VIII.

Niin tuli vihdoinkin lauantai-aamu ja sen mukana tuo mieluisa tunnelma,

jonka edessä oleva lauantai-illan odotus aina herättää. Lauantai on

Suomessa melkeinpä viikon korkein hetki, jonka tasalla pysyy ainoastaan

sunnuntai-aamu; siitä alkaa sitten lasku arkea ja arkista tunnelmaa

kohti. Tähän viikon viimeiseen iltahetkeen yhtyy mielihyvä suoritetusta

työstä ja edessä olevasta lepopäivästä, puhdistuksen ja vaihtelun

tunne, joka on mitä mieluisin kaikille työtä tehneille.

Evallekin se oli mielenkiintoista ja jännittävää odotuksen aikaa tämä

lauantai-päivä. Hän ei ollut vielä puuttunut mihinkään asioihin, vaan

oli ainoastaan tutkinut, ottanut selvää ja mietiskellyt. Yhdestä

tärkeästä seikasta hän oli ollut pääsevinään selville, nimittäin

siitä, että Soljalan isäntä näytti olevan maanviljelyksessään ja

karjansa hoidossa ei ainoastaan aikansa tasalla, vaan vieläpä sen

etunenässä, ainakin mitä Eva voi ymmärtää, ja ettei tässä siis ollut

kysymyksessä mikään talon elämän kohottaminen siltä puolelta. Mutta

talon sivistyselämän, sen maalaiskulttuurin luomisessa, jonka täytyi

syntyä varakkaan talonpojan kotiin ja ympäristöön, jos hänellä oli

myös henkisiä tarpeita, siinä oli Evalla kutsumuksensa. Hän oli

lukenut miehensä sanomalehdistä paljon "maahengestä" ja huomannut

sillä enimmäkseen tarkoitettavan maanviljelyksen taloudellista ja

isänmaallista merkitystä, mutta hän oli siihen mielessään lisännyt myös

sen sivistyksellisen puolen. Ja hämäränä kuvana oli hänen ajatuksissaan

vilahtanut myös se, että se kansallinen yhteen sulautuminen, jota

keskuudessamme niin kipeästi kaivattiin äärimmilleen kärjistyneen

luokkahengen vastapainoksi, saattoi tärkeältä osaltaan lähteä juuri

tuosta maanviljelijäimme henkisestä, inhimillisestä sivistymisestä,

herkentymisestä tunteitten ja uhrautuvaisen elämänkäsityksen kannalta.

Kuinka ihmeen paljon hän olikaan saanut ajattelemisen aihetta näinä

muutamina päivinä! Hänen entinen ylioppilaselämänsä kieliopintoineen ja

estetiikkoineen tuntui nyt olevan niin kaukana, jossakin siellä takana

ja korkealla sinisissä pilvissä. Ja mikä omituisinta -- hän ei sitä

enää kaivannut. Se pettymys oli todellakin ollut helposti voitettu.

Sen sijaan hän tunsi jo olevansa "Soljalan emäntä", joka pian ryhtyisi

tärkeisiin ja kauaskantoisiin tehtäviin ja jonka työala oli aivan

elämän keskeisimmässä rintamassa. Siinä tahtoi hän nyt ensi kerran

koettaa nuoria voimiaan ja tehdä jälkeä.

Vaikka Eva ei ollut sanottavasti puuttunut talon asioihin, oli hänestä

niissä kuitenkin jo jotakin vaikutusta. Vanha Leena oli hämmästynyt

pahanpäiväiseksi, kun Eva oli häneltä tarkoin tutkinut, kuinka monta

kertaa viikossa väelle annettiin voita. "Voita!" oli hän sanonut,

"voita! Mitä häntä sunnuntaisin hiukan annetaan ja siinä kaikki. Vai

ruveta tässä vielä kallista voita väelle antamaan! Ei meidän isäntä

sellaiseen hullutukseen ja tuhlaukseen suostu." Mutta sitten oli Eva

ruvennut tiedustamaan, saapiko väki milloinkaan kuorimatonta maitoa.

Taas oli eukko hämmästynyt. "Meijeriinhän se viedään joka tippa.

Kurnaaliin toki väki saa tyytyä. Juottovasikoille tässä vain ehyttä

maitoa annetaan. Ei se talonpojan elämä muuten kannata."

Mutta silloin oli Eva määrännyt, että lauantai-illaksi oli väelle

varattava voita ja nuorta maitoa sekä leivottava rievää. Hän itse kyllä

tulisi leipomisesta huolta pitämään. "Mutta mitä isäntä siihen sanoo?"

Eva ei ollut ruvennut asiaansa sen enempää perustelemaan, oli vain

huomauttanut, ettei isäntä siihen mitään sano, kun hän on niin käskenyt.

Ja Evan paljas läsnäolo keittiössä oli muuten vaikuttanut sen, että se

oli päivä päivältä siistiytynyt. Lattia oli kirkastunut, ruokakaappi

oli puhdistunut ja väki oli ruvennut pyyhkimään tarkoin jalkansa ennen

sisään tuloa. Ikkunat olivat kirkkaat, ja vanhat verhot oli otettu

pois. Ja kaikissa muissakin huoneissa oli jälkiä nuoren sivistyneen

naisen läsnäolosta, ei suuria, mutta kuitenkin sellaisia, jotka

saattoi huomata ja jotka loivat puhdasta ja viihtyisää tunnelmaa.

Nyt lauantaina siisti Eva miehensä kamarin, korjasi rikkinäistä

sohvan päällystä, järjesti kirjahyllyn, silitti ikkunaverhot, pyyhki

tarkkaan pölyt ja laittoi lopuksi pöydälle lasiin kimpun tuoreita

niittykukkasia. Hiukan surumielisesti hymähtäen hän sitten katsasti

kamaria ovelta ja tunsi haluavansa tietää, ilahduttaisiko tämä kaikki

Juhoa.

Iltapäivällä hän meni katsomaan saunaa, jota Pahna-Liisa juuri

lämmitti. Sekin oli ala, johon Juho ei ollut ainakaan vielä

puuttunut. Se oli vanha, harmaa, kallellaan oleva rähjä, jossa oli

ainoastaan pieni ikkunapahainen ja jossa ei voinut paljon liikkua

itseään nokeamatta. Eva huokasi. Tämä oli nyt niitä suomalaisten

kirjallis-runollisia sisäänlämpiäviä saunoja, joissa oli muka "parempi

löyly" kuin siisteissä, valoisissa ja väljissä uusissa saunoissa.

Runollisia ne kyllä saattoivat olla, kun ne siinä kesäiltana

yksikseen lämpisivät ja kun niitä sai katsella näin ulohtaalta, mutta

epäkäytännöllisiä ja epäterveellisiä ne varmasti olivat -- taudin

pesiä mahivine lattioineen ja tunkkaisine hajuineen. "Täällähän nokeaa

itsensä", sanoi Eva, "kuinka täällä voi kylpeä?" "Pitää hakea lauteilta

sellainen paikka, jossa on kylvetty; siinä eivät persaukset nokeennu",

selitti Pahna-Liisa vilpittömästi. "Eikö täällä ole kylpyammetta?" "Ei

ole; sitä ei näin talonpoikaisissa oloissa tarvita -- sen kun mitä

itsekukin vähän kiulusta itseään valelee. Ja paremminhan se löylyssä

lika heltiää kuin ammeessa ja mikä se sellaisen kuuman veden paljouden

lämmittäisi? Tuleekos emäntä sitten isännän kanssa kylpyyn, niinkuin

oli ennen Soljalassa tapana?" "En minä nyt tällä kertaa", vastasi Eva

ja kääntyi pois. Hänkö nyt Juhon kanssa saunaan samalla kertaa, koko

väen nähden -- ehkä vielä vastat kainalossa? Häntä harmitti, että Liisa

oli voinut hänestä sellaista otaksuakaan. Mutta mitä siinä sitten

olisi? Sehän olisi oikein ja luonnollista, niinkuin pitäisi. Hän jätti

tuon ajatuksen jotenkin silleen ja meni sisään.

Hän oli leiponut kyökin uunissa Juholle sunnuntaivehnäsiä ja kattoi

ruokasaliin heille yhteistä illallista. Kuinka hauskalta näyttikään

nyt pöytä, vaikka sen katteet olivatkin niin yksinkertaiset! Leenakin

oikein hymyssä suin pysähtyi sitä katsomaan ja arveli, että kyllä on

Juhon hauska tulla kotiin. Keittiöstä kuului taas väen keskustelua,

mutta nyt se tuntui niin rauhalliselta ja tyytyväiseltä. Hän oli äsken

siellä käydessään nähnyt, kuinka väki oli siistinä saunansa jälkeen, ja

kuinka sen silmissä oli tyytyväinen ja iloinen välähdys, kun pöydällä

oli maukas ja ravitseva ateria. "Siinä sen näkee hyvän emännän jäljen",

oli karjakko-Aapo leikkiä laskien sanonut. Toiset eivät olleet puhuneet

mitään, olivat katsoneet vain ja naurahtaneet sitten, kun Pahna-Liisa

oli pöydän alapäässä venyttäen sanonut, että "hyvää-äh!" Eva ei ollut

puhunut mitään, oli vain toimittanut askareensa, ja piikatyttö oli ihan

lentäen häntä auttanut.

Mutta missä viipyi Juho? Se kysymys lepäsi raskaasti Evan sydämellä.

Kun on jo näin myöhäinen eikä tule. Mitähän väkikin ajattelee

tällaisesta? Johan tämä on kauhea häpeä. Oliko hän nyt menetellyt

niin, että Juhon tarvitsi näin peräti suuttua ja saattaa hänet ja

itsensä koko pitäjän puheen aiheeksi? Pitihän hänen nyt ymmärtää, että

tällaiseen elämään täytyi aluksi tottua, ennenkuin voi sen kaiken ihan

täydestä ja omanaan ottaa. Jos Juho olisi todella sivistynyt mies,

olisi hän tämän ymmärtänyt ja kohdellut häntä sen mukaan, hienosti,

kuten oikean miehen tulee. Mutta siinä sen näkee -- talonpojan. Kun

ei heti pääse raakojen himojensa perille, niin... Eva ihan säikähti

katkeria ajatuksiaan, joilla tunsi tekevänsä Juholle vääryyttä. Kunhan

ei olisi vain joku onnettomuus sattunut? Mutta toiselta puolen kuohahti

ylpeä luonto loukatusta itserakkaudesta. Kun ei tule, niin ei, ja sillä

hyvä! Hän menee nukkumaan, ja tulkoon Juho milloin haluaa.

Hän meni saliin ja viivähti ikkunassa. Hämyisellä pihalla ei ollut

mitään liikettä, jossakin vain narahti ovi. Eva muisti maalaisnuorten

lauantaitavat, yöjalassakäynnit ja sellaiset. Päästävätköhän

Soljalankin palvelijat poikia aittaansa? Evaa inhoitti, sillä hänelle

siinä oli jotakin liian suorasukaista, niin, eläimellistä. Hän jäi

tuijottamaan ajatuksissaan pihalle, kunnes väsyneenä ja omituisesti

haluttomana vihdoin meni makuuhuoneeseensa ja alkoi päästellä auki

tuuheata, kaunista tukkaansa. Se valahti kuin aalto hänen harteilleen

ja rätisi sähköisesti hänen sitä hitaasti sukiessaan. Kun hän sitten

palmikoi sitä sukkelin sormin, kilahtelivat sormukset hänen kädessään,

niin että hänen täytyi pysähtyi ja katsoa niihin. Vihdoin viskasi

hän palmikkonsa niskalle, päästeli hitaasti auki vaatteensa, muutti

siveästi ylleen pitkän ja kauniin yöpaidan sekä istahti vuoteensa

reunalle.

Se oli leveä, todellinen vanhankansan aviovuode, ja Eva näki sen

nyt siinä omituisin, sekavin tuntein. Hän nosti hiukan paitaansa ja

katseli miettien kauniita ja siroja, valkoisia jalkojansa. Äkkiä hän

taas piilotti ne paitansa helmaan, hyppäsi vuoteeseensa ja painautui

peitteen alle kuin lymytäkseen. Hän huomasi sydämensä tykyttävän, niin

että jyskytys kuului, oikaisihe vapaasti selälleen pitkää pituuttaan ja

veti syvään henkeään sekä kuunteli tarkkaan.

Koko ajan hän kuunteli, tulisiko Juho. Mitään ei kuitenkaan kuulunut.

Ja siinä hänen miettiessään puoleksi surumielisiä, puoleksi

innostuneita ja toivorikkaitakin aatoksiaan varastausi hiljaa hänen

luomilleen uni, kuin osoittaakseen, että vielä sentään voitti Evassa

terveys ja nuori luonto sen, mitä outo elämänkohtalo oli hänelle

valveillapitäviä huolia tuottanut.

* * * * *

Eva heräsi äkkiä unestaan. Huoneessa oli hämy yhä syventynyt ja kaikki

oli hiljaa, mutta jokin oli silti hänet herättänyt. Hän nousi äkkiä

istualleen ja samalla aukeni huoneen ovi. Juho seisoi kynnyksellä,

ääneti ja rävähtämättä häneen tuijottaen. Eva tunsi, kuinka

epämääräinen pelko kouristi hänen sydäntään ja hän sai hädin tuskin

änkytetyksi:

-- Juho!

Juho oli vaiti. Hänen päänsä oli nyt ylpeästi pystyssä ja silmissä

oli terävä ja läpitunkeva katse, joka sinkosi esiin tummiksi ja

suuriksi laajenneista silmäteristä. Voimakas kaula kohosi kuin raudasta

valettuna leveistä hartioista ja korkea rinta aaltoili kuin väkevästä

pidätetystä huohotuksesta. Vaatteet olivat mudassa ja savessa, kädet

olivat likaiset ja mustat, mutta peloittavan voimakkaat ja suonikkaat,

ja kasvoillekin oli suon mustia mehuja räiskähtänyt ja siihen kuivanut.

Evan mieleen painui vaistomaisesti, että tuo olento tuossa ovella

oli miehekkään voiman ja itsetietoisuuden suoranainen ilmestys, jota

sillä hetkellä sanomattomasti kaunisti hänen koristelematon työn

karvansa ja jota täytyi ehdottomasti ihailla. Eva koetti sanoa jotakin

hätäännyksissään:

-- Oletko jo syönyt? Ruokasalissa on sinulle ruokaa.

-- Soljalan isäntä ei ole ennenkään syönyt ruokasalissa, vaan väkensä

pöydän päässä.

Se tuli äkkiä jyrkästi ja hampaitten välistä kuin olisi puraissut

rautalangan poikki. Eva hätääntyi yhä enemmän.

-- Odotin sinua niin... Kun oli lauantai-iltakin. Miksi viivyit niin

myöhään?

Juho astui häntä kohti synkkänä ja ylpeänä.

-- Sinä... sinä odotit! sanoi hän. -- Älä puhu minulle mitään

sellaista. Yhtä asiaa tulin sinulta nyt kysymään, sitä, että miksi

rupesit vaimokseni, kun et kuitenkaan minua rakastanut etkä voi

minua sietää? Vastaa. Miksi petit minut pahimmalla tavalla kuin mitä

minunlaiseni pettää saatoit? Miksi teit minut naurunalaiseksi ja

turmelit koko elämäni?

Hän vaikeni huohottaen ja tukahduttaen sen raa'an ja loukkaavan sanan,

joka oli ollut livahtamaisillaan hänen huuliltaan. Eva oli mennyt

kalman kalpeaksi ja painoi kädellään rintaansa, voimatta sanoa mitään.

Mutta Juho puhui edelleen kiihtyneenä ja yhä raivokkaammin:

-- Sinua olen ikäni ajatellut ja sinulle mielessäni kaikki suunnitellut

ja kaikki sinun vuoksesi tehnyt. Sinun tähtesi olen tullut siksi

mikä olen, kehumattani sanoen ensi rivin mieheksi tämän maan

talonpoikaismoukkien joukossa. Ja mikä olit sitten sinä? Nuori ja

kaunis herrasnainen, mutta et muuta. Nyt vasta onneton huomaan, kuinka

kaukana olet siitä, joka on tämän maan elämä ja ydin, varsinaisesta

kansasta ja sen elämästä, mitätön harsopalanen, joka yllä sopii

verhoksi herrojen tanssisaleihin tahi heidän salonkejansa kaunistamaan,

mutta ei sinne, missä tehdään perustavaa työtä kansan ja maan eteen.

Minua hullua, joka poikkesin säädystäni, joka nain sinut, sen sijaan

että olisin ottanut talonpoikaistytön omasta heimostani, vertaiseni,

joka olisi pitänyt kunnianaan elää ja tehdä työtä minun rinnallani.

Herrain hepeneet saivat taaskin talonpojan silmät häikäistyksi, mutta

viimeinen kerta se olikin kohdalleni, oli perkele vieköön...

Juho huomasi itsekin, että hänen synkeä suomalainen voimasisunsa oli

nyt menossa liian pitkälle, ja tuo hänen raaka kirouksensa jäi ilkeästi

ja hävettävästi soimaan hänen korvissaan. Mutta samalla luuloteltu

halveksittu rakkaus ja palava intohimo hänet uudelleen kiihdyttivät ja

hän jatkoi itselleenkin vieraalla ja hävettävän julkealla äänellä:

-- Mutta mikä on tehty, se pitää, ja nyt olet siis vaimoni sekä saat

siihen tyytyä. Ja minä vaadin sinulta kaikki oikeuteni. Petit minut

ja saat myös nauttia petoksesi palkan. Minä olen aviomiehesi oman

suostumuksesi ja valasi mukaan. Voitko estää minua oikeuksistani?

Eva hyppäsi äkkiä vuoteestaan ja seisoi miehensä edessä leimuavin

silmin.

-- Kaikella sillä, mitä olet nyt sanonut ja uhannut, todistat sen, jota

en ole tähän saakka uskonut, nimittäin, että todellakin olet -- raaka

talonpoika.

Se tuli kuin piiskan isku, ja Juho horjahti taaksepäin, mennen

kalpeaksi ja sanattomaksi. Samalla kävi asema myös Evalle

ylivoimaiseksi. Hän heittäytyi vuoteelleen ja purskahti hillittömään

itkuun, tyrskien niin, että koko hänen uljas ja silmiä kiehtova

vartalonsa vapisi. Juho oli nyt täydellisesti aseeton ja hänen

kiihkeä rakkautensa purki hänen mieleensä kaikki ne sanomattoman

hellät säälin ja osanoton tunteet, häpeän ja katumuksen pistävät

okaat, jotka niin lukemattomina eri vivahduksina yhtyvät ja toimivat

rakkauden olemuksessa. Mutta kun hän katseli tuota loistavaa ja ihanaa

nuorta naista tuossa edessään, voimatta salata itseltään hänestä

virtaavaa kiehtovaa aistihurmaa, valtasi hänen sydämensä samalla hurja

riemullinen vakaumus siitä, että kerran Eva sittenkin oli tuleva hänen

omakseen, oli kiertävä nuo valkoiset käsivartensa hänen kaulaansa ja

kuiskaava hänen korvaansa ne sanat, joita hän niin isosi ja janosi.

Hän painoi päänsä käsiinsä ja vaipui unelmiinsa, kostean katkeriin ja

katkeruudessaan niin suloisiin.

Niin kuluivat hämyisessä kamarissa hiljaiset hetket, nuori nainen

itkien suruansa ja mies miettien onnettomuuttansa, mutta samalla

salaisella riemulla ajatellen ja aavistellen tulevaa onneansa. Vihdoin

Eva jälleen osoitti luonteensa voimaa ja joustavuutta. Hän nousi ylös,

veti häveliäästi hameen ylleen ja tuli Juhon luo laskien keveästi

kätensä hänen olalleen.

-- Juho! sanoi hän. -- Anna minulle anteeksi. Väärin oli, että tulin

sinulle, mutta petosta ei silti ollut mielessäni. Vasta hää-iltanamme

huomasin, etten ollut vielä koskaan oikein ketään rakastanut... en

ymmärtänyt vielä, mitä se on. Mutta... minä lupaan, minä tahdon

oppia... rakastamaan sinua ja olla sinulle uskollinen vaimo.

Hän painoi punehtuen kasvonsa alas. Posket olivat vielä kyynelistä

kosteat ja kihara oli liimautunut somasti ohimolle. Juho oli sanaton ja

liikutus esti häntä puhumasta. Hän tarttui vain vaimonsa käteen.

-- Anna minulle hiukan aikaa, jatkoi Eva hiljaisella äänellä. -- Se

tulee sitten aikanaan kaikki... kaikki tulee vielä varmaankin hyväksi.

Olkaamme siihen mennessä ystäviä, jotka auttavat toisiaan.

Juho nousi ja painoi vaimoansa hellävaroen rintaansa vastaan. Eva salli

sen ujosti tapahtua. Juhon rinnassa vallitsi yht'äkkiä suuri riemu ja

rauha, sekä samalla ihailu ja nöyrä tunne puolisonsa edessä. Hän tunsi,

että hän oli äsken lausunut kokonaan väärän tuomion, että tuo nainen

tuossa oli sittenkin jotakin muuta kuin mitä hän oli kiivaudessaan

puhunut, juuri sitä, mitä hän sydämessään oli aina uneksinut. Hän

saavutti rauhansa ja tyyneytensä sekä sanoi yht'äkkiä hiljaisella,

vakavalla tavallaan:

-- Anna sinä minulle anteeksi raakuuteni, Eva!

Eva katsahti häntä ilahtuneena silmiin. Katseet olivat vielä verhotut,

mutta siellä pohjalla kumpuili jotakin kuin kirkkaassa lähteessä,

jotakin syvältä sielun uumenista tulevaa. Eva irtausi hiljaa, meni

vuoteeseensa ja sanoi:

-- Mene nyt syömään ja pane pian maata. Meillä on huomenna paljon,

paljon asioita puhuttavana.

Ujostellen nyppi hän sitten peitettään hetkisen, kunnes sanoi vihdoin

hiljaa:

-- Tahtonetko sitten... käyttää oikeuttasi?

Juho meni kiireesti hänen vuoteensa ääreen ja suuteli häntä

ujostelematta ja reilusti.

-- En, sanoi hän, en tahdo käyttää enkä esittää mitään oikeuksiani.

Se oli tyhmää puhetta. Niitä oikeuksia ei anna minulle pappi, vaan --

sinä. Emme ole vielä naimisissa, niin että nuku rauhassa. Tämä ilta

on ollut meille molemmille erinomaisen tärkeä. Ja, rakas Eva, lisäsi

hän kumartuen uudelleen hänen puoleensa, älä sure äläkä tunne itseäsi

onnettomaksi! Kaikki mitä ikinä voin, teen sinun onneksesi!

Ja Juho ei olisi ollut se voimakas ja elämänhaluinen mies, mikä oli,

ellei hän samalla olisi suorastaan paennut pois huoneesta, sillä Evan

läheisyys, hänestä uhkuva nuoren naisen pehmeä lämpö ja ne tuhannet

lemmen keijukaiset, jotka siinä äärellä istuivat, olisivat taas panneet

hänet kovalle ja hetken perästä liian kovalle koetukselle. Mutta hän

pakeni pois, sillä hän tahtoi poimia kultaisen omenan vasta sitten,

kun se itse onnesta huumautuneena putoaa hänen syliinsä ihanassa

antautumisen autuudessa.