IX.

Kesäiset sunnuntait ovat aivan erikoisesti siunattuja ja kauniita

päiviä. Kun ajattelee niitä jälkeenpäin, ei voi muistaa ainoatakaan

rumaa niiden joukossa, vaan mielikuvitukseen muodostuu ihana kuva

korkeasta sinitaivaasta, puhtaista pilvenhattaroista, linnunlaulusta ja

kukkien tuoksusta, Herran temppelistä, josta kuuluu kellojen kumina ja

suvivirren juhlallinen kaiku. Se hartauden, Jumalan pelon, vakavuuden

ja puhtauden tunnelma, jonka kristinusko on vuosituhansien aikana

sunnuntaihin luonut, on sellainen henkinen aarre, ettei voi muuta kuin

tuomita mitä surkeimmaksi taka-askeleeksi kaikkea sitä kieltämisen

henkeä, jolla tältäkin päivältä on tahdottu sen hieno ja sielua

kohottava luonne riistää. Siinä on pätevä ja pyhä kulttuuriperintö

raakuuden ja sivistymättömyyden uhrina, taistelemassa kuin marttyyri

juonittelevien pakanain keskuudessa.

Evan isä, tuo hieno vanhan sivistyskannon vesa, joka oli sulattanut

kristillisen elämänkatsomuksensa syvään sopusointuun tieteen ja uuden

ajan kehityksen kanssa, oli usein perheensä keskuudessa ylhäisellä

ivalla ja vakavalla sielunpaimenen surulla puhunut siitä keveydestä,

jolla suomalainen yleisö, sekä sivistynyt että sivistymätön, oli

luopunut kirkosta ja jättänyt sen ikäänkuin hylättynä lastensa

jälkeen katsomaan. "Se on yksinkertaisesti sivistymättömyytemme

todistus", oli hän sanonut. "Kun moukka saapi hiukan tietoja kokoon

haalituksi, kun hän lukaisee vähän luonnontieteitä, Ingersollia

ja kieltohenkistä kirjallisuutta, katsoo hän heti olevansa valmis

lausumaan tuomionsa asioista, joista maailman väkevimmät henget

ovat kunnioittaen ja epätietoisina kuiskailleet ja joiden edessä

he ovat vaieten tunnustaneet voimattomuutensa. Tämä todistaa, että

tuollainen vasta hiekkakuopasta nostettu kieltäjä ja rienaaja on

toivottoman kaukana siitä, mitä tarkoitetaan kulttuuri-ihmisellä sanan

oikeassa merkityksessä. Kansalliskirkkomme täytyy olla rakas todella

sivistyneelle ihmiselle jo sen historiallisen kulttuurimerkityksen

vuoksi, joka sillä ehdottomasti on, ja niin täytyisi hänen osoittaa

sille kunnioitustaan ja arvonantoaan pysymällä sen kanssa elävässä

yhteydessä. Ja jos hän on todella sivistynyt ihminen, on hänen

sydämessään ehdottomasti herännyt todellisen valistuksen kaipuu, ja

siihen sisältyy myös uskonnollisten tunteitten arvossapitäminen."

Näin oli opettanut tuo vanha pappi, usein sunnuntai-iltana

valittaessaan kirkossakävijöiden vähälukuisuutta. Eva oli koettanut

selittää, että papeissa itsessään oli paljon syytä esimerkiksi

sivistyneitten kirkosta pois jäämiseen. "Ovat sivistymättömiä pappeja,

ahnaita, huonoja saarnamiehiä, ilman syvempää ja hehkuvampaa hengen

eloa", oli hän sanonut. "Myönnetään, myönnetään", vastaili siihen vanha

pappi ja kertoi huvittavia kaskuja virkaveljistään, "mutta kuitenkin.

Paimenen henki on usein heijastusta seurakunnan hengestä. Missä löytyy

todellista janoa, joka panee laumat lähteelle rientämään, sieltä usein

Jumala antaa myös yhä runsaamman ja kirkkaamman lähteen kummuta.

Muista, tyttöseni, että Luoja voi iskeä veden kalliostakin."

Kuten papin tyttären tuleekin, oli Eva pyytämättä totellut isänsä

tahtoa ja ollut kirkossa niin usein kuin suinkin vain voi.

Vieläpä Helsingissäkin, jossa isän läsnäolo ei ollut häntä siitä

huomauttamassa, oli hän noudattanut samaa tapaa. Ja hänelle se oli

virkistys ja mielen ylennys. Hänen henkisessä elämässään ei ollut ollut

mitään uskonnollista murroskohtaa, ei mitään ristiriitaista taistelua,

vaan suhtautui hän kirkkoon ja uskonnollisiin asioihin ikäänkuin

historialliselta kannalta. Ne olivat siinä olemassa ja toimimassa

perintönä ja mahtavina tekijöinä. Ne olivat hänelle jo sellaisinansa

pyhiä ja arvonantoa vaativia, rakkaita. Mutta uskonto, se hänen pieni

herttainen uskontonsa, se uinui siellä salassa sydämen sopukassa

hänen lapsuusviattomuutensa ja puhtautensa rinnalla. Hän ei siitä

koskaan kenellekään puhunut, mutta hän vaali sitä itsekseen hellästi

kuin ystävää hädässä, kutsuen sitä hiljaa avukseen tuskan ja ikävän

hetkinä. Se tuli ilmoille vain iltaisin, juuri sitä ennen, jolloin

hän tuntien unen tulevan käännähti oikealle kyljelleen, nosti pyöreän

käsivartensa päänsä alle ja hiljaa itsekseen supisi isämeitänsä ja

herransiunauksensa, kuten oli lapsesta saakka tehnyt.

* * * * *

Kun Eva heräsi aamulla, oli aamuhetki jo pitkälle kulunut. Hän hyppäsi

kiireesti vuoteeltaan ja rupesi nopeasti pukeutumaan miettien koko ajan

edellisen illan tapahtumia. Vaikka sen kohtaukset olivatkin olleet niin

järkyttäviä, oli siitä kuitenkin jäänyt hänelle lopuksikin elähdyttävä

vaikutelma. Hän tunsi nyt, kun jonkunmoinen selvitys oli tapahtunut,

olevansa Juhoon avonaisemmassa ja ikäänkuin rehellisemmässä suhteessa,

tarvitsematta pelätä mitään odottamattomuuksia Juhon puolelta. Ja hän

tunsi naisellisella vaistollaan saaneensa Juhosta voimakkaan yliotteen

juuri sen kautta, ettei Juho ollut älynnyt hillitä itseään, vaan

oli mennyt liiallisuuksiin ja raakuuksiin. Ja se varmasti nöyryytti

Juhoa, sen Eva tunsi, sillä hän tiesi Juhon aina vakavasti pyrkineen

arvokkaisiin tapoihin ja hillittyyn esiintymiseen. Olipa Juho usein

halveksien puhunut herrasmiesten raakuudesta ja heidän siivottomasta

puheestaan, kun vain olivat omissa hoteissaan -- seikka, jonka Eva

muuten tiesi aivan todeksi. Kovasti oli varmaankin Juhoa nyt omassa

mielessään nöyryyttänyt se seikka, että hän juuri tässä suhteessa oli

häväissyt itsensä oman vaimonsa silmissä.

Eva ei voinut sille mitään, että hän makuuhuoneestaan lähtiessään

heitti kuvastimeen syrjäsilmäyksen ja näki sieltä kukoistavat, unen

virkistämät kasvot sekä huulilla hymyn, joka puhui kaikesta muusta kuin

mielen masennuksesta.

Kun hän tuli ruokasaliin, ei siellä näkynyt Juhoa, eikä lautasiin oltu

koskettu. Hän raotti kyökin ovea, jolloin Juho tulikin häntä vastaan.

Juholla oli yllään siisti, kotitekoinen harmaa puku ja kaulassa pehmeä

valkoinen kaulus. Hän oli ajanut partansa ja leikannut viiksensä, jotka

miehekkäästi kuvastuivat auringon paahtamaa, punertavaa ihoa vastaan.

Eva huomasi heti, että Juholla oli taas entinen tuttu tyyni ilmeensä.

-- Huomenta! sanoi Eva ja ojensi hänelle kätensä. Silmien pohjalta

kuvastui hiukan veitikkamaista naurua ja suupielet väreilivät.

-- Niin myös! vastasi Juho ja tarttui ojennettuun käteen sekä piteli

sitä katsoen siihen puolelta ja toiselta.

Se ansaitsikin katsomista, kuten kaikkien nuorten naisten kädet

useimmiten. Se oli pieni, sitä ei voinut kieltää, ja erinomaisen

kauniisti kehittynyt, sekä muistutti lämpöisessä täyteläisyydessään

lapsen kättä. Kynnetkin olivat vielä punertavat ja läpikuultavat.

-- Ensi kertaa on Soljalan emännällä tällainen käsi, sanoi Juho. -- Jos

olisin herra, niin suutelisin sitä, mutta Soljalan isännälle se ei sovi.

-- Nöyrry pois! nauroi Eva, mutta veti samalla kätensä irti ja kysyi,

oliko Juho jo syönyt.

-- Olen. Väen kanssa söin aamiaista kuten tavallista.

-- Miksi et odottanut minua? Olisi syöty yhdessä.

Juho kävi vakavaksi ja sanoi:

-- Istuhan pöytään, niin selitän.

Ja Evan aloitellessa viilihulikan laitaa sanoi hän:

-- Soljalan isännän kuten jokaisen maamiehen velvollisuus on syödä

väkensä seurassa. Muu ei käy. Isäntä ei saa erottua palvelijoistaan,

vaan hänen täytyy olla aina heidän rinnallaan. Toivoisin, että sinäkin,

Eva, tämän oivaltaisit ja asettuisit emännän paikalle vierelleni.

-- Sen minä teenkin, mutta en vielä aivan heti, vastasi Eva

rauhallisesti, puraisten valkoisilla hampaillaan herkullisen palasen

voileivästään.

Sanotaan olevan miehiä, jotka eivät voi nähdä nuoren naisen syövän,

sillä he eivät muka voi sietää näiden enkeleiden suorittavan niin

aineellisia toimituksia, mutta Juho ei ainakaan kuulunut heihin. Vesi

suussa hän siinä katseli Evan syöntiä.

-- No milloin sitten aiot siirtyä väen pöytään?

-- Sen saat kuulla pian, kunhan lähdemme tästä ulos

sunnuntai-kävelylle, vastasi Eva. -- Muuten, mitä oli Leena laittanut

väelle aamiaiseksi?

-- Maitovelliä, rieskaa ja voita.

-- Mitäs isäntä siihen sanoo?

Eva vilkaisi mieheensä veitikkamaisesti ja kysyvästi.

Juho rypisti hiukan kulmiaan ja vastasi:

-- Tuhlausta se on. Ei kannata talonpojan herkutella. Mutta menköön

nyt, koska kuulut niin määränneen.

Eva nauroi.

-- Ethän ole vihainen siitä? kysyi hän.

-- Enhän toki. Ja hyvähän on, että suostuttelet väen puoleesi, arveli

Juho siihen.

Eva lopetti syöntinsä ja nousi.

-- Eikö Soljalan isäntä viekään emäntäänsä kirkkoon? kysyi hän.

Juhokin nousi ja katsahti vaimoonsa ilahtuneena.

-- Viepi kyllä, sanoi hän, mutta ei vielä. Veneellä on sopimaton matka

ja kirkkokiesit ovat korjautteella. Soljalan emäntää ei näetsen viedä

kirkolle minkälaisilla ajopeleillä hyvänsä.

-- Kas kas, nauroi Eva, ja lähti menemään miehensä sivu ovelle.

Vaistomaisesti tämän käsi nousi ikäänkuin häntä tavoittaakseen,

mutta painui samalla alas. Hämillään Juho otti hattunsa ja niin

mentiin pihalle. Eva sitaisi valkoisen huivin päähänsä. Juhon posket

polttivat taaskin ja silmissä oli tulinen katse, mutta Eva ei ollut

sitä huomaavinaan. Hän pysähtyi etehisen räystään alle ja tarkasteli

pesistään ulos ja sisään lentää sujahtelevia pääskysiä.

-- Pääskyset ovat hauskoja lintuja, huomautti hän Juholle, eikä tämä

väittänytkään vastaan. -- Nyt mennään rantaan, jatkoi hän sitten. --

Tule rinnalleni kävelemään, määräsi hän, kun Juho ikäänkuin hiukan

ujostuksissaan jättäysi pari askelta jäljemmäksi. Juho totteli ja

suoristihe, voimatta hetkeksikään siirtää silmiään vaimostaan, jonka

askelten tahdissa hiukan tärähtelevä täyteläisyys aivan hänet huumasi.

He menivät rantatietä ruispellon vieritse, jossa vilja seisoi alkukesän

upeudessaan syvänä ja tummanvihreänä kuin tyyni ja valtava meri.

Kuin veden pohjasta katsoivat sieltä taivaalle siniset rukiinkukat

unelmoiden, nuokahdellen joskus ujojen aurankukkien puoleen, jotka

matalampina ja naisellisempina seisoivat hiljaa kuin odottaen jotakin

ihmeellistä. Sivu mennessään Eva poimi niistä jokusen ja pisti miehensä

napin läpeen. Tämä hymähti ja sanoi:

-- Niin kummallista kuin se sinusta lieneekin, niin tämäkään ei

mielestäni sovi talonpojalle, tahi paremminkin, arvostaan huolta

pitävälle isäntämiehelle. Jos olisin vielä naimaton, niin voisin

korkeintaan pistää kukan hattuuni, mutta nyt... Turhia ja joutavia

käsityksiähän ne silti ovat, vaikka niissä kuitenkin kuvastaa jotakin

siitä entisyydestä, jonka talonpoikaiskansamme on jo osaksi kadottanut.

Juho sormeili kukkaa rinnassaan kuin mietteissään ja jatkoi, kun Eva

oli kääntynyt uteliaasti häneen katsomaan.

-- Tarkoitan sitä, että mielestäni ei talonpoikaiskansassamme ole

enää sen entistä arvokkuuden leimaa. Se on menettänyt sen ja monessa

suhteessa aivan ulkonaisistakin syistä.

Eva tuli entistä uteliaamman ja kysyvämmän näköiseksi. Hän istahti

pellon pientareelle, sormeili heinän kortta kädessään ja sanoi:

-- Jatka jatka!

Ja Juho puheli hitaasti ja harkiten:

-- Pelkään, etten osaa tässä asiassa sanoa selvästi sitä, mitä

tunnen. Usein olen nimittäin ajatellut kuntamme ja muualla yleisissä

kokouksissa, missä on paljon isäntämiehiä saapuvilla, että heissä

on hyvin harvoissa jäljellä sitä, mikä oli niin luonteenomaista

esimerkiksi minun omalle isä-vainajalleni. Muistathan hänet hyvinkin?

-- Muistan muistan!

-- No niin. Ehkä en ole puolueellinen sanoessani, että hänen

esiintymisessään, yksinkertaisessa harmaassa kotikutoisessa puvussaan,

kaikessa käytöksessään, jopa kasvojen ilmeissäkin, oli aina jotakin,

joka herätti ehdotonta kunnioitusta ja arvonantoa, jotakin luontaisesti

sivistynyttä ja pätevää. Eikö ollutkin?

-- Oli. Muistan, kuinka usein katselin isääsi, kun hän oli pappilassa

vieraana. Minun oma isäni vain oli hänen vertaisensa, mutta ei

ainoakaan muu pitäjän herroista, ja kuitenkin oli hän aina vain

tavallisissa kotikutoisissa harmaissaan. Hän oli juhlallinen ukko.

-- Niin. Eikö ollutkin. Usein olen viime aikoina muistellut hänen

harmaita hapsiaan, hänen sileiksi ajeltuja kasvojaan ja leuan alle

jätettyä kunnianarvoisaa jäkäläpartaansa, hänen levollista silmäinsä

ilmettä ja vakaata muotoansa, jota joskus kirkasti järeä leikillisyys,

mutta ei koskaan rumentanut rähähtävä ja raaka nauru. Olen miettinyt,

mistä hän oli saanut olemukseensa kaiken tuon, jota nykyisin olen

huomannut vain joillakin Etelä-Pohjanmaan heränneillä isännillä -- ehkä

joissakin muissakin.

-- Hän oli menneen, eheän ajan lapsi, eheän sivistyksellisessäkin

suhteessa.

Eva oli sanonut sen ikäänkuin miehensä mietteitten väliin ja lisäsi

sitten:

-- Älä luule, että se muutos on vain talonpoikaiskansassa

huomattavissa. Sama ilmiö esiintyy niinsanottujen sivistyneittenkin

keskuudessa. Joukossamme elää vielä saman polven lapsia, joihin minun

isäni kuului, ja he todistavat samaa kuin sinun isäsi. Tietomäärän

kasvaessa ja tuon niin paljon puhutun sivistyksen levitessä olemme

samalla käyneet sivistymättömämmiksi. Olemme menettäneet hengen

sopusoinnun ja turtuneet tunteiltamme.

-- Niin, sanoi Juho. -- Siinä on asian ydin. Isäni ehyt ja järkkymätön

henkinen olemus se kuulsi läpi kaikessa hänen elämässään ja hänen

esiintymisessään. Ja totta on, että sen ajan henki, jonka lapsi hän

oli, kansallisen aamun ja isänmaallisuuden suuri ja elähdyttävä

yhteishenki, jota ei häirinnyt mikään sellainen kirvelevä ristiriita

kansalaisten kesken kuin nyt joka päivä, oli ehdottomasti omiaan

suuresti jalostamaan ja nostamaan henkisessä suhteessa. Nyt olemme

raskaan ja kiihkeän taistelun ajan lapsia, joissa ikäänkuin

väkisin puristetaan esiin huonotkin puolet, jotka valtiollinen,

yhteiskunnallinen ja taloudellinen intohimo amerikalaistuttaa raaoiksi

ja häikäilemättömiksi.

-- Tekisipä melkein mieli sanoa, lisäsi taas Eva innostuneesti väliin,

että uuden ajan voimakas lääke on ikäänkuin samentanut ennen niin

kirkkaan veden. Menee aikaa, ennenkuin se taas selviää ja sulattaa

itseensä kaiken saamansa uuden.

-- Tarkoitat, että me kulttuurisuhteessa elämme jonkunmoista väliaikaa,

murrosaikaa? Niin ehkä teemme. Joka tapauksessa on mahdotonta saada

vanhaa takaisin, ja on kehityksen vastaista ruveta sitä haaveilemaan.

Täytyy luoda uusi kulttuuri.

-- Uusi maalaiskulttuurikin, uusi talonpoikaiskulttuuri. Sitä minä

juuri harrastan, koska olen nyt talonpojan vaimo. Siinä on eräs

maahengen tärkeitä tehtäviä, ellei suorastaan tärkein.

-- Maahengen? Tiedätkö sinäkin jotakin maahengestä?

Juhon silmät olivat ällistyneen näköiset. Eva nauroi ja sanoi:

-- Tottakai! Olenhan minä maahengen etumiehen puoliso. Ja älä sinä

luule, että se teidän kuuluisa maahenkenne on mikään teidän keksintönne

ja etuoikeutenne. Se keksittiin jo silloin, kun Suomessa ensi kerran

ruvettiin maaseudun sivistystarpeista huolehtimaan. Ja herrat siinä

olivat alkamassa siinäkin. Uskallatko tunnustaa totuuden, sinä

maahengen suur-apostoli?

-- Uskallan kyllä, nauroi Juho vastaan. -- Tosin sillä rajoituksella,

että herrain maahenki olisi kuollut viluun, ellei talonpojan maahenki

sitä ennen ja miksi ei sen vaikutuksestakin olisi sattunut heräämään.

Turhaa olisi kieltää, etteivät aikaisemmat sivistysvaikutelmat ja

vanhemman polven sivistystyö olisi luoneet sitäkin pohjaa, jolta sitten

nykyinen maahenki heräsi ja nousi. Ja Luojan kiitos, että nousi.

-- Älä vielä huuda hei, ennenkuin olet päässyt kuivalle maalle, sanoi

Eva. -- Työ on vasta puolivälissä. Tuskin kolmas osa tämänkään pitäjän

isännistä viitsii oikein lantakartanoaan hoitaa?

Juho huokasi.

-- Ei viitsi. Mikä kumma siinä lienee, että suurin osa talonpojistamme

sittenkin hoitaa maanviljelystään tarmottomasti ja innostuksetta?

Heissä ei syty se henki, joka on oikean maanviljelijän tunnusmerkki,

se kiihkeä, etten sanoisi synnyttämisen kaipuu, joka hänessä asuu.

Uskotko, että todellinen maanviljelijä katselee maatansa kuin nuorta

naista, jonka hän toivoo synnyttävän lukemattoman määrän terveitä

jälkeläisiä? Maa on hänelle kuin rakastettu.

-- Uskonhan minä. Ja niin se on minullekin, vaikka olenkin ikäni ollut

maattomana. Mutta mennäkseni maahenkeen -- siihen kuuluu olennaisena

osana talonpoikaiskulttuurin luominen, se, josta äsken puhuit. Sitä

juuri olen miettinyt koko viikon.

-- Jos tarkoitat sillä herraskoreilua, niin se ei talonpojalle sovi.

-- En tarkoita mitään koreilua ollenkaan. Vain puhdasta, yksinkertaista

ja ympäristön mukaista kauneutta, henkisen elämän virittämistä,

tunnearvojen vaalimista ja kasvattamista, sen pohjan luomista, jossa

ihminen, halvinkin palkkalainen, viihtyy ja kehittyy sopusointuiseksi

yksilöksi. Ja se seikka on riippuvainen hyvin paljon jokapäiväisistä

pikku asioistakin. Oletko tehnyt Soljalassa mitään sen asian eteen?

-- Jaa minäkö?

Eva nauroi herttaisesti, sillä Juho oli hiukan ällistyneen ja

tyhmistyneen näköinen. Mutta hän muuttui vakavaksi, kun Juho taas

venytellen sanoi:

-- Ei se sellainen kuulu talonpojalle...

-- Ei sellainen kuulu talonpojalle. Ei se talonpojalle kannata. Ei

se sovi talonpojalle. Sitä te aina vätkytätte, ikäänkuin talonpoika

olisi joku kertakaikkisiin kaavoihin kovettunut ja rustottunut olento,

jolle ei sovi mikään muu kuin se entinen, joka aina tuoksuaa omalta

lantapahnalta. Etkö huomaa, että samaa sanovat sinulle naapurisi, kun

puhut heille maanviljelyksen ja talouden uudistuksesta? Talonpojalle

kannattaa kaikki kauniskin elämässä, elämänilo ja onni, yhtä hyvin

kuin herroillekin. Kysymys on vain siitä, että sen ikäänkuin täytyy

nousta talonpojan oman erikoisen elämänlaadun pohjalta elimellisesti ja

luonnollisesti, eikä minään istutettuna herraskoruna. Olethan merkinnyt

kirjaasi tälle vuodelle määrärahan kotisi kaunistamiseksi. Mitä olet

sillä tarkoittanut?

-- Jaa minäkö?

Taas täytyi Evan nauraa, sillä Juhossa oli äkkiä puhjennut esiin

jotakin maalaisen kömpelöä ja saamatonta.

-- Sinä juuri!

-- Ajattelin vain, että pitäneekö tilata sinulle kaupungista uudet ja

kauniit huonekalut -- sellaiset oikeat plyyssipäällyksiset?

-- No voi hyvänen aika!

Eva oli aivan ällistyksissään. Äkkiä hän hyppäsi seisomaan ja katsoi

Juhoa tiukasti silmiin sekä sanoi:

-- Kuule! Jos sinä olet niin pähkähullu, että häpäiset minut tilaamalla

tuollaiset inhoittavat kapineet minun talooni ja huoneeseeni, niin

sillä samalla hetkellä minä lähden tieheni. Tiedäkin se! Ja nyt minä

lähden uimaan.

Juho katsoi häneen suu auki ja sangen avuttoman näköisenä sekä läksi

miettiväisenä astumaan vaimonsa jäljessä, joka rivakasti meni rantaan.

Rantatöyräällä Eva sanoi leikillisen tiukasti:

-- Nyt saat istua tähän, mutta selin järveen. Ja muistakin olla

katsomatta. Lupaatko kunniasanallasi?

-- Lupaan, vastasi Juho alistuvaisesti.

-- Vasta sitten, kun huudan, saat katsoa, kuuletko?

-- No kuulenhan minä.

-- Et ole se mies, joksi sinua luulen, ellet nyt pidä sanaasi.

Ja Juho jäi siihen rannalle istumaan omituisissa tunnelmissa.

Mielessään hän aivan ymmällä pohti Evan äskeistä kiivautta niiden

plyyshihuonekalujen johdosta, sillä hän oli todellakin paljon

mietiskellyt, miten hän uhraamalla melkoisia summia vuosittain

vähitellen kalustaisi ja korjaisi talonsa oikein todelliseen

"herrastyyliin". Evan puheista hän nyt oli ruvennut aavistamaan, ettei

tämä suunnitelma ollenkaan ollut hänen vaimonsa mieleen, vaan että tämä

tarkoitti kulttuurillaan jotakin toista, mitä, sitä ei Juho nyt oikein

pystynyt itselleen selvittämään. Mutta hän ajatteli samalla, että koska

Eva nyt kerran oli saanut tietää tuollaisen määrärahan olemassa olon...

Siinä samassa selvisi hänelle, että mahdollisesti Eva oli nähnyt

kirjasta myös isäänsä koskevan kohdan?

Hänen ohimoitansa poltti, sillä kuka tietää, vaikka Eva nyt pitäisi

itseään jonkunlaisena velan maksun korvauksena. Kun voisi vapaasti

puhua, avomielisesti sanoa niin kuin asia on, ettei hänellä ole koskaan

ollut kaukaisinta ajatustakaan sen pohjalla mitään vaatimuksia esittää.

Mutta vielä ei voinut siitä puhua, täytyi odottaa ja rukoilla Luojaa

asiat selvittämään.

Koko näiden mietteiden vaatimana aikana oli Juho kuullut takaansa

omituisesti kiihoittavaa vaatteiden kahinaa, joka erikoisella tavalla

hiveli hänen hermojaan. Hän tunnusti itselleen, että hänellä teki

äärettömästi mieli katsoa taaksensa, mutta silti hän ei sitä tehnyt.

Hän oli luvannut ja hän piti lupauksensa. Mutta kummallista se vain

kaikki oli. Hän naurahti tälle omituiselle tilanteelle.

Mutta silloin sattui Evalle eräs seikka, joka ei ole naisten pukineihin

nähden aivan harvinaista. Joku salaperäinen nauha, joku niistä

tenhoisista vetimistä, joita nuoren naisen kauneuden verho on täynnä,

oli sattunut menemään sellaiseen solmuun, ettei Eva saanut sitä omin

voimin auki, varsinkaan kun se oli selän puolella. Tutkimattomaksi

salaisuudeksi jää, olisiko hän siitä sittenkin selvinnyt, jos olisi

ollut yksin, ja käyttikö hän apua siksi, että sitä nyt kerran sattui

olemaan saatavilla. Kuka tutkii nuoren naisen toimenpiteitten perusteet

silloin, kun nuori mies sattuu olemaan läheisyydessä ja varsinkin

kun he ovat kahden? Ja onko päivän helmeilyllä kirkkaan ja läikkyvän

veden pinnassa mitään johdonmukaisuuden perustetta? Ehkä se, että

luonto siinä ikäänkuin välähdyttelee näkyville heleimmät värinsä

ja loistavimmat, kauneimmat puolensa? Oli miten hyvänsä, mutta nyt

tapahtui niin, että Eva huusi:

-- Juho! Tule heti tänne!

Juho tyrmistyi. Hänen polvensa eivät olleet ottaa häntä kantaakseen ja

hitaasti sekä horjuvin askelin hän lähestyi vaimoansa suorittaakseen

erään aviomiehen klassillisimmista velvollisuuksista.

Pienet kädet kurottivat selän takana hänelle solmuun mennyttä nauhaa.

-- Aukaise solmu.

Juho ryhtyi työhön, mutta hänen kätensä olivat omituisesti hervottomat

ja kömpelöt. Sitäpaitsi koskettivat rystyset aina väliin lämmintä ja

pehmeätä selkää, jossa tuntui olevan sellainen mukava kuoppa, ja se

tietysti lisäsi hämminkiä. Jo puhkesi Eva sanomaankin:

-- No kyllä ne ovat nuo miehet kömpelöitä! Vedä nyt siitä toisesta

nauhasta... ei siitä, vaan siitä. Eikö lähde? No älä sitte vedä

enempää, ettei mene yhä lujempaan. Koeta toisesta nauhasta. Eikö irtau?

No ota sitten ja aukaise kynsilläsi, jos on mennyt umpisolmuun. No

vihdoinkin. Mene nyt paikallesi odottamaan.

Ja Juho totteli nöyrästi, vaikka häntä oli ruvennutkin kovasti

naurattamaan tämä puuha. Hän tunsi olevansa kokonaan lumottu, sillä

Evasta hehkui sellainen nuorteuden ja itsetietoisen pienen herttaisen

mielistelyn ja tykötekeytymisen tuoksu, että Juho-paralla, joka oli

niissä asioissa aivan kokematon, menivät kerrassaan piirustukset

sekaisin. Hän pyyhki hikeä otsaltaan ja istui kuuliaisesti

rantatöyräälle.

Sitten hän kuuli takaansa veden lirauksen ja samalla pienen naisellisen

kirkaisun, arvaten siitä, että nyt oli isoa varvasta kastettu veteen.

Sitten seurasi tarmokkaampaa kahlaamisen ääntä, kunnes kuului

loiskahdus ja pari kolme kauhistunutta huudahdusta, jotka hukkuivat

kovaan porskeeseen. Sitten huusi ääni:

-- No nyt saat katsoa!

Ja Juho kääntyi katsomaan. Eva keinui vedessä keveästi ja sievästi,

valkoinen ruumis kuultaen kirkkaan kalvon läpi. Hän ui pitkin ja

voimakkain vedoin, halkoen sievästi pyöreillä käsivarsillaan veden

kalvoa. Hartiat ja kaula kohosivat kauniisti pienten aaltojen pinnasta.

Juho tuijotti vaimoonsa hengähtämättä, mitään sanomatta, melkeinpä

mitään ajattelematta, mielessä vain jonkunmoinen ukkospilven vertainen

valtava tunne odottavan onnensa autuaallisuudesta ja ihanuudesta.

"Minun, minun, minun", jyskyttivät hänen ohimonsa, ja hänestä tuntui

kuin olisivat kaikki elolliset olennot, sirkat, paarmat, kärpäset ja

kaikki siivelliset pysähtyneet katsomaan hänen rinnalleen Soljalan

nuorta emäntää ja kateellisina sitten vilkaisseet häneen supisten

toisilleen: "Hänen, hänen, hänen!"

-- Mene nyt jälleen paikallesi! huusi Eva vedestä ja taas Juho totteli

nöyrästi. Nyt tuntui totteleminen hänestä äärettömän mieluiselta,

sillä hänen sieluunsa oli äkkiä valahtanut riemullinen tietoisuus

siitä, kuinka autuasta oli omistaa tuollainen aarre, varsinkin kun

ei ollut siihen vielä koskenut, ei pienimmälläkään tavalla särkenyt

sitä kuvankirkasta puhtauden tuntua, joka siitä hohti kaikkialle. Hän

kuuli jälleen takaansa noita lumoavia ääniä, vaatteiden kahinaa ja

sukkien suhinaa, ja vaipui siihen tunnelmaan kuin pehmeään, lämpimään,

aurinkoiseen pumpulipilveen, tuijottaen eteensä näkemättä mitään ja

kuunnellen mitään kuulematta. Ja hän heräsi vasta siihen, että Eva

kosketti häntä hartioihin ja sanoi:

-- Mennään nyt sisään. Minua niin kaffettaa.

Juhosta tuntui kuin olisi jokainen sana, joka Evan huulilta putosi,

ollut kuin ihme, kirkas tähdenlento, jonka nähdessään vaistomaisesti

pysähtyy ja yrittää ajatella ja toivoa jotakin, mutta ei kerkeäkään

sanoa muuta kuin "ah!", ja hän nautti sanomattomasti siitä vapaasta

esiintymistavasta ja naivista luonnollisuudesta, jonka Eva oli

käytöksessään häneen nähden omaksunut. Hän ei tiennyt sitä, että

Eva nyt sukupuolensa vaistomaisella tarkoituksella käytteli naisen

väkevimpiä ja vaarallisimpia aseita, millä saada mies pauloihinsa,

että naisella on satakin eri vivahdusta hallussaan, joilla hän kuten

väriänsä vaihtava eläin mukautuu aina kulloinkin esillä olevan

"maan laadun" mukaan. Ja totta puhuen ei Juho taaskaan ollut siinä

mielentilassa, että olisi voinut tehdä mitään järjellisiä huomioita

ja johtopäätöksiä, sillä hänen aistinsa oli kokonaan vallannut se

puhdas ja viileä ihon tuoksu, joka raikkaan veden jäljeltä hohti hänen

seuralaisestansa. He kulkivat rinnakkain vaiti ollen, kunnes Eva

navetan kohdalla äkkiä sanoi:

-- Mennäänpä sikalaan possuja katsomaan!

Niin mentiin. Valtaisena läjänä siinä maata kelletti onnellinen

ja jälkeläisistä rikas äiti, ja kuuluva maiskutus sekä silloin

tällöin pieni tyytymätön vingahdus ilmaisivat, että luonnon mahtavat

voimalähteet olivat parhaillaan vuodattamassa valkoista runsauttansa

imeviin ja nälkäisiin suihin. Pientä saparoherrasväkeä tunkeili mamman

vatsapuolella tupaten täynnä, riidellen hiljalleen parhaista paikoista

ja sysien toisiaan. Mutta mamma makasi raukeana ja tyytyväisenä, vain

pienellä tyytyväisellä ja unisella röhkäisyllä sekä silmäin raotuksella

ilmaisten huomanneensa, että Soljalan isäntä ja emäntä olivat saapuneet

varpajaisiin, osoittamaan hänelle tulevaa kunnioitusta. Eva seisoi

ääressä vaiti ollen, mutta kiinteän uteliaana, ja Juho katsoi häneen

syrjästä iloinen ja odottava hymy suupielessään. Kärpäset surisivat

sataisena parvena ja lannan voimakas tuoksu oli aivan sietämätön.

-- On siinä nyt Pahna-Liisalla lapsia aika liuta, sanoi Juho.

-- On. Mennään nyt, vastasi Eva, ja niin he menivät.

* * * * *

Ruokasalissa otti Leena heidät vastaan loistavin silmin ja hyvästä

tuulesta muhoillen. Lumivalkealle liinalle oli katettu kahvivehkeet,

kermat, sokerit ja maukkaat vehnäset, ja Juho katseli ällistyneenä,

millä sanomattoman hyvällä maulla Eva antoi kaiken itselleen maistua.

Kun sitten ensimäisen sarjan toinen kuppi oli juotu ja pidettiin pientä

välihetkeä, että jaksettaisiin aloittaa toinen sarja, rykäisi Eva

veitikkamaisesti, katsoi mieheensä ja sanoi:

-- Jos nyt sitten puhuttaisiin niistä sinun plyyssimööpeleistäsi...

Juho melkein säikähti:

-- Jaa plyyssimööpeleistäkö?