinkin

siitä pääsi, herpausi patansa ääreen sanattomaksi ja jalattomaksi,

rankkikauha tutisten kädessä. Juho tiesi vanhastaan, että Rellu-Heikki,

joka oli väliaikoina kiivas sosialisti ja maailmanparantaja, halveksi

täydellisesti kaikkia porvarillisen yhteiskunnan lakeja ja asetuksia,

jotka hänen mielestään olivat vain herrain keksintöjä köyhän kansan

vapauden rajoittamiseksi ja kuristamiseksi. Koko hänen elämänsä oli

ollut yhtämittaista ylitsekäymistä ja "rellausta", ilman pienintäkään

kunnon miehen yritystä. Paljon oli Juholla jo ollut harmia hänestä ja

hänen joukostaan, ja usein hän oli miettinyt, millä saada Heikistä

sellainen ote, joka pitäisi. Hän tiesi, että sakot ja pienet

vankilassa-käynnit eivät mieheen tehonneet, vaan tarvittiin hänen

luontonsa lannistamiseksi joku tuntuvampi opetus, sellainen jyrkkä

seinä, joka kerralla löisi hänet maahan ja täyttäisi hänen sielunsa

ikuisiksi ajoiksi arkuudella ja pelolla. Juho tunsi siinä häntä

katsellessaan, että yhteiskunnan oli turha koettaa kasvattaa moisia

miehiä käräjätuvilla, pykälillä ja vankiloilla. Ei, vaan toisenmoista

voidetta siinä tarvittiin.

Ja Juho ei siekaillut. Pistäen pyssynsä syrjään tarttui hän

kauhistunutta Heikkiä kaulukseen ja viskasi hänet ruotona tantereeseen.

"Herra Jumala, älkää tappako!" parkaisi Heikki, mutta Juho otti

tyynesti hänen tuppivyönsä ja sitoi hänen kätensä. "En minä tapa",

sanoi hän, "mutta selkään minä annan. Niin totta kuin olet vaimoasi,

lapsiasi, koko seutukuntaa pahuudellasi, laiskuudellasi ja rikoksillasi

koko ikäsi kiusannut, välittämättä ja parantumatta saamistasi

nuhteista ja rangaistuksista, niin totta tulet tällä hetkellä

saamaan kaikista kolttosistasi täyden maksun. Ja nyt viimeksi tästä

viinanpoltosta. Neljäkymmentä paria laskettiin ennen Suomen lain mukaan

roiston selkään, ja harvat olivat lisää pyytäneet, vaikka sattui

lieväkätinenkin piiskuri antajaksi -- pyytänetkö sinä nyt, kun hulja

on Soljalan isännän kourassa." "Älä s--na lyö! Linnaan sinut toimitan

pahoinpitelystä." "Linnaan olet itse kypsä jo aikoja sitten", vastasi

Juho, "ja sinne olisi velvollisuuteni sinut saattaakin, mutta akkasi

ja mankuvien kakaroittesi vuoksi en sitä tee. Mutta sen sijaan teen

sinusta kurjasta lurjuksesta vihdoinkin miehen, ja se koulu alkaa nyt

tällä keinolla. Kovasti sinulla on sisua ja uhmaa, mutta tahdonpa

koettaa, enkö saa luontoasi murretuksi. Tahdon tunnustuttaa sinulla

kaikki syntisi ja pehmittää sisusi kuin kuontalon, nähdäkseni, löytyykö

sinusta sielua ja ihmistä. Miksi et halunnut ottaa vastaan palstatilaa

kuten muutkin?" "En minä jaksa maatyötä tehdä, minä olen kivulloinen."

"Kivulloinen! Kylläpä silloin voimia ja terveyttä riittää, kun on

johonkin roistontyöhön ryhdyttävä."

Ja huolimatta Heikin huudoista, kirouksista ja uhkauksista sitoi Juho

hänet petäjän kylkeen, riisui selän paljaaksi ja leikkasi itselleen

notkean koivuvitsan. Heikki huomasi hänen lujan päätöksensä ja puri

hampaansa yhteen. Jos Juho olisi nyt hänet siihen ampunut, olisi hän

kuollut uhmaillen ja armoa pyytämättä, ansaiten itselleen sankaruuden

maineen, kuten niin monet, mutta tässä olikin edessä toinen leikki.

Aluksi Heikin uhma kasvoi ja purkautui ilmoille hirveinä uhkauksina,

kirouksina ja huutoina, mutta sitten se rupesi muuttumaan. Hänen

sieluunsa kohosi ennen tuntematon hätä ja masennus, ja hän rupesi

hartaasti pyytämään armoa. Hän tunnusti varastaneensa Juholta kaksi

lammasta ja vasikan, kaivaneensa säännöllisesti itselleen joka syksy

uudet perunat Juhon maasta ja lupasi parannusta aina ja iankaikkisesti.

Mutta Juho ei hellittänyt määrästään. Vihdoin tunsi Heikki, kuinka

jotakin hänen sisässään katkesi, kuinka koko maailman meno ja elämä

tuntui hänestä inhoittavalta, kauhealta kidutukselta, josta hänen

täytyi päästä eroon hinnalla millä hyvänsä. Hänen huuliaan kuivasi,

sydänalaa ellotti, selkä kihelmöi kuin tuhannen tulisen raudan alla.

Hän ummisti silmänsä ja pyörtyi. Silloin oli myös Juhon mitta täysi.

Hän heitti Heikin maahan kuin tappurakuontalon, kaatoi ämpärillisen

kylmää vettä hänen selkäänsä ja jätti hänet siihen. Hän oli tuntenut

lyödessään synkkää ja taipumatonta vihaa kaikkea sitä roistomaisuutta

vastaan, joka yhteiskunnan ja yksilöiden ponnistuksista, uudistuksista,

avusta ja parannuksista huolimatta pesiytyi ja sikiytyi kaikkialla

-- hänenkin isiltä perimällään pyhällä maalla. Kuin irvistelevät

hornanhenget tuntuivat nuo kurjistumisopin palvojat ympäröivän

kaikkialla oikean rehellisen työn ja ahkeruuden. Jos mäkitupalainen

heräsi, ryhtyi pyytämään elämältä jotakin, siisti tupansa ja pihansa,

laittoi sinne silmäinsä iloksi ikkunansa alle pienen kukkaistutuksen,

teki ahkerasti työtä, säästi vanhan päivän varaa, tunsi hän pian,

kuinka hän vierautui vertaisistaan, kuinka hänet vähitellen leimattiin

porvariksi ja köyhälistön asian pettäjäksi. Koko tuo joukkokunta,

joka eturivissä määkyi porvarillisen yhteiskunnan vanhoillisuutta ja

taantumuksellisuutta, oli opetettu nauttimaan omasta kurjuudestaan,

palvoi ja edisti sitä, ja muodosti niin ollen pahimman esteen

todelliselle edistykselle, yhteiskunnan pimeimmän lauman, johon uuden

ajan näytti olevan melkein mahdotonta päästä käsiksi. "Mutta minä",

vannoi Juho, "minä ainakin hävitän maaltani koko pesuuden. Jokaista

laiskuria ja maailmanparantajan vaatteissa esiintyvää lurjusta vastaan

julistan täten leppymättömän sodan. Minä vainoan häntä niin kauan,

kunnes hän joko ottaa kirveen ja kuokan kädestäni tahi häviää pois

alueeltani, sillä tämän jälkeen en kärsi siinä ympäristössä, joka

minusta riippuu, ainoatakaan syöpäläistä ja loiseläintä."

"Ja nämä s--n vehkeet minun vielä piti maallani nähdä helvetinlientänsä

tisleeraamassa!" Hän raivostui, tarttui kirveeseen ja ruhjoi hurjalla

vimmalla kappaleiksi koko tehtaan, säästämättä ainoatakaan pulloa

ja nassakkaa, pikaria tahi pataa. Poksahdellen katkesivat vanteet

suuresta rankkitynnyristä, jonka hapan ja poreileva sisällys levähti

lakeana virtana mättäiden väliin. "Latki nyt sieltä rankkiasi, senkin

juopporatti!" äsähti hän mielessään naapurin isännälle, korjatessaan

talteen sen laudan, jossa oli hänen puumerkkinsä. "Kyntäisit edes

peltosi kunnollisesti, hoitaisit elikkosi ja huolehtisit taloudestasi

niinkuin miehen pitää, etkä viinanpersoudessa palkkaisi kylän

hulttioimia puuhiisi", haukkui hän edelleen naapuriaan. "On siinäkin

mies! Päissään tuhertaa harva se viikko, ettei tahdo omin voimin

pihan yli päästä, akka on kalpea ja laiha kuin mikäkin kaukalo, ja

lapset mankuvat ympärillä ryysyisinä kuin mierolaisella. Ja talo on

rempallaan, niin että uuninpiiput katoilta tippuvat, pellot eivät kohta

ole pellon näköisiäkään! On suunnaton synti sillä tavalla asua maataan,

joka kuitenkin on pohjalaadultaan tilojen parhaimpia. Mutta annas kun

tulee joku puoluekokous tahi muu sellainen tilaisuus, niin kylläpäs

olet ensimäisenä siellä määkymässä edistyksestä ja valistuksesta, suu

selällään kuin lämpiävän saunan ovi. Mihin joutuu tämä maa, elleivät

nuo ainekset sekä porvarien että punikkien joukossa herää ja opi

Jumalaansa tuntemaan..."

Hän oli näissä puuhissaan ja kiihtyneissä mietteissään unohtanut

kokonaan Heikin, mutta tulikin siitä äkkiä herätetyksi. Hän kuuli

takaansa omituisen ähkäyksen ja heittäysi salamannopeasti syrjään.

Heikin puukko pyyhkäisi vain hiukan Juhon olkapäätä ja oman iskunsa

vauhdista kaatui raukea ja voimaton mies maahan. Juho väänsi puukon

hänen kädestään. Heikki makasi silmät ummessa, suu vaahdossa ja

vääristyneenä. Juho kääri olkapäänsä, johon oli tullut pieni lihahaava,

paitansa hihaan, katsoi Heikkiin ja mietti. Mies oli siis halunnut

murhata hänet.

Silloin Juho rupesi häntä haukkumaan. Hän maalasi karkein ja

jyrkin sanoin Heikin eteen koko hänen kurjuutensa ja kataluutensa,

osoittaen sitovasti, kuinka hän oli tähän kaikkeen itse syypää.

Hän pilkkasi Heikin raukkamaisuutta ja huonoutta, kun antaa yhden

miehen pieksää itseään tuolla tavalla, edes uskaltamatta yrittääkään

lujempaa vastarintaa. Sitten hän rupesi puhumaan hänen vaimostaan

ja hänen lapsistaan, kuvasi räikeästi sen kurjuuden, jossa nämä

elivät, osoitti, kuinka vaikea heitä oli sellaisissa oloissa estää

joutumasta rikollisuuden teille. Sitten hän kääntyi kuvaamaan sitä,

kuinka edullista oli sekä taloudellisesti että siveellisesti elää

omalla palstalla, ja kuinka helposti Heikki, jonka lapset jo paljon

pystyisivät työssä auttamaan, saisi kaikki hauskaan ja hyvään kuntoon,

ja kuinka hänen elämällään olisi sen jälkeen kokonaan toinen sisällys

ja päämäärä. Hän, Juho, auttaisi Heikkiä anteliaasti alkuun, jos tämä

vain ryhtyisi työhönsä tarmokkaasti ja ahkerasti. Hän saisi nähdä,

että jo vuoden päästä hänellä olisi omanansa näppärä pienoistalous,

jonka turvin hänelle koituisi huoleton jokapäiväinen leipä hänen

tarvitsematta turvautua rikoksiin ja laittomuuksiin. Se olisi ainoa

keino, jolla hän saattaisi pestä pois piiskan jäljet selästään ja

katsoa ihmisiä silmiin avonaisesti ja häpeilemättä. Hänen oli turha

hautoa mitään kostoa, sillä siitä ei koituisi hänelle mitään hyvää.

Juholle oli ollut aikoja sitten selvillä hänen ylitsekäymisensä sekä

todistajat niihin, ja lisäksi oli nyt tullut tämä viinanpoltto, joka

uudistuneena rikoksena ei ollut enää leikin asia sekään. Mutta kaikki

saisi jäädä unheeseen, jos Heikki tästä alkaen heittäisi relluamisen,

rupeaisi tekemään tarmolla työtä ja antautuisi Juhon johdettavaksi. Kun

hänenlaiselleen ei näyttänyt muu auttavan, täytyi hänen alistua siihen

ainoaan, mikä tuntui tepsivän, nimittäin ankaraan, kiinteään kuriin.

Kun Juho vihdoin lähti, jäi Heikki paikoilleen makaamaan, silmissään

outo ja mietiskelevä ilme. Mutta Juhon mielessä väikkyi tapahtuma kuin

persoonallisena, ankarana otteluna itse saatanan kanssa, viinapannun

ääressä, suomalaisen korven kohisevassa pimennossa.