X.

-- Niin. Sellaisia en kotiini halua -- niitähän muuten on tuolla

salissa -- ja niihin nähden olen valmis yhtymään mielilauseeseesi,

etteivät ne sovi talonpojalle, vain sillä lisäyksellä, etteivät ne sovi

herroillekaan. Ne ovat suorastaan kamalia. Ne ovat kehittymättömän maun

todistuksia. Pidän kauniimpana ja arvokkaampana yksinkertaisintakin

puutuolia, jos se vain todistaa tekijällään olleen taiteellista

aistia ja harrastusta tulkita sitä jotenkin tuolinsa ääriviivoissa

ja koristuksissa. Kaikki, missä ilmenee persoonallista käsitystä

ja pyrkimystä tälläkin alalla, on arvokkaampaa kuin hienoimminkin

kiilloitettu ja sametoitu tehdasroju.

Juho kuunteli suu ammollaan.

-- Mutta mitä sitten tahdot? soperteli hän.

-- Tahdon, että kotini ilmaisee jo ulkonäölläänkin olevansa sivistyneen

suomalaisen maanviljelijän koti. Kaiken tulee olla suomalaista,

yksinkertaista, puhdasta ja aistikasta. Mutta jos luulet, että se

hirvittävä jykevä honkatyyli, jolla suomalaisuutta on esimerkiksi

Helsingissä niin monessa paikassa tavoiteltu, on mikään saavutus

tällä alalla, niin erehdyt. Väitän, ettei se ole suinkaan mitään

suomalaista. Isäkin oli samaa mieltä ja sanoi usein, että jos

ennen vanhaan todellinen suomalainen tekijämies, puuseppä, ryhtyi

valmistamaan sievää huonekalua, niin johti hänen luontainen hyvä

makunsa ja aistinsa siihen, että siitä tuli muodoltaan keveä ja siro.

Miksi ottaa malliksi sellainen savupirttityyli, jonka tunnusmerkkinä

ovat hongan puoliskot penkkeinä ja kirveellä veistetyt laudat pöytinä?

Ei se ole mitään suomalaisuutta, vaan kehittymättömyyttä, kömpelyyttä,

kätevyyden puutetta. Haettakoon suomalaista tyyliä sieltä, missä se

kulttuurivaikutusten alaisena on saanut herätteitä ja imenyt itseensä

jotakin, joka on kasvattanut ja innostanut sitä. Sellaisesta tarjoavat

vanhat suomalaiset sälesohvat, astiakaapit, arkut ja valkoiset tuolit

sekä ryijyt ja muut sellaiset esineet paljon puhuvia esimerkkejä.

Niille on kaikille ominaista jonkunmoinen sirous ja värien kirkkaus

sekä vaihtelevaisuus, missä ne ovat tulleet kysymykseen. Sellaiseen

minä pyrin ja sen tyylin mukaan tahdon kotini laittaa. Ja silloin

kelpaa minulle tavallinen talonpoikaispuuseppä, kunhan saan itse aina

olla häntä ohjaamassa ja neuvomassa.

-- Vanha Topi esimerkiksi, hymähti tähän Juho jo itsekin innostuneena

ja rupesi puhumaan:

-- Ymmärrät luonnollisesti, että tämä jos mikään minua miellyttää.

Enhän minä näitä asioita käsitä, enkä ole niitä koskaan joutanut

ajattelemaan, mutta totta puhuen on minusta itsestänikin tuntunut

raskaalta ajatella, että meidän vanhasta talonpoikaistalostamme

tehtäisiin tuollainen tavallinen herrastalo kaikkine sen tyylisine

koristeineen. Olen aina tuntenut, että se olisi tälle ilmapiirille

vierasta, ettei se -- sopisi talonpojalle. Hän on nyt kerta kaikkiaan

maalaisympäristössään ja ammattinsa johdosta, jossa mitä raskaimpaan

arkipäiväiseen työhön yhtyy samalla mitä tärkeimpiä isänmaallisia,

kansallisia ja taloudellisia aatenäkökohtia, oma ja erikoinen

kulttuuripiirinsä, jolla täytyy ja tulee olla oma itsenäinen leimansa.

Ja minä ymmärrän, että nyt, kun talonpoikaisväestömme on vihdoinkin

päässyt irti entisestä käteisen pääoman puutteesta, sen täytyy ruveta

harrastamaan tässä ympäristössään, kodissaan ja koko elämässään

kauneuden ja henkisen viihtymyksen viljelystä, mutta siinä hänen

on varottava horjahtamasta vieraaseen lainakoruun. Mielestäni on

kotikutoisissa esiintyvä isäntä tahi työmies, jolla ei ole kaulassaan

muuta kuin puhdas paidankaulus ja siinä korkeintaan, kuten vanhoilla

miehillä ennen, musta liina yksinkertaisella solmulla, paljoa

arvokkaampi, niin, suorastaan sivistynyt ilmiö sellaisen rinnalla,

joka koettaa pitää sunnuntaisin kovia kauluksia ja tavallisesti

likaista ja rumanväristä ostorusettia, joka toisin sanoen puvussaan

epäonnistuneesti astuu säätynsä en sano ulko- vaan suorastaan

alapuolelle. Tuossa seikassa, yhtyneenä henkiseen tasapainoon ja

elämänkatsomuksen sopusointuun, ilmenee mielestäni se jonkunmoinen

aateluus, josta Pohjanmaan herännyt kansa todellakin voi olla meidän

muiden suomalaisten rinnalla ylpeä. Eikö niin sinustakin, Eva?

Eva oli kuunnellut miehensä puhetta loistavin silmin.

-- Kiitos Juho! sanoi hän lämpimästi. -- Et usko, kuinka iloinen

olen, kun ymmärrämme toisemme näin hyvin. Kun ajattelemme, että

maamme nousee ja kaatuu sittenkin sen maanviljelijäväestön kanssa,

selviää siitä ilman muuta tämän kulttuurikehityksen ääretön tärkeys

koko isänmaamme onnelle. Sillä vaikka tässä on tavallaan kysymys

ulkonaisista asioista, on niillä suorastaan ratkaiseva merkitys

hengenkin elämän jalostumiselle. Ne muodostavat kansallemme sen kauniin

ruumiin, jossa lopuksikin tulee kasvamaan ja viihtymään se kaunis

henki, jonka niin hartaasti soisin kansallamme olevan. 'Kaunis sielu

kauniissa ruumiissa' on elämän laki joka paikassa. Ja ajattele, Juho,

mitä merkitsisi vapaalle Suomelle se, että sen selkärankaväestö joskus

pääsisi kohoamaan tälläkin alalla päätekijäksi maassamme, antamaan sen

kulttuurille pääleiman omilla voimillaan ja omista edellytyksistään

kummunneilla itsenäisillä saavutuksillaan. Sillä kaupunkikulttuuri

on ja tulee yhä enemmän olemaan meilläkin luonteeltaan ja laadultaan

jollakin tavalla kansainvälistä, meille ikäänkuin ulkoista, ja

jäämään maallemme lopuksikin sangen hyödyttömäksi, elleivät sen

juuret rupea nousemaan omasta kansallisesta, todella suomalaisesta

kulttuurimaaperästä. Siinä on maahengen suuri ja isänmaallinen

tehtävä myöskin, ja minä uskon, että se tulee vielä senkin tehtävän

suorittamaan. Se vie aikaa, se käy hitaasti, mutta jos katse pidetään

alati siihen kohdistettuna, saavutetaan varmasti tuloksia ja lopuksi

päämääräkin. Eikö niin?

Juho ojensi Evalle kätensä.

-- Tehkäämme liitto! sanoi hän lämpimästi ja innostuneesti. -- Hoida

sinä avonaisella valtakirjalla tätä puolta, ja minusta saat uskollisen

auttajan, minä raivaan ja viljelen sillä aikaa suurta Toivolan suota,

joka on ollut ja on Soljalan isäntien suurimman kunnianhimon ja

unelmien esine. Mutta muista, että talonpoika ei saa tuhlata. Hänen

kansantaloudellinen ja isänmaallinen velvollisuutensa on aina olla

viisaasti säästäväinen.

-- En minä tuhlaa! Vihaan runsaalla rahalla äkkiä kokoon haalittuja

asioita. Siinäpä se onkin suurin vaikeus, että miten päästä järkevään

alkuun. Neuvo sinä, joka olet käytännön mies. Mutta kuule -- ehätti

hän väliin, ennenkuin Juho kerkesi mitään sanoa -- me olemme tässä

muistaneet vain itseämme, talonpoikaista isäntäväkeä, mutta miten on

niiden laita, jotka ovat meistä riippuvaisia? Missä olosuhteissa elävät

sinun renkisi ja piikasi, mitä viihtymystä voit tarjota heille ja

muille työmiehillesi? Oletko koskaan ajatellut, minkälainen on sinun

väentupasi? Vastaappas siihen, Soljalan isäntä!

-- Eihän se todellakaan järin hyvällä kannalla ole, sanoi Juho

vältellen.

-- Se ei ole suorastaan millään kannalla. Ajattele nyt. Päivän he

tekevät raskasta työtä, usein sateessa, tuiskussa ja talvipakkasessa,

ja tarvitsisivat virkistyksekseen sieltä tultuaan jotakin todellista

kodin ja kodikkuuden tunnelmaa. Mutta onko sitä tavallisesti

talonpoikaistuvissamme ollenkaan? Ajatteleppas omaa pirttiäsi. Sen

ikkunat ovat himmeät ja likaiset, ikkunaverhoja ei ole ollenkaan,

seiniä ei liene pesty kertaakaan rakentamisen jälkeen, puhumattakaan

siitä, että niillä olisi joitakin henkiseen puoleen viittaavia

koristuksia; penkit ovat kuin kirveellä tehdyt ja lattia liasta

musta. Kuinka monta kertaa vuodessa teillä pestään pirtin lattia?

Pari kolme kertaa, ja silloin tietää koko kylä, että "Soljalassa

on kuuruu". Nurkissa ovat sitten nuo kauheat, kuuluisat hämäläiset

vuoteet, laudoista kokoon kyhätyt sängyt, joissa ovat aina samat

likaisen väriset raanut ja harmajat päänpielukset. Ei koko tuvassa ole

ainoatakaan kohtaa, joka ilahduttaisi silmää ja herättäisi viihtymisen

tunnetta. Ja mikä vielä ikävintä -- miehet ja naiset nukkuvat ainakin

talvisin kaikki tuossa samassa pirtissä, nuoret tytöt ja rengit samassa

huoneessa, tytöt aina miesten raakuuden ja ahdistelujen alaisina. Sinä

et tietysti tiedä mitään siitä, että pikku Martta on raskaana renki

Vihtorille?

Juho hämmästyi.

-- En, sanoi hän, sitä en ole tiennyt. Tosin kertoi Leena tytön hänelle

valitelleen, ettei Vihtori anna hänelle hetkenkään rauhaa, mutta en

tullut ottaneeksi asiaa niin vakavalta kannalta.

-- Vakavalta kannalta! Ja nyt saattaa tytön elämä olla ainaiseksi

pilattu. Isäntäväen velvollisuus on ehdottomasti olla palvelijoidensa

tukena ja turvana tällaisissakin asioissa.

Juho nousi rauhattomana kävelemään.

-- Tietysti, sanoi hän, olet aivan oikeassa. Mutta minulle se on ollut

naisväkeen nähden vaikeata, jopa mahdotontakin, kun ei ole ollut

talossa emäntää, eikä Leenakaan ole asiaa niin täydellisesti emännän

kannalta ottanut. Martan kohta on hirveän ikävä ja minun täytyy panna

Vihtori lujille. Hänen täytyy naida Martta, jos tämä sitä haluaa.

-- Niin täytyy, sanoi Eva, mutta palatkaammepa nyt siihen

palvelusväkiasiaan. Kun he ovat saapuneet työstä, ei heillä ole juuri

mitään omaa erikoista nurkkaansa, jossa vaihtaa kuivaa vaatetta,

eikä pesulaitosta, missä pestä kätensä, elleivät asiasta tehden

lähde hakemaan itselleen jostakin kiulua ja kerjää saippuapalasta.

Niin tulevat he sitten, ellei satu sauna-ilta, sellaisinaan

keittiöön ruokailemaan. Ja minkälainen on heidän ruokapöytänsä? Ei

se juuri silmää ilahduta. Astiat ovat kaikki mahdollisimman ikäviä,

kivikuppeja, vanhoja puukuppeja, joiden halkeimissa on iänikuisia

ruoan jäännöksiä, lusikat likaisen harmaita, tavallisimmin puu- tahi

puoleksi ruostuneita läkkipeltilusikoita. Ja itse ruoka on useimmiten

huonosti ja huolimattomasti valmistettua, jonka panee maistumaan

ainoastaan suuri ja polttava nälkä. Pöydässä ei ole mitään, joka sitten

kehoittaisi heitä siisteyteen ja sievempiin, puhtaisiin tapoihin, vaan

syövät he väsyneesti ja välinpitämättömästi enimmäkseen sormillaan,

jotka he sitten lopuksi röyhdellen ja veitsen kärjellä hampaitaan

kaivellen pyyhkivät housuihinsa. Niin menevät he takaisin pirttiinsä,

jossa kituva lamppu huonosti valaisee, istuvat uneliaina hetken tahi

koettavat lukea jotakin sosialistilehteään, kunnes painuvat väsyneinä

maata odottamaan uutta samanlaista harmajaa päivää.

-- Mutta sellaista nyt on kerta kaikkiaan maatyömiehen elämä, väitti

Juho hämillään ja levottomana sekä kävellen rauhattomasti edestakaisin.

-- Niin, sellaista se on, ja sen mukaista on myös työväkemmekin. Mutta

ajatteleppas, jos jo kauemmin olisi ollut toisin, jos heidän tupansa

ja asuinsijansa olisivat olleet sellaisia, että niissä olisi voinut

tuntea viihtymystä ja kodikkuutta, jos heillä työstä palattuaan olisi

ollut aina tarjolla jotakin henkistäkin virkistymistä, hyviä kirjoja

ja sanomalehtiä esimerkiksi, jos yleensä heidän sekä ulkonaiset että

henkiset olosuhteensa olisivat olleet paremmat, eiköhän silloin se

viha, jota he meitä kohtaan nyt tuntevat, olisi ollut pienempi ja

paljoa helpommin poistettavissa kuin mitä se nyt on?

-- Kyllä varmaankin olisi ollut, myönsi Juho. -- Mutta nämä ovat myös

asioita, joihin meillä maanviljelijöillä ei oikeastaan ole vielä ollut

voimia eikä aikaa. Aivan viime vuosiin saakka hän on ollut köyhä

sikäli, että hänellä on ollut käteisen rahan puute, mikäli ei ole ollut

metsää runsaammin myytävänä. Ja se seikka sekä yleinen tarkkuus rahalle

ja sen käyttämiselle, joka usein kehittyy talonpojassa naurettavaksi

itaruudeksikin, on vaikuttanut sen, että kaikkea tällaista on sekä

pelätty että pidetty joutavana turhuutena, jota talonpoika ja

maatyömies ei muka tarvitse. Mutta maailmansodan vuodet ovat siinä

suhteessa saaneet kieltämättä muutoksen aikaan. Maanviljelijä on nyt

kiistämättä maamme rikkaimman säädyn jäsen ja sopivan herätyksen

saatuaan hän ehdottomasti vähitellen rupeaa kiinnittämään huomiotaan

näihinkin seikkoihin, sillä tunnettuahan on, että varallisuuden noustua

herää sivistymisen halu kaikkialla.

-- Sinä olet siis, Juho, tässäkin asiassa kanssani aivan samalla

kannalla?

-- Olen kyllä -- odotappas hiukan...

Ja Juho meni huoneeseensa, josta hän hetken kuluttua palasi takaisin

kädessään iso paperirulla. Hän levitti sen Evan eteen ja sanoi:

-- Kuten olet jo nähnyt, on nyt Soljalassa kaikki, mikä koskee

viljelystä ja karjataloutta, toistaiseksi hyvässä ja uudenaikaisessa

kunnossa. Niihin olen kohdistanut näinä isäntävuosina kaiken huomioni

ja vasta sitten aikonut ryhtyä uudistamaan ihmisille kuuluvia oloja

ja rakennuksia. Jo koulussa ollessa ajattelin omaa asuinrakennustamme

ja väen puolta sekä tein siellä itse opettajan ohjauksen mukaan

piirustukset niitä varten. Tässä ne ovat. En tiedä, vastaavatko ne

omiakaan toivomuksiani, mutta Soljalaan nähden niillä joka tapauksessa

on se etu, että ne ovat isännän itsensä tekemiä. Olisihan hauskaa,

jollei tarvitsisi hakea -- kaupungista arkkitehtiä, joka kaikessa

viisaudessaan ja teknillisessä taitavuudessaan ymmärtänee yleensä

sangen vähän maanviljelijän erikoistarpeista.

Ja Juho rupesi selittämään Evalle piirustuksiaan.

-- Tässä on ensin oma asuinrakennuksemme. Tuossa on isännän kamari,

joka samalla on talon konttori ja josta päästään oman etehisen kautta

ulos. Tuossa on vierashuone, jollainen maalla täytyy olla, ja tuossa

on makuuhuone ja sen yhteydessä lasten huone. Täällä on emännän oma

erikoinen rauhankammio, joka ei ole läpikuljettava, sillä emännän ja

äidin täytyy saada, jos hän tahtoo, eristäytyä joskus, esimerkiksi

lapsien ollessa pieniä, omaan huoneeseensa lepoon ja rauhaan. Tässä

on se huone, joka vastaa jonkunmoista herrasväkien salia -- se on

tässä ajateltu vain tuvaksi, jossa on avonainen takka ja johon perhe

kokoontuu yhteen iltaisin tahi muulloin. Luulin sinun tietysti tahtovan

herrassalia, ja siksi puhuin noista plyyssimööpeleistä, mutta tämä on

alkuperäinen ajatukseni. Tällä puolella on sitten ruokailu- ja muu

arkihuone, sen vieressä emännän taloushuone ja tarveainesäiliöitä,

tässä suuri keittiö ja sen vieressä keittiöpalvelijain huone, sekä

toisaalla, suurilla ovilla keittiön yhteydessä, väen ruokailuhuone.

Mutta minun ajatukseni eivät ole ulottuneet seiniä pitemmälle, joten

kaiken tämän tuleva sisustus olkoon sinun tehtäväsi. Mitä muuten pidät

näistä piirustuksista?

Juho oli puhunut vähän ujosti ja hämillään, ja Eva oli katsonut häneen

ihmeissään ja uteliaana, silmät loistaen. Äkkiä tarttui hän molemmin

käsin Juhon käteen ja sanoi:

-- Voi Juho, kuinka me olemmekaan onnellisia...

Äkkiä hän vaikeni ja loi punastuen katseensa alas. Juho ikäänkuin

hiukan värähti, mutta jatkoi sitten tyynellä äänellä:

-- No hyvä on, että pidät suunnitelmistani. Tässä ovat sitten väen

puolen piirustukset. Niissä on se perusvika, etten todellakaan ole

huomannut, kuinka tärkeää on erottaa kokonaan erilleen miesten ja

naisten puoli, ja laittaa molemmille omia erikoissuojiansa, mutta ne

saadaan kyllä mahtumaan saman katon alle. Pesulaitteet ja säiliöhuoneet

väen tarpeita varten ovat myös poissa, mutta ne saadaan kyllä helposti

tähän lisätyksi. Tässä on erikoinen työhuone miesten töitä varten,

jossa on sopivinta tehdä korjaus-, puuseppä- ja muut sellaiset työt.

Tätäkin me voimme vielä yhdessä suunnitella ja tarkemmin miettiä. Mutta

kumpaan rakennukseen ryhdymme ensiksi?

-- Väenpä tietysti! Kapteeni lähtee aina itse viimeksi

haaksirikkoutuneesta laivasta. Niin pian kuin vain voit, ryhdyt siis

rakennuttamaan väen puolta. Me kyllä tulemme toistaiseksi itse hyvin

toimeen vanhassa rakennuksessamme, jos annat sitä hiukan korjata ja

annat minun ryhtyä sisustuspuuhiin. Enkä minä paljon rahaa tarvitsekaan.

-- Saat kyllä, minkä tarvitset. Käytä nyt ensin se määräraha, jonka

olin jo varannut kodin kaunistamiseen.

-- Mutta kuule, Juho! Sallitko minun uudistaa väen ruokailupuolen?

-- Tietysti, mutta ymmärtänet kai, että siinä on meneteltävä

varovaisesti.

-- Se on selvää, mutta parempaa ruokaa heidän täytyy saada. Se on

korjattavissa osaksi silläkin, ilman lisäkustannuksia, että ruoka

laitetaan paremmin, ja siitä rupean pitämään huomenna huolta. Mutta

aion antaa heille enemmän voita ja maitoa. He tarvitsevat sitä. Saat

hiukan pienentää meijeritiliäsi.

-- Mutta se on pääasiallinen talon rahalähde.

-- Siitä saavat he suuremman ja sitkeämmän työinnon ja korvaavat sen

talolle monin kerroin.

-- Kun he aluksi saavat parempaa, vaativat he pian yhä enemmän.

-- Kaikella on rajansa. Mutta vielä eräs asia. Minä en voi siirtyä

syömään kanssasi väen pöytään, ellen saa uudistaa koko pöytäkomentoa.

-- No miten sekin olisi uudistettavissa?

-- Täytyy saada siistit ja tarkoituksenmukaiset astiat. Minkälaisia

sinä pitäisit soveliaimpina?

-- Niitä ei ole oikeastaan. Puuastioita ei kannata enää pitää, sillä

nykyisin ei ole emännillä niin paljon aikaa kuin niiden puhtaanapito

vaatisi. Nehän täytyisi vähintään kerta päivässä pestä kuumalla vedellä

ja hiekkapesimellä pysyäkseen valkoisina, mutta se lisäisi suuressa

talossa liiaksi palvelijattaren työtä. Ilman sitä ne taas sinistyvät ja

käyvät väkisinkin vastenmielisiksi. Sama on lusikkain laita.

-- Kuule Juho! Voiko ajatella väen pöydässä tarpeelliseksi haarukoita?

Juho pysähtyi miettimään tätä pulmallista kysymystä.

-- Olen kuullut, sanoi hän, että Amerikassa, jossa kaikkien

edellytetään osaavan syödä siististi, suomalainen sydänmaan moukkakin

äkkiä opettelee käyttämään veistä ja haarukkaa, koska ympäristö siihen

pakottaa. Mutta mitenkähän mahtaisi meillä olla? Miksi ei sentään?

Sopisihan koettaa ja panna ne tarjolle.

-- Siis tehdään niin, että väestä saa jokainen siistin valkoisen

emalji- tahi paksun fajanssikupin, jommoisia luulen sentään löytäväni,

kokonaan rautaisen veitsen ja haarukan, sekä lisäksi pienemmän tasaisen

lautasen kuoria ja muuta roskaa varten. Juoma-astiaksi saavat he

siistin valkoisen korvattoman mukin. Ja tiedätkö mitä? Pöydälle pannaan

valkoinen vahakangas. Keittiön ovensuuhun tahi etehiseen laitatan

pesulaitteen, eikä kukaan saa ruokaa, ellei ole sitä ennen pessyt

käsiään.

-- Mahtaneekohan väki taipua siihen? Tekevät vielä lakon, elleivät saa

elää kuin porsaat.

-- Eivät. Saan kyllä heidät siihen suostumaan, kun vain tahdon. Tiedän,

että hekin oikeastaan rakastavat siisteyttä, mutta eivät tule sitä

noudattaneeksi, kun ei ole kukaan erikoisesti vaatinut. Ja kyökissä

täytyy piioilla olla erikoinen valkoinen keittiöesiliina, tahi

mieluimmin koko puku.

-- No mutta onkohan se tarpeellista?

-- Ja kuitenkaan et laske lypsäjiä lehmäin ääreenkään, ellei heillä ole

puhdas lypsinpuku yllään?

-- No mutta sehän on eri asia.

-- Eri asia! Pitääkö ihmisen sitten saada likaisempaa kohtelua kuin

lehmän?

-- Saa nähdä, miten tulet näissä puuhissasi menestymään. Ole joka

tapauksessa siksi varovainen, että teet muutoksesi vain vähitellen.

Mutta kuinka ehdit emännän puuhiin ryhtyä, kun kaikki tämä tulee

lisäksi?

-- Toistaiseksi annan Leenan vielä olla emäntänä. En uskalla nyt niihin

asioihin puuttua, sillä en tunne niitä tarpeeksi. Eikö olekin niin

paras?

-- Kyllä onkin. Vähitellen puutut niihin yhä enemmän, kunnes ne kerta

siirtyvät sinulle itsestään. Mutta meidän täytyy harkita nämä asiat

perinpohjin, sillä uudistuksiin ei saa ryhtyä päätäpahkaa, vaan tarkan

mietinnän jälkeen. Mutta onhan meillä tänä iltana vielä aikaa.

-- Miksi ei vielä huomennakin?

-- Minä lähden taas huomen-aamulla viikoksi sinne suolle.

-- Niinkö!

Evan äänessä oli hiukan pettynyt sävy. Juho katsoi häneen kiinteästi ja

jatkoi sitten:

-- Olen järjestänyt täällä kotona työt, joista vouti pitää hyvän

huolen. Heinäntekoa jo aloitetaan. Suolla täytyy olla johtamassa

työväkeä, sillä siellä ei ole kylliksi tottuneita. Sitäpaitsi täytyy

siellä ampua rikki eräs suuri kallio, joka ties mistä on aikoinaan

tipahtanut keskelle suota, juuri siihen paikkaan, missä suuret

viemäriojat yhtyvät. Sitä eivät miehet siellä osaa tehdä, vaan täytyy

minun mennä neuvomaan.

-- Ja sinäkö osaat?

Eva oli kysynyt tämän yht'äkkiä leikillisesti ja ystävällisellä sekä

herttaisella äänellä.

-- No, tapaili Juho vähän hämmästyneenä, tottakai sitä nyt sellaista

täytyy maamiehen osata.

-- Ja vastako lauantaina tulet takaisin?

-- Niin, ellei tule sellaisia kirjeitä tahi asioita, jotka vaatisivat

ennen. Oletko ystävällinen ja avaat postin, ja jos siellä on mitä

tärkeitä asioita, niin lähetät sanan?

-- Kyllä. Mutta muistakin varoa itseäsi siinä kivien ampumisessa!

-- Tietysti!

-- Ja missä sinä siellä nukut? Onko sinulla edes mitään makuuvaatteita

mukanasi?

-- Eihän siellä mitä makuuvaatteita... Eikä niitä tarvita -- kesäisenä

aikana. Leena kyllä laittaa riittävästi evästä.

-- Minkälainen paikka se on se Toivolan suo?

-- Siihen sisältyy Soljalan tulevaisuus, sinun ja minun sekä meidän

lastemme onni.

Hän säpsähti huomatessaan kuin tietämättään maininneensa heidän

lapsistaan. Eva katsoi maahan, eikä puhunut mitään, mutta Juho oli

näkevinään, kuinka onnen kajastus kuin väkiselläkin hienona punana ja

valoisana ilmeenä kohosi hänen kasvoilleen. Juho astui akkunan ääreen

ja katsoi ulos mietteissään kesäiseen luontoon, joka kuin yhtämittaista

juhlaa viettäen riemuitsi Soljalan ympärillä. Hänen sydämensä oli tänä

päivänä vallannut omituinen, voitonvarma ja tyydytystä tuottava rauha,

joka jaksoi odottaa kultaisen omenan putoamista. Kuin kaukaa kuuli hän

Evan äänen kysyvän:

-- Mistä sinne Toivolan suolle mennään?

Juho kääntyi vaimoonsa päin ja selitti tien.

-- Miksi? kysyi hän sitten.

-- Muuten vain, vastasi Eva välttävästi, katsomatta miestään silmiin.

Sitten sanoi hän:

-- Mennään nyt taas katselemaan Soljalan maita ja viljelyksiä.

Haluan kuulla kaikki sinun viljelyssuunnitelmasi, sillä tahdon oppia

maanviljelyksenkin perinpohjin.

-- Se ei tapahdu yhtenä sunnuntaipäivänä, naurahti Juho.

Silloin kääntyi Eva häneen päin ja sanoi lämpimästi ja iloisesti,

silmissä kostea kiilto:

-- Silloin kun sunnuntait ovat tällaisia, toivoo niitä monta, monta.

* * * * *

Kun Eva meni illalla makuuhuoneeseensa, oli hänellä taas ollut Juhon

kamarissa pitkä neuvottelu, jossa Juho käytännön miehenä oli hänelle

pienintäkin yksityisseikkaa myöten selittänyt päivällä puheena olleita

asioita ja osoittanut, missä järjestyksessä ja miten hänen oli paras

ruveta aikeitaan toteuttamaan. Ja kun eron hetki tuli, oli Juho tehnyt

sen hänelle helpoksi itse tyynesti sanomalla, että nyt oli hänen

mentävä nukkumaan, sillä huomenna oli arki ja Soljalan emännän piti

tottua nousemaan ajoissa ylös. Itse oli hän sanonut lähtevänsä aikaisin

työmaalleen eikä tapaavansa Evaa enää aamulla, "niin että hyvästi

nyt ensi lauantaihin". "Hyvästi", oli Eva vastannut, ja kehoittanut

taaskin Juhoa varomaan itseään niissä louhimatöissä sekä mennyt sitten

hämillään huoneeseensa. Hänen oli täytynyt vilkaista ovelta taakseen,

jolloin hän oli nähnyt Juhon silmien kiinteästi ja polttavan kuumin

katsein seuraavan itseään. Ja hän oli tuntenut punastuvansa ja painanut

oven kiireesti kiinni sekä riisuutunut joutuin.

Ja nyt hän taas makasi viileässä, leveässä ja puhtaassa vuoteessaan,

sydämessä omituinen eloisuus ja kaihoisa tunnelma. Hän kummasteli

itseään, sillä hän ei ollut uskonut, että hänessä saattaa yhdessä

viikossa tapahtua sellainen muutos kuin hänessä kieltämättä oli

tapahtunut. Hänen täytyi tunnustaa, että hänen ajatuksensa, milloin ne

eivät liikkuneet talon uudistuspuuhissa, askaroivat Juhossa, miettien

hänen ulkonäköään, hänen luonnettaan ja hänen pyrkimyksiään. Ja paljon,

mikä hänestä ensin oli tuntunut vieraalta ja luotaan työntävältä,

olikin nyt selvinnyt hänelle ja esiintyi toisessa valaistuksessa.

Hänen mielialansa oli niin kummallinen ja uni ei tullut, ja ajatus

palasi aina siihen, että hänen olisi pitänyt osoittaa Juholle jotenkin

pitävänsä hänestä ja että edellisen illan surullinen kohtaus olikin

päinvastoin vienyt heitä lähemmäksi toisiaan. "Juho on varmasti hyvin

onneton", ajatteli hän itsekseen, "ja entäs minä?" "Minähän olin

olevinani viikko sitten kauhean onneton myöskin." "Olenko nyt?" "En.

Kissan jalka tässä ruveta onnettomaksi!"

Naisellisen vaistonsa ohjaamana ja käskemänä hyppäsi hän äkkiä

vuoteelta ja meni Juhon kamariin, jossa tämä jo nukkui sohvallaan.

Kun Eva tuli hänen vuoteensa viereen, heräsi hän ja katsoi vaimoonsa

ihmeissään. Mutta Eva sanoi:

-- Koska menet huomenna viikoksi pois, niin saat hyvästiksi suudella

minua kerran suulle. Mutta vain yhden kerran.

Ja Juho suuteli Evan suppuun mennyttä pientä suuta ensi kerran siinä

tunnossa, että se oli suotu hänelle heräävästä ja antautuvasta

rakkaudesta. Ja sen jälkeen Eva juoksi kiireesti omaan huoneeseensa,

heittäytyi vuoteeseensa ja nukahti kohta onnellisena, pyöreä käsi

päänalaisena ja suu sievästi hiukan raollansa, niin että kaksi

valkoista hammasta kuulsi sieltä kuin nukella.