XII.

Kun Juho nousi vihdoinkin terveenä vuoteeltaan, oli Soljalan

vainioilla ruis keltaisena. Laihtuneena ja kalpeana, mutta jo nopeasti

voimistumassa käveli hän vaimonsa kanssa peltonsa pientareella. Ja

hänen silmiinsä syttyi innostuksen tuli, kun hän katseli runsaita

kuhilaitaan. Illan aurinko teki ne kullan hohtoisiksi elokuun

kuulakkaassa ilmassa, taivas oli niin siintävän kirkas, että katse

tuntui tunkevan aavistamattomiin etäisyyksiin, ja mieleen valahti

jotakin ylevää ja pyhää. Kaukainen vaaran kuve kimmelsi punaruskoisena

ja järven pinnassa elehti punasinisiä vivahteita kuin pehmeitä

värihäivähdyksiä. Juho kulki vaiti, vetäen vain syvään henkeään ja

katsoen niin ahnaasti kuin ei olisi uskonut koskaan voivansa kyllin

katsoa. Äkkiä käännähti hän vaimoonsa päin, joka kulki hänen rinnallaan.

-- Nyt olen vasta huomannut, että Soljalassa on todellakin emäntä.

Miten ihmeessä olet ehtinyt saada niin paljon aikaan?

-- Paljonko? naurahti Eva. -- Vähän vasta, hyvä Juho, ja kaikki on niin

puutteellista, niin tavattoman vaikeaa.

-- Vähän viikossa, paljon vuodessa. Nyt on minulle vasta täydelleen

valkenemassa se linja, jota olet ruvennut seuraamaan, ja nyt rupeankin

sinua tarmolla auttamaan.

Hän katsoi vaimoonsa hellästi.

-- Olet hoitanut minua niin rakkaasti, sanoi hän sitten hiljaa. Ja

oikein sinulla on avainnippukin vyölläsi, kuten millähän Pohjolan

emännällä.

Hän pysähtyi ja katsoi Evaa silmiin. Ja Evan katse ei nyt väistynyt,

vaan tuikki häntä vastaan kirkkaana, syvänä ja polttavana, niin että

Juho tunsi huumaavan onnen kuilun avautuvan sieltä vastaansa. Hämillään

Eva sormeili hänen takkinsa rinnustaa ja sanoi sitten naisellisen

avomielisesti:

-- Minusta on niin hauskaa, että me olemme jo valmiiksi naimisissa.

Juho veti syvään henkeään, puristi vaimoaan rintaansa vasten ja painoi

huulensa noille huulille, jotka suloisessa antautumisen huumassa

janoten kääntyivät häntä kohti. Tuntui kuin olisi satanut kukkia heidän

ympärillään tahi kuin olisi suvinen leyhkä pudotellut kimaltelevia

helmiä avaruuden iäti soiville kannelkielille -- tahi kuin olisi ollut

hiekkapohjalla virtaavan veden alla, jonka pinnalle loistava aurinko

anteliaasti kutoi satuhohtoisimpia kimalluksiaan. Elämän täyden ja

polttavimman, kuumeisimman ja riemukkaimman kypsyys-aamun kirkkaus oli

auennut heille tällä hetkellä, melkein tukahduttaen heidät autuasten

aavistusten ja täyttymisvarmojen odotusten ylenpalttisuudella. Väristen

irtautui Eva miehensä syleilystä, katsoi poispäin ja sanoi:

-- Katsoppas, kuinka kodikkaan näköisiksi tämä valaistus muuttaa meidän

vanhat rakennuksemme.

-- Siellä vanhassa rakennuksessa on nyt kodikkaita suojia, joissa

vallitsee Soljalan nuori ja kaunis emäntä...

-- Joka ei osaa mitään...

-- Joka on kotinsa henki ja elämä, ja jolla on rakkaus ohjaajanansa...

-- Joka on usein kärsimätön ja pahalla tuulella...

-- Joka kerran tulee äidiksi ja lahjoittaa Soljalalle uuden isännän ja

isänmaalle kunnon kansalaisen...

Silloin kääntyi Eva mieheensä ja kysyi loistavin silmin:

-- Luuletko Juho, että siitä tulee poika vai tyttö?

-- Ensiksi tyttö, sillä niin tahtoo jokainen mies, joka oikein rakastaa

vaimoansa. Ensin äidin kuva ja äidille tuki.

-- Lähdetään kotiin! sanoi Eva äkkiä ja läksi juoksemaan keveästi kuin

varsa. Mutta Juho viivähti hetken perässä vain nähdäkseen kyllältään

tuota näkyä, jonka herpaisevan kauneuden hän äkkiä huomasi: nuoren

ihanan naisen, joka juoksee keveästi kesä-illassa ja joka on hänen

omansa!

* * * * *

Juho ja Eva eivät olleet vielä olleet naimisissa kovin monta

viikkoa, eikä Eva ollut tietenkään ehtinyt toteuttaa aikeistaan

mitään sellaista, joka vaati pitempiä valmistuksia ja suurempaa,

perinpohjaisempaa työtä. Mutta siitä huolimatta ei Soljalan isäntäväen

suojia olisi enää entisiksi tuntenut, aloittipa sitten vaikka

keittiön etehisestä. Yksinkertaisilla keinoilla ja pienillä rahoilla

oli Eva pukenut talonsa niin, että sen jokainen suoja oli siisti,

puhdas ja kodikas -- niin, että jokaisessa suojassa oli jotakin,

joka osoitti hyvää makua ja aistia. Keittiön porras oli niin siisti,

ettei kenelläkään enää haluttanut astua sille pyyhkimättä tarkoin

jalkojaan aina ehyeen porrasralliin. Etehisen pienet ikkunat oli pesty

puhtaiksi niissä vuosikymmeniä rauhassa pesineistä lukinverkoista

ja kärpästen jäljistä, seinät oli puhdistettu ja maalattu vaaleiksi

tavallisella öljyvärillä, ja nurkkaan oli sijoitettu käytännöllinen

ja helposti puhtaana pidettävä pesulaitos, jossa nyt oli aina puhdas

vesi. "Lehmille te kyllä muistatte kantaa tarpeelliset vedet", oli

Eva sanonut, "ja niin pitää tehdäkin, mutta yhtä tärkeätä lienee

ihmistenkin veden tarve." Jokaisen pesijän velvollisuus oli pestyään

muuttaa astiaan puhdas vesi, ja jos vesisäiliö oli tyhjentynyt, hakea

siihen uutta. Saippualla oli oma reikäkuppinsa, ettei se pääsisi

sulamaan, ja käsiliina riippui naulassa, jonka yläpuolella olevaan

levyyn Eva itse oli maalannut seuraavan ohjeen: "Ainoastaan puhtaaksi

pestyt kädet saa pyyhkiä tähän liinaan." Eva tiesi ja oli nähnyt,

kuinka epäsiistit ihmiset vain hiukan virauttavat käsiään, siksi että

lika parhaimmilleen ihon pinnassa likoaa ja irtautuu, pyyhkien sitten

koko likamäärän -- käsiliinaan.

Keittiö oli kuin uusi, vaikka suuria keinoja ei oltu vielä ehditty

senkään kuntoon panemiseksi käyttää. Lattia oli maalattu vaalean

harmaalla öljyvärillä, sitten kun se ensin oli pesty ja tasoitettu

höyläämällä siitä pahimmat kulumaharjanteet. Ja mikä tärkeintä -- sen

oli maltettu antaa perinpohjin kuivaa, niin että se kesti kulumista

kaksin verroin. Ikkunat oli puhdistettu ja ikkunalaudat sekä postit

maalattu valkoisiksi. Keittiön penkit oli maalattu hyvin vaalean

keltaisiksi ja samoin vanha pöytä, joka nyt oli ikäänkuin itsekin

ihastunut uutuuteensa. Astiakaappi oli uusittu päältä samaan väriin,

mutta sisältä valkoiseksi. Suurin osa astioita oli kuitenkin nostettu

uuden tiskauspöydän yläpuolella olevalle yksinkertaiselle, mutta

käytännölliselle astiahyllylle, jonka, samoinkuin koko tiskauspöydän

taus ja ympäristö oli peitetty lujalla, vaalealla linoleumimatolla.

Hällä oli kaunis kuin morsian, saatuaan valkoisesta liimaväristä

itselleen uuden ja puhtaan muodon. Jauho- ja suolasalkkarit oli uusittu

ja maalattu, sekä riippuivat hällän vieressä puhtaina, täysivatsaisina

ja tyytyväisinä kuin mitkäkin matamit. Jokaisella esineellä oli oma

paikkansa, jonne se oli kädestä laskettava.

Ihmeitä nähtiinkin nyt tässä keittiössä. Sitä korjatessaan oli Eva

antanut väen syödä pirtissä, ja laittoi kaikki valmiiksi, ennenkuin

hän päästi väen sinne takaisin. Kun se hetki sitten tuli, meni hän

edellisenä iltana pirttiin väen illallis-aikana ja ilmoitti heille

mielipiteensä lyhyesti ja päättäväisesti. "Huomenaamulla", sanoi

hän, "syödään jälleen keittiössä täsmälleen kello kahdeksan. Mutta

huomatkaa, etten aio antaakaan uutta keittiötäni sotkea. Jokainen saa

luvan pestä kätensä ja karistaa pahimmat liat vaatteistaan ennen sinne

tuloaan. Etehisessä on sitä varten pesulaitos, ellette ehdi muualla

pesemään. Ja jalat on siistittävä, sillä ruokailuhuone ei ole mikään

navetta, johon sopii mennä lantasaappaillaan. Tähän on teidän paras

vastustelematta taipua, sillä se on teille itsellenne hyvä. Aika on jo

oppia siisteyttä ja ihmistapoja."

Kun sitten seuraavana aamuna tuli suuruksen aika, odotti Eva

jännityksellä väen tuloa. Jo tuli ensimäinen renki tavalliseen vanhaan

tapaansa, mutta joku seikka pysähdytti hänet jo portaitten edessä.

Eva hymyili itsekseen: portaan puhtaus se miehen siihen seisahdutti.

Hämillään hän pyyhki jalkansa tarkkaan ja tuli etehiseen. Siellä

pistivät hänen silmäänsä heti pesulaitteet. Mies vilkaisi käsiinsä ja

huomasi, että ne olivat likaiset. Hän kääntyi katsomaan lakillensa

sijaa ja äkkäsi uuden ja käytännöllisen vaatenaulakon. Siihen heitti

hän lakkinsa, otti sormiensa nenillä saippuan ja rupesi pesemään. Mutta

juuri kun hän oli ottamassa pyyhettä naulasta, huomasi hän kirjoituksen

sen yläpuolella, vilkaisi käsiinsä ja virutti niitä uudelleen. Vasta

sitten hän kuivasi ne. Ohjeen mukaan hän sitten kaatoi likaveden pois

omaan paikkaansa, virautti astian ja laski siihen uutta vettä, vilkaisi

ympärilleen ja astui keittiöön. Siellä odottivat häntä uudet kummat.

Leena oli saanut ylleen suuren vaalean talousesiliinan, joka antoi

hänelle juhlallisen ja siistin ulkonäön. Kaiken puhtaus ja kauneus

tuntui miesparkaa ihan häikäisevän ja hän istahti nolona ovensuuhun

ensin ikäänkuin epävarmana koetettuaan uuden ja hienon näköistä tuolia,

että kestääkö se. Mutta Eva sanoi:

-- No päivää, Aapo! Miltä Aaposta nyt näyttää minun uusi keittiöni?

-- No oikein on koreeta. Niinkuin herroissa ainakin.

-- No miksi ei talonpojalla saisi olla yhtä siistiä ja kaunista kuin

herroillakin?

-- Ka, miksipä ei. Ei ole sitä vain tähän maailmaan asti niin ruukattu.

Ei ole talonpojan kannattanut.

-- Vai kannattanut! Kelläs ne sitten on Suomessa rikkaudet ellei

talonpojilla? Ei suinkaan virkamiespahasilla? Ja paljonko siisteys

maksaa? Ei muuta kuin hiukan vaivaa vain. Vai tuliko Aapo köyhemmäksi

siitä, että pyyhki jalkansa ja pesi kätensä?

-- Ka enhän minä... Ihan tekisi mieli saunassa käydä ennenkuin noin

kulusen ja kauniin emännän pöytään istuu... Vaikka vielä viereenkin

joutuisi...

-- Eipä tiedä! Mutta tällä kerralla on Aapon paikka tässä.

Väki oli näinä minuutteina saapunut ja Eva oli syrjäsilmällä pitänyt

huolta, että kaikki tarkoin noudattivat hänen ohjeitaan. Hänen ei

tarvinnut muuta kuin vilkaista tulijaan, jolloin tämä säpsähti ja teki,

minkä näki määrätyksi. Pahimman vastuksen tuotti Pahna-Liisa.

-- Jottako käsiä pesemään! E-enhän minä, vanhankansan ihminen, keskellä

viikkoa. Johan sitä saunassa lauantaina pestiin. No voi hyvänen aika.

Mutta Eva sanoi ystävällisesti ja vakavasti:

-- Liisa tekee nyt niin kuin on määrä.

Ja Liisa totteli, tuli keittiöön, risti kätensä vatsansa päälle ja

sanoi:

-- Ihan tuntuu kuin tulisi kirkkoon. Ja Leenalla tuollaiset liinat ja

vehkeet. Kyllä nyt on Soljalassa elämä herrastunut.

-- Niin, sanoi Eva, te ette kyllä enää kummastele sitä, että lypsäjillä

pitää olla puhtaat lypsinkaavut. Sen asian tarpeellisuuden olette

oppineet ymmärtämään. Mutta omalta ruokanne laittajalta, joka pitelee

sitä, mitä teidän on suuhun pantava, häneltä ette ymmärrä vaatia samaa

siisteyttä kuin lehmän hoitajalta. Oletteko te ihan hassuja?

-- Niin onkin oikein, kun ma tuota vähän ajattelen. Tottakai juuri

siinä mitä suurinta siisteyttä tarvittaisiin, kuului joukosta ääni, ja

muutkin murahtelivat myöntyvästi.

Sitten Eva osoitti jokaiselle paikkansa pöydän ääressä, ilmoittaen,

että se oli sitten pidettävä omana, eikä istuttava milloin missäkin.

Itse istui hän pöydän yläpäässä, vierellään Leena, jonka tehtävänä

oli ruoan jakelu. Ja siinä aukeni väelle eteen uusi ihme. Jokainen

sai eteensä kookkaan valkoisen emaljikupin sekä vierelle pienemmän

lautasen samasta aineesta. Vierellä oli myöskin tanakka, kokorautainen

ja paksuun nikkelöity veitsi ja haarukka sekä valkometallinen lusikka.

Pienellä lautasella oli jokaisella edessään hänelle kuuluva voiannos,

sekä kohtalaisen isossa, korvattomassa emaljimukissa piimäannos.

Mutta ihmeellisintä oli, että leipäkin oli jaettu jokaiselle omina

erikois-annoksinaan. Pitkään katseli väki näitä laitoksia ja

Pahna-Liisa otti käteensä leivän kappaleen, katsoi sen toiselle

puolelle, haistoi sitä ja pani pois. Eva hymyili urhoollisesti ja sanoi:

-- Teillä on tähän saakka ollut kivikovaa kolmen vuorokauden leipää,

ja siitä hyvästä myös melkein jokaisella se teidän tavallinen

sydänalatautinne. Nyt saatte tästä lähtien hyvää, lievästi hapanta,

mureata ja ohutta kuivaa leipää, jonka toivon teille maistuvan, jos

kellä kerran on jotakin makua suussansa. Älkää luulko, että annokset

on jaettu teille itaruuden vuoksi. Ei, vaan siksi, ettette pääse

leipäkoria penkomaan ja murentelemaan ihan mielenne mukaan, toisia

paloja hylkimään ja toisia ottamaan. Ellei annoksenne riitä, antaa

Leena kaapista kohta lisää; jos siitä jää, on teidän otettava jäännös

taskuunne syödäksenne sen rupeamalla levähdyshetkellä. Se virkistää.

Pöydälle ei saa jättää mitään, sillä leivänkappaleista, joita viikossa

näin suuressa talossa kertyy säkillinen, pitää tulla loppu. Älkää

liioin vähäksykö voinokarettanne. Se on kyllä pienen näköinen, mutta

huomatkaa, että saatte sen kolme kertaa päivässä. Ennen olette saaneet

voita vain muutaman kerran viikossa, mutta syöneet sitä silloin kuin

elukat, voimatta käyttää ruumiinne hyväksi edes puoltakaan. Nyt saatte

tätä tärkeätä rasvaa säännöllisesti ja se koituu teille voimaksi ja

terveydeksi. Eikö ole hyvä näin?

-- Ka mikäpä se on muu kuin hyvä...

-- Taitaakin olla tämä nuori emäntä ihan niitä uusmuotisimpia...

-- Niitä...

Väki aterioitsi hiukan juhlallisen tunteen vallassa ja monen

kömpelöissä hyppysissä eivät haarukat ja veitset olleet kotonaan.

Mutta Eva huomasi salaiseksi riemukseen, että kaikki koettivat syödä

siististi, sillä uusi ympäristö, puhtaus, Evan puheista ja esimerkistä

koitunut herätys, vaikuttivat väkiselläkin. Ja kun Eva rupesi hauskasti

ja luonnollisesti kyselemään jokaisen töistä ja olosuhteista, piti

silmällä, ettei keltään mitään puuttunut ja kehoitti ystävällisesti

syömään tarpeekseen, ottamaan ujostelematta lisää, jos mieli teki,

tuli tunnelma pian kotoiseksi ja juttu rupesi luistamaan hauskasti ja

sujuvasti. Mutta nyt vältti jokainen vaistomaisesti kaikkia raakoja

sanoja, mitään naisille osoitettuja kaksimielisiä sutkauksia ei

kuulunut, vaan keskustelu liikkui harmittomassa leikinlaskussa ja

opettavissa, jopa yleisissäkin asioissa. Kun noustiin pöydästä, sanoi

Aapo mennessään pannessaan lakkia päähänsä:

-- No, kiitos sitten vain, emäntä!

Mutta Eva pakeni miehensä luo kamariin ja kertoi siellä puoleksi itku

kurkussa, kuinka kaikki oli käynyt. Juho oli innostunut.

-- Sehän meni hyvin, sanoi hän. -- Kyllä se siitä kaikki rupeaa

sujumaan. Enpä olisi uskonut sinua niin urhoolliseksi. Haluanpa lujasti

päästä itsekin sitä uutta komentoa katsomaan.

Kaikki muu keittiön kaluston uudistuksissa oli Evasta sellaista,

että sitä saattoi puolustaa myöskin säästäväisyyssyillä. Mutta ne

valkometalliset lusikat -- niitä ei Juho oikein hyväksynyt, vaan piti

niitä liian hienoina ja kalliina.

-- Mutta sano sitten, mistä saa paremmat ja sopivammat. Tiedäthän,

että läkkipelti- ja tinalusikat ovat aivan mahdottomia. Edelliset

vääntyilevät ja ruostuvat, jälkimäiset hapettuvat, mustuvat ja

katkeilevat. Nyt ovat lusikat aina kirkkaat ja puhtaan näköiset.

Ne on numeroitu ja jokaiseen on lyöty näkyvä S-kirjain. Ne eivät

hevillä joudu hukkaan ja kestävät ihmisen iän, enemmänkin. Ajanoloon

ne sittenkin tulevat halvimmiksi ja onhan niillä sitäpaitsi arvonsa

sinänsäkin. Ei. Olin sittenkin oikeassa ostaessani sellaiset. Paljonko

tuo nyt oli, jos uhrasimmekin niihin hiukan enemmän!

-- Saattaa olla, arveli Juho, katsoen vaimoonsa syrjästä ja nähtävästi

jo ajatellen jotakin aivan toista.

* * * * *

Ja kun Eva nyt juoksi onnellisena pellolta kotiin, vilahtelivat

nämä kuluneiden viikkojen saavutukset ja kokemukset hauskoina ja

jännittävinä kuvina hänen mielessään. Hän meni sisään pääportaitten

kautta, jotka myöskin olivat kuin uudesta syntyneet hänen toimestaan.

Vanha pimeä sali oli muuttunut. Sen ikkunat olivat nyt kirkkaat ja

niitä koristivat kodikkaat verhot. Pois olivat kadonneet suurissa

multa-ämpäreissä olevat, kosteuden hajua levittävät kaikenlaiset

asparagukset ja espanjanpippurit, pois hirvittävät värikuvat ja

lauselmat seiniltä, postikorttiläjä pöydältä ja silkkipaperirihkama

piirongin päältä. Sijaan oli tullut sinne tänne joku aistikas

taidejäljennös, ikkunoiden edustalle sievälle jalustalle joku kukkiva

heleänvärinen kukka, joukossa tuo niin halveksittu, mutta silti

hauska "Ahkera Liisa". Huonekalut olivat vielä samat entiset, mutta

uudessa ympäristössä olivat ne saaneet tavallaan uuden leimankin.

Vaaleaksi maalatulla lattialla oli valkoiset rohdinmatot, valkoisen ja

puhtaan näköisen uunin reunalla katajan havuja, katto oli valkaistu

ja seinät oli ykskaks siististi paperoitu. Evaa oikein nauratti, kun

hän ajatteli, kuinka vähillä varoilla ja vaatimattomilla kotivoimilla

melkein kaikki tämä oli saatu aikaan. Mikäpä hätä hänen oli tässä

asuessaan siihen saakka, kunnes väen puolen rakennus olisi valmis,

siellä kaikki kunnossa ja vihdoinkin päästäisiin täydellä todella

uudistamaan isäntäväen puolta. Ei mikään, vaan tunsi hän mielensä niin

keveäksi ja onnelliseksi sekä ympäristöönsä sopeutuneeksi, että hänen

halutti ihan hypähdellä. Loistavin silmin astui hän Juhoa vastaan,

kun tämä vihdoinkin tuli kotiin, painalsi mehevän ja ujostelemattoman

suutelon hänen suulleen ja kysyi:

-- Ihanko sinä todella aiot taas huomenna mennä sinne Toivolan suolle?

Juho pani kätensä vaimonsa vyötäisille, katsoi häntä syvästi silmiin ja

sanoi:

-- Niin olin ajatellut. Kovin kauan ovat miehet olleet siellä yksinään.

-- Mutta jos et sentään lähtisi vielä tällä viikolla? Olisit täällä

minun luonani kerran terveenäkin.

-- Mutta entäpä siellä tehdään erehdyksiä?

-- Syytä minua. Ja sitäpaitsi -- kyllä Soljalan Juho ne erehdykset

helposti korjaa. Ollaan nyt oikein niinkuin muutkin -- naimisissa.

-- Olkoon sitten vielä sinne meno. Tämä viikko kokonaan sinulle!

Juho lausui sen kuiskaten, ja Eva kätki päänsä hänen poveensa. Mutta

samassa ovea raottava Leena kuului sanovan:

-- No mutta täälläpäs nyt rakkaasti helssataan! Ja ruokasalista

kuului piikatytön ujo, mutta mielenkiintoinen ja paljon sanova

nauruntirskahdus.