XII.

Kesäyön kuulas valaistus lepäsi mailla. Kun katsoi sitä, tuntui kuin

koko luonto ja kaikki esineet olisivat odottaneet jotakin ihmeellistä

näkyä, jotakin ihanaa hengetärtä, joka millä hetkellä hyvänsä saattoi

laskeutua tuolta avaruuden sylistä tänne kesän viheriälle tanhualle,

leikkiäkseen keijukaistensa kanssa unohtumattoman leikin. Sillä nyt oli

yö, ja vielä pohjolan kirkas yö, ja silloin ovat oudot ja ihmeelliset

voimat liikkeessä. Ne menevät läpi ilman keveästi kuin autereen aallot,

eikä niitä voi nähdä, vaikka ne voikin niin selvästi aavistaa ja tuntea.

Hämärässä huoneessa istui Eva yksin ikkunan ääressä tuijottaen

kesäyön kauneuteen. Nyt kun kaikki oli hiljaa eikä ketään vieraita

ollut saapuvilla, ei hän enää jaksanut pitää yllä tarmoaan ja itsensä

hillitsemistä, vaan itki ilmoille mielensä koko murheen ja masennuksen.

"Luojan kiitos, että suutelin häntä silloin sunnuntai-iltana", ajatteli

hän aina hetken kuluttua lohdutuksekseen ja katsoi Juhoon, joka

vihdoinkin oli nukkunut, mutta voihki unissaan. Kädet siirtyilivät

peitteellä levottomasti hapuillen ja huulet liikkuivat ikäänkuin sanoja

tapaillen. Eva nousi ja meni hiljaa vuoteen ääreen.

Juho aukaisi silmänsä ja katsoi häneen, mutta katseessa oli sekava

ilme. Varmaankaan hän ei tuntenut vaimoansa eikä tiennyt, missä oli ja

mitä tämä kaikki merkitsi. "Ei kelpaa, liian on huonoa", mutisi sairas

itsekseen. "Toivolan suo ja Soljalan emäntä"... "kunhan ehdin vain,

maamiehen työ on hidasta... niin kovin hidasta"... "miksi ei Soljalan

isäntä uskaltaisi kosia Pappilan Evaa?"...

Eva kuunteli kalpeana ja pidättäen hengitystään. Mutta kun Juho rupesi

heittelehtimään yhä levottomammin, meni hän herättämään lääkäri

vanhuksen, joka nukkui Juhon huoneessa.

-- Ahhah! sanoi ukko ja kapsahti istualleen sohvalla. -- Kyllä tulen.

Olehan rauhallinen, rakas lapsi, sillä enpä luule tässä olevan sen

pahempaa hätää. Sillä Juholla on härän luut siinä pääkopassaan.

-- Hyvä setä, sanokaa nyt oikein totuus! Onko vamma vaarallinen? Minä

en voi tätä epävarmuutta sietää.

Evan silmät täyttyivät kyynelillä ja hän purskahti täyteen itkuun.

Lääkäri-ukko hätäytyi.

-- No eikä ole, ei. En voinut huomata tutkiessani mitään, joka olisi

viitannut todella ratkaisevan vakavaan vammaan. Juholla on luja ja

kestävä pää, niin että kyllä hän tämän luunapin sietää, vaikka se

on ollutkin lujanlainen. Sissoh! Älähän nyt enää itke! Menevät nämä

kauniit silmät ihan pilalle. Kas niin, kas niin!

Ja ukko otti nenäliinansa ja pyyhki varovasti Evan silmät sekä taputti

leuan alle lohduttaen häntä kaikella sillä vapaudella, jonka hänelle

antoivat ikä, hellä sydän ja asema Evan kodin uskollisimpana ystävänä,

joka oli parisenkymmentä vuotta aikaisemmin auttanut hänet tähän

maailmaan sen iloja ja suruja kokemaan. Käytyään sitten katsomassa

Juhoa ja annettuaan hänelle jotakin rauhoittavaa palasi ukko takaisin,

istui sohvalle ja otti tupakkavehkeensä esiin. Sytytettyään katseli hän

Evaa lasiensa ylitse miettiväinen ilme ystävällisissä silmissään.

-- Kuule lapsi, tuleppas ja istu tänne viereeni, että saamme oikein

puhella taas pitkästä kotvasta.

Ja kun Eva oli totellut, silitti ukko hänen päätänsä ja sanoi:

-- Vai niin, että sinä siis olet nyt Soljalan emäntä? Djahhah... jaa.

Siinä on yhtynyt kaksi kovaa sukua, tiedätkö sen?

Eva ei vastannut.

-- Hm. Sinä olisit voinut siellä Helsingissä saada jonkun maisterin,

insinöörin, arkkitehdin tahi vaikkapa jonkun lääkärihuligaanin, eikö

niin? Mutta otitkin sen sijaan Soljalan Juhon, joka on selvä talonpoika

vuosisataisesta talonpoikaissuvusta. Olisit saattanut päästä upeaan

herraskotiin, jossa olisit elellyt hienona rouvana käyden kylässä ja

teatterissa ja tanssiaisissa ja jos missä, olisit kahvittanut rouvia

ja laittanut herroille illallista, kun he olisivat tulleet teille

skruuvaamaan. Häh! Olisit toiminut isänmaallisissa juhlatoimikunnissa

ja myyjäisissä ja seurannut tarkoin viimeisen muodin vaatimuksia,

olisit ollut kulttuuri-ihminen, kuten sanotaan, sormenpäitä myöten,

mennyt teatterin jälkeen supeelle Fenniaan ja ymmärtänyt taidetta

vallan mahdottomasti. Olisit saanut pari kolme lasta korkeintaan ja

kärsinyt siitä niin hirveästi, että siihen se olisi sitten jäänyt,

ja lapset olisivat olleet perki hienoja ja kalpeita ja kauniita ja

hentoja, niin että minä esimerkiksi en olisi ymmärtänyt niille mitään.

Ei koko Helsingistä olisi luultavasti löytynyt sellaista lääkäriä, joka

olisi ollut kyllin taitava niitä hoitamaan...

-- Hyi! Nyt on setä ilkeä.

-- Mutta, kuten sanottu, sinä otitkin Juhon, joka kumma kyllä uskalsi

sinua kosia. Mistähän se sai siihen tarvittavan rohkeuden?

-- Setä kysyy Juholta!

-- Niin kysynkin, kunhan hän ensin paranee. Niin, sinä otit Juhon,

vaikka hän olikin vain talonpoika...

-- Onko sitten talonpoika huonompi kuin joku herra tahi muu niinsanottu

sivistynyt! kivahti Eva.

-- Ke-ke! naurahti ukko. -- Minun piti juuri sanomankin, että Juhon

kaltainen talonpoika on parempi kuin useatkin herrat yhteensä. Siksi

kai sinä hänet otitkin. Ja minun piti tulla siihen, että jos olisit

käynyt kysymässä minulta, menetkö Juholle vai et, niin minä olisin

sanonut, että mene Jumalan luoma ja kiitä vielä mennessäsi! Kuuleppas

nyt, kun sanon sinulle...

-- No mitä?

-- Sitä vain, että älä luule minua sellaiseksi nykyisin kyllä

sangen tavalliseksi hulluksi, joka sokeasti ylistää maaseutuelämää

kaupunkilaiselämän edellä. Molemmat ovat yhtä tärkeät ja

välttämättömät, sekä sitäpaitsi hyvin riippuvaiset toisistaan,

molemmilla on suuret etunsa ja varjopuolensa. Kaupunkilaiselämää

meillä haittaa se, että mitään todella ehyttä ja kestävää kansallista

kaupunkikulttuuria ei ole oloissamme vielä ehtinyt syntyä, etupäässä

siksi, että siltä on puuttunut voimakasta, päämäärästään tietoista,

maaseutukansan keskuudesta tulevaa elähdyttäjää. Se on koettanut

hienostua umpimähkään matkimalla ulkomaalaisuutta tahi meidän vanhaa

ja itserakasta, mutta naurettavan typerää ruotsalaisuuttamme, solmia

kirjallisia ja muita kulttuurisuhteita Skandinaviaan, ottaa osaa

kongresseihin... No niin. Sehän on sekin kaikki hyvää ja tarpeellista,

mutta se ei riitä, se ei ole ratkaisevaa. Täytyy saada kansa, väestömme

suurin ja määräävin aines, heräämään myös sivistyksellisesti,

henkisesti, ei ainoastaan taloudellisesti ja valtiokansallisesti...

ymmärrätkö? Täytyy saada moukat ymmärtämään, että heidän pitää

asettaa vaatimukset jokaisen itsekunkin kohdalleen, heidän täytyy nyt

vihdoinkin jättää raakuutensa.

Ukko pysähtyi, katsoi ulos ja mietti hetkisen, sekä jatkoi sitten:

-- Raakuutensa, sanoin. Ei, vaan typeryytensä, iankaikkisen

uneliaisuutensa, jossa ajatuksen tynkä tapailee toistansa

niin sanomattoman veltosti ja hitaasti. Kuinka monet tuhannet

yksinkertaisimmatkin asiat olen elämäni aikana saanut heiltä pihdeillä

leuoista kiskoa. Kuinka monet sadat tuhannet neuvot olen antanut

esimerkiksi yksinkertaisimmistakin terveys- ja puhtaussäännoistä, mutta

niin on ollut kuin vettä kuikan selkään -- ei pysy. Vain siellä täällä

häämöttää jossakin orasta, sitä uutta aikaa, jonka tälläkin alalla

täytyy nyt Suomeen tulla. Meidän täytyy saada kansamme herätetyksi

siisteyteen, puhtauteen, mielen virkeyteen, kauheuden ja sopusoinnun

aistiin, saada siinä heräämään tunteen elämää, helläluontoisuutta,

sillä tunteen elämän kehittyminen valistaa enemmän kuin tieto. Tekeepä

mieli väittää viime vuosikymmenen tapauksia muistellessa, että tieto ei

valista, vaan sietää rinnallaan mitä hirveintä raakuutta. Vain tunne

valistaa, jauhaa hienoksi ihmisen sielun ja päästää pinnalle sieltä

sen, mikä on kirkkainta...

Ukko oli innostunut ja kiivastunut. Eva katseli häntä hymyillen.

-- Setä on aina sama vanha tulisukka. Mutta älä luulekaan, että

väitän sinua vastaan. Olen päinvastoin aivan samaa mieltä kanssasi.

Lyhyenä naimisissa-oloni aikana en ole juuri muuta ajatellutkaan

kuin tätä. Meidän täytyy saada syntymään voimakas maalaiskulttuuri.

Siinä on nykyhetkellä jokaisen valveutuneen maanviljelijän tehtävä.

Näinä vuosina on saatu luoduksi kestävä taloudellinen pohja, jota

ilman ei synny mitään kulttuuria. Sitä on nyt edelleen ylläpidettävä

ja kehitettävä, ja samalla sen avulla ryhdyttävä ajattelemaan, mitä

voitaisiin tehdä puhtaan kulttuuri-elämänkin toteuttamiseksi.

Vanha lääkäri kuunteli Evaa silmät pystyssä.

-- Mistä ihmeestä olet tullut tätä ajatelleeksi?

-- Samoin ajattelee nykyisin jokainen maaseudulle joutunut sivistynyt

ihminen. Se tulee itsestään juuri siksi, että nyt on aika kypsynyt

tämänkin asian alkuunpanolle. Mutta se on aloitettava oikeasta päästä.

Ukko katseli Evaa silmälasiensa ylitse ja sanoi:

-- Niin juuri. Oikeasta päästä. Mutta mikä on se oikea pää, sanoppas se?

-- Se on ensinnäkin jokapäiväinen kotoinen ympäristömme, jossa

elämme, ja emme ainoastaan me, vaan palvelijamme ja kaikki, jotka

ovat meistä riippuvaisia. Kodittomille on annettava koti, tylyys ja

epäystävällisyys on karkoitettava, ja rakkaus on saatava sijaan. Talon

isäntä ja emäntä ovat mahtavassa asemassa oleva hallitsijapari, jonka

viisaasta huoneenhallituksesta riippuu kymmenien ihmisten elämänilo

ja viihtymys. Jos tämä olisi käsitetty meillä aina oikein ja koetettu

toimia sen mukaan, olisi punikkihenki päässyt leviämään sangen

vähässä määrässä. Se on henki, jota ei voida poistaa minkäänlaisella

lainsäädännöllä ja kirjain-uudistuksilla, vaan sillä, että ihmiset

lähestyvät toisiaan rakkaudessa ja osanotossa, avuliaisuudessa ja

vilpittömyydessä. Niin sanoi aina isäni, ja nyt olen ymmärtänyt, kuinka

oikeassa hän oli.

-- Niin, lapseni. Epäilemättä hän oli oikeassa. Maailman onnettomuudet

ovat sikäli suuret, mikäli niissä on vain vähän rakkautta

vaikuttamassa. Eihän mene päivääkään, etten täälläkin rauhallisessa

ja varakkaassa pitäjässämme, jossa luulisi jokaisen voivan elää

onnellisena, tunne sydämessäni katkeraa pistosta sen vuoksi, että

näen niin selviä todistuksia rakkauden puutteesta. Herra Jumala!

Rakastavatko meillä edes vanhemmat lapsiaan? Eipä luulisi ainakaan

heitä katsoessaan. Tuskin on vieraiden välillä sellaista kylmyyttä kuin

usein lasten ja vanhempain välillä, varsinkin talonpoikais-oloissa. En

ole kuullut hellää sanaa juuri vaihdettavan, puhumattakaan hyväilystä,

joka annettaisiin sydämen ylitsepursuavasta hellyydestä. Kun kansa

näkee herrasväen, isän, äidin, lasten ja sisarusten, joskus suutelevan,

niin se takana päin pilkkaa herrain nuoleskelua. Hellyyden osoitukset,

jotka ovat luontaisia eläinmaailmassakin, ovat usein suomalaisille

tuntemattomia. Kun hän rakastuu, näyttää vietin toteuttaminen olevan

hänelle laajoilla aloilla maassamme pää-asia. Hänellä ei ole niin

paljon ihanteellisuutta ja jalon luonteen vaistomaista halua säilyttää

aarteensa niin kauan kuin mahdollista koskemattomana, että malttaisi

edes häitä odottaa -- ei, vaan hän makaa mieluimmin jo kihlajaisten

jälkeen viimeistään, ja kerskailee siitä vielä. Ja miksi on hänen

käyntinsä ja esiintymisensä useimmiten niin surkean kömpelöä ja

löntterömäistä, hänen ilmeensä niin epätoivoisen typerä ja tollo,

ikäänkuin hän todella olisi tylsäjärkinen, jollainen hän ei kuitenkaan

ole. Ei, kumma kyllä, hän lienee aivan yhtä lahjakas kuin muidenkin

maiden talonpoika -- lahjakkaampikin.

-- On varmaankin, huomautti Eva hymyillen taas ukon kiivastukselle. --

Olen varma, että hän sittenkin on Europan sivistyneimpiä talonpoikia,

jos kaikki hyvät ja huonot puolet otetaan tarkoin lukuun. Hän jää

varjoon vain siksi, ettei hän ole ollenkaan ehtinyt ulkonaisessa

elämässään ja asussaan siistiytyä. Hänellä on ollut niin vähän

herättävää siinä suhteessa.

-- Saattaapa olla hyvinkin. Ja sitten hän on toisekseen niin perin

mieluisa. Niitä tapaa kansan keskuudessa ukkoja ja akkoja, isäntiä ja

emäntiä, nuoria ja vanhoja, köyhiä vaareja ja rikkaita pomoja, joilla

on olemuksessaan jotakin niin tavattoman mieluista ja omaista, todella

sielullisesti kirkastunutta, että haluaisi kaulaan lentää. Niitä on,

Jumalan kiitos.

-- Ja ne yhä lisääntyvät. Aika on tullut ryöppynä ylitsemme, mutta

kunhan me taas saamme pään aallon pinnalle! Ja kansamme tahtoo valistua

ja edistyä.

-- Niin tahtoo, Jumalan kiitos! Ja se tulee valistumaan ja sivistymään,

koska siinä itsessä on vihdoinkin herännyt siihen oma halu, se oikea

maahenki...

-- Vai maahenkeä setäkin tässä kiittää! Eipä uskoisi.

-- En kiitä! Mutta sen olen aina myöntänyt, että tuolla liikkeellä

saattaa olla arvaamaton merkitys maalaiselämän henkisenäkin

sivistäjänä, kun sitä vain oikein johdetaan. Ja ehkä johto on

sallimuksen tahdosta saanut suunnan, joka on sopiva siihen siksi, että

se on osannut herättää laumassaan jonkunmoista herännäisyyden tapaista

kiihkoa päästä kaikin puolin kohoutumaan, sivistymäänkin. Ehkä se juuri

on tie, joka vie suomalaisen sielun perille, sillä selvä ja tyyni järki

ei näytä siihen pystyvän.

Ukko nousi, haukotteli ja sanoi:

-- Nyt kun olen puhunut tässä itseni virkeäksi, taidankin lähteä

ajelemaan kotiin päin. Täytyy mennä aamupäivällä taas pitäjälle.

Luuletko, että saadaan tähän aikaan hevonen valjaisiin?

-- Kyllä, jos setä välttämättä nyt tahtoo lähteä.

-- Parasta se on -- helpompi itsellenikin. Menehän hommaamaan hevosta,

niin käyn sillä aikaa vielä Juhoa katsomassa ja kokoan kampsuni.

Kun Eva meni pihan yli väen puolelle, oli idän taivas jo muuttunut

purppuraiseksi. Linnut olivat heränneet ja vastailivat toistensa

lauluun katkeamattomana kuorona. Ilmassa oli hyvää tekevä viileys ja

virkistävä puhtauden tuntu. Evan sydämeen valahti äkkiä uusi voiton ja

onnen varmuus. Iloisesti hypähtäen nousi hän pirtin portaat ja meni

tupaan.

Ovenpielessä nukkui renkipoika likaisessa ja harmaan näköisessä

vuoteessaan. Hän oli heittänyt takkinsa ja liivinsä vuoteen

jalkapäähän, mutta oli muuten täysissä pukineissaan, paitsi avojaloin.

Kädet olivat likaiset, tukka pahasti pörröllään, ja kasvojen

päivettyneen värin alta kuulsi kalpeus. Hän hengitti raskaasti ja

poisti toisinaan vaistomaisesti ahdistelevia kärpäsiä kasvoiltaan.

Pirtissä oli inhoittavan tunkkainen ilma. Toisista vuoteista kuului

äänekästä kuorsausta. Piiat nukkuivat pää hupussa, mutta jalat

paljaina. Lattia oli likainen. Ei ollut missään ainoatakaan kohtaa,

johon silmä olisi pienimmänkään mielihyvän tuntein pysähtynyt.

Evaa puistatti.

Hän kääntyi katsomaan Kallea, joka hänen nyt piti herättää, ja häntä

säälitti. Eipä silti, että siihen olisi sanottavampaa syytä ollut,

sillä eihän ollut asia eikä mikään nuoren renkipojan lähteä kauniina

kesäyönä kyytiin pitkin sileitä ja vilpoisia maanteitä. Mutta

kuitenkin. Hän kosketti poikaa hartioihin ja mainitsi nimeltä.

Kalle heräsi hitaasti. Ensin oli hänen ilmeensä tuiki tyytymätön ja hän

aikoi nähtävästi kirota, mutta huomasikin ajoissa, kuka hänet herätti.

Silloin muuttui hänen ilmeensä hämmästyneen ujoksi ja hän hyppäsi

kiireesti seisomaan. Hetken perästä hääri hän jo reippaasti pihalla

hevosen kimpussa.

-- Kuule Eva, sanoi vanha lääkäri hyvästellessään, sano nyt minulle

totuus. Tunnetko olevasi onnellinen?

Ja Eva mietti hetkisen, ennenkuin vastasi, mutta silloin sanoi hän näin:

-- Tunnen tulevani onnelliseksi. Onni odottaa minua.

* * * * *

Eva hiipi jälleen Juhon luo. Sairas makasi nyt hiljaa ja levollisesti,

hengittäen syvään ja tasaisesti. Eva laski hellävaroen kätensä Juhon

otsalle, joka heti hiukan värähti hänen kosketuksestaan. Kiireesti veti

hän kätensä pois.

Sitten rupesi hän riisuutumaan. Kun hän oli yöpuvussaan, meni hän

ensin Juhon huoneeseen katsomaan sohvaa, jossa lääkäri oli nukkunut.

Hetken siinä seisottuaan meni hän takaisin Juhon vuoteen viereen,

nosti hiukan peitettä, mutta pysähtyi taas. Uudelleen meni hän toiseen

huoneeseen, palasi, seisoi kynnyksellä kahdenvaiheella, kunnes vihdoin

päättäväisesti meni peitteen alle Juhon viereen. Hänen silmänsä olivat

ihmettelevän ja ujon näköiset, kun hän hiljaa tarttui Juhon velttoon

käteen ja painoi sen hellästi poskeaan vastaan.

Juho liikahti unissaan, avasi raukeasti silmänsä ja näytti pysähtyvän

miettimään. Sitten hänen katseensa kirkastui ja hän painoi silmänsä

tyytyväisesti umpeen. Mutta Eva tuijotti hänen vierestään suurin

silmin, arasti ja säikähtyneesti kuin linnunpoika, mutta kuitenkin niin

turvallisena ja onnellisena.