Näin alkanut viikko oli Evalle kovan työn ja touhun aikaa. Juhon
neuvojen ohjaamana oli hän päässyt hyvään alkuun, oli kirjoittanut
kaupunkiin ja tilannut sieltä tarpeelliset astiat ja muut ensimäisiin
pikku-uudistuksiin välttämättömät aineet ja tavarat. Hänellä oli
nyt työssänsä maalari ja puuseppä sekä ompelija, ja hän antoi joka
kohdassa itse mitä tarkimmat määräykset. Leena-muori kulki keittiössään
ihmetellen ja tyytyväisenä alituiseen päivitellen, "että kylläpä
meillä nyt tulee koreeta", ja Pahna-Liisa oli paljasta nuoren emännän
ylistystä. Työväki pani pian merkille ruoan paranemisen ja keittiön
asteittaisin tapahtuvan kaunistumisen, oli siihen tyytyväinen sekä
muutti vähitellen käytöstänsä ja esiintymistänsä keittiössä ollessaan.
Jo muutaman päivän kuluttua saattoi nähdä, että Soljalassa pian tulisi
paljon entisestä poikkeava meno vallalle.
Mutta koko tämän touhun aikana askartelivat Evan ajatukset Juhossa. Hän
mietti nyt joka toimenpiteestään, mitä Juho siitä sanoisi ja pitäisi,
ja tunsi saaneensa itselleen ikäänkuin uuden vertauskohdan. Hänelle
tuotti erikoista nautintoa turvallisesti avata Juhon posti ja nähdä,
miten kunnioittavasti hänen miehelleen kirjoitettiin ja kuinka suuressa
arvossa häntä pidettiin. Hänen neuvoansa kysyi hänen puolueensa, hänen
mielipiteeseensä vedottiin tärkeissä taloudellisissa asioissa ja hänen
apuansa pyydettiin monelle taholle. Kirjeitä tulikin tällä viikolla jo
alussa niin paljon ja sisältäen sellaisia asioita, ettei Eva tiennyt
ratkaista, olivatko ne kiireellisiä vai eivät. Kuta lopummaksi viikko
kului, sitä epävarmemmaksi hän kävi. Vihdoin hän puhui asiasta Leenalle.
-- Mitäs muuta kuin emäntä lähtee käymään isännän luona. Pannaan
pikku ruuna valjaisiin, niin emäntä voi huoleti itse sinne ajaa, kun
tie neuvotaan. Evahan onkin tottunut ajelemaan. Tokihan se nyt on
hauskaakin, päästä sellaista suurta oman miehensä työmaata katsomaan.
Leena oli hiukan viekkaan näköinen tätä sanoessaan.
Eva ajatteli, että luuleekohan Leena hänellä olevan Juhoa ikävän? "Onko
minulla"? kysyi hän itseltään, ja vaikka hän kuinka olisi koettanut
nakata niskojaan, täytyi hänen myöntää, että oli kuin olikin ikävä.
Juhon läsnä ollessa tuntui elämä jotenkin niin turvalliselta ja
vakavalta. Hän todellakin halusi nähdä taas Juhon silmiä ja kuulla
hänen rauhallista ääntänsä, halusi nähdä, kuinka Juho esiintyi tuolla
suurella perintötyömaallansa. Ja sitäpaitsi hän halusi uudelleen kysyä
Juholta, tekisikö hän niin, vai tekisikö hän näin. Oli jotenkuten
niin hauskaa antaa hänen määrätä, panna vähän vastaan, väitellä, olla
muka viisaampi, mutta sitten kumminkin suostua, sillä se suostuminen
Juhon tahtoon, se oli sittenkin kaikista hauskinta. -- No niin, minä
lähden. Ja pian oli hän ajamassa virkulla hevolla pitkin hyvää tietä
viheriöitsevien vainioiden välitse. Silmä poimi kaikkialta välähteleviä
väritäpliä, mutta ajatukset olivat silti kiintyneinä yhteen ainoaan
kohtaan. Rinnassa oli ikäänkuin lämmin pieni liesi, josta levisi
suloinen hohde kaikkialle sekä sieluun että ruumiiseen.
Nuori nainen, joka tunsi voimakkaan rakkauden heräävän sydämessään,
kaunis nuori nainen, ajoi siinä pitkin kesäistä tietä kukkien
loisteessa ja linnun laulussa. Hän ajoi sinne, jossa oli hänen
rakkautensa ja hän tunsi, kuinka hän janosi voimakkaitten käsivarsien
puristusta.
Hän oli osa ympäröivästä luonnosta ja hän tunsi vaistomaisesti, kuinka
elämän neste kihoili hänen suonissaan kuin mahla keväisessä koivussa.
Hän kiirehti hevostaan joutuakseen pikemmin perille. Vihdoinkin
vilahteli tuolta oksien takaa aava lakeus. Hän saapui perille, sitoi
hevosensa kiinni ja alkoi katsella tarkemmin edessään olevaa näkyä.
Samalla kuului suolta kumea jyrähdys. Harmaata savua, kivilohkareita ja
mutaa tuiskahti ilmoille, ja jyrähdyksen kaiku vastasi heikosti suon
takana olevasta harjanteesta. Kuovit ja viklat lehahtivat valittaen
lentoon risteillen rauhattomasti paikan yllä. Ketään ei näkynyt.
Oli kotvan hiljaista. Kuului vain tuulen suhina puista ja suon
heinikosta, ja Eva tunsi jännittävänsä kuulokalvojaan luonnottomasti.
Hän varjosti silmiään kädellään ja tuijotti suolle.
Jo hyppäsi näkyviin mies suuresta ojasta, jossa he olivat olleet
turvassa laukauksen ajan. Eva tuntee hänet. Se on Juho. Toisiakin
miehiä tulee näkyville, mutta he eivät lähde vielä ampumapaikalle. Juho
vain menee. Kuuluu varoittavia huutoja ja estelyitä. Juho seisahtuu
ja odottaa vielä, mutta lähtee taas kulkemaan. Taas huutavat miehet
hänelle, mutta hän ei välitä, menee vain. Nyt hän on jo saapumassa
sille paikalle, josta äsken oli räjähdys kuulunut.
Äkkiä valtaa Evan kamala pelko. Hän koettaa huutaa, mutta ääni ei kanna
kauas. Hän lähtee juoksemaan Juhoa kohti.
Mutta hän ei ehdi juosta monta askelta, ennenkuin maa tärähtää. Uusi
räjähdys viskaa ilmoille kiviä ja mutaa, ja hän ehtii tuskin nähdä
Juhon horjahtavan, vievän kätensä päätänsä kohti ja kaatuvan, kun hän
itsekin tuntee maailman mustenevan silmissään ja vaipuu pehmeälle
suolle pyörryksiin.
Kun hän herää, valelee joku mies hänen päätänsä vedellä, jota hän on
tuonut hatullaan. Miehen silmissä on huolestunut ja hätääntynyt ilme.
Eva nousi istumaan äkkiä kuin jousi. Hän pyyhkäisi otsaansa ja muisti
samalla kaikki sekä oli siinä hetkessä seisoallaan. Hän näki miesten
puuhaavan kärryjen ääressä, josta he olivat istuimen ottaneet pois;
toiset nostivat siihen heiniä, joita olivat saaneet läheisestä ladosta,
toiset keskustelivat matalalla äänellä, ja kaikki olivat kalpeita ja
hätääntyneen näköisiä.
Nopeasti riensi Eva paikalle. Kärryjen vierellä maassa makasi Juho
liituvalkeana tainnoksissa, ja ohimossa olevasta ruhjevammasta pursusi
hiljoilleen verta, joka valui pitkin poskea. Nopeasti riisui Eva
puseronsa ja repäisi puhtaasta paidastaan hartioista vyötäisiin saakka
pitkän suikaleen sekä polvistui sitten sitomaan Juhon päätä. Hän
käski viedä hevosen edeltäpäin maantielle, jonne Juho oli kannettava,
ettei huono metsätie häntä kovin täryyttäisi, ja eräs miehistä sai
käskyn lähteä kiireesti ajamaan Juhon pyörällä lähimmälle puhelimelle
tilatakseen lääkärin jo valmiiksi Soljalaan. Kahdesta miehen takista
tehtiin äkkiä tilapäiset paarit ja niin lähdettiin Juhoa kantamaan
hevoseen.
Miehet eivät puhuneet mitään, vaan vilkaisivat silloin tällöin arasti
nuoreen emäntäänsä, joka hänkin vaiti ollen ja pää painuksissa astui
paarien jäljessä. Ja mitään puhumatta sijoitettiin sitten Juho
kärryille ja eräs miehistä läksi Evan mukana viemään isäntäänsä kotiin,
toisten jäädessä siihen katsomaan hitaasti etenevää kulkuetta. Heidän
kasvoilleen levisi kummastunut ilme, kun Eva kääntyikin sanomaan heille
tyynesti ja päättävästi:
-- Täksi päiväksi keskeyttäkää työ, mutta huomenna jatkatte siitä,
mihin tänään lopetitte, isännän aikaisemmin antamien neuvojen mukaan.
-- Hyvä on, vastasi heistä eräs.
* * * * *
Muutama tunti sen jälkeen makasi Juho kotonaan, tällä kertaa omassa
aviovuoteessaan. Vanha harmaapartainen lääkäri puuhasi hänen ääressään
ja vieressä seisoi Eva sairaanhoitajattaren tehtävissä. Vanha Leena
istui ikkunan ääressä ja katsoi ulos.
Vanha lääkäri oli vakavan näköinen. Hän oli juuri saanut sidotuksi
Juhon pään ja piti nyt jotakin hänen hengitettävänään.
Hetken perästä Juho aukaisi hitaasti ja raukeasti silmänsä.