VII.

"Keittiöstä! Siitä alkaa emännän valtakunta", toisteli Eva itsekseen

katsellen ympärilleen Soljalan vanhassa, harmaassa, suuressa ja

ikävässä keittiössä. "Se on kyllä helppo sanoa, mutta kun on saatava

alun päästä kiinni, on asia hiukan mutkallisempi. Päämäärä minulla

kyllä on selvä: tahdon ensinnäkin oppia tuntemaan tällaisen suuren

talouden asiat ja miten niitä on hoidettava sekä johdettava; sitten

tahdon johtaa ne niin, että tuloksena on menoihin ja tuloihin nähden

järjellinen elämä sivistyneessä ympäristössä. Mutta jo tuohon niihin

perehtymiseen menee aikaa, sillä jos sekaannun niihin kypsymättömästi,

saattaa kaikki käydä vain hullusti. Ei siis ole muuta keinoa kuin

aloittaa tästä pienestä pisteestä, keskeltä asiain koko joukkoa, ja

panna siinä toimeen se, minkä jo nyt entuudestaan tiedän ja hyvin

ymmärrän."

Näihin mietteisiin Eva koetti upottaa katkeruutensa ja

loukkaantumisensa sekä siitä, mitä oli väen kuullut puhuvan, että

myös Juhon äkillisen lähdön johdosta. Hänhän kyllä täysin ymmärsi,

miksi Juho oli mennyt, mutta jotenkuten hänen naisellista olemustaan

kuitenkin loukkasi se, ettei Juho edes näyttänyt tahtovan voittaa hänen

antautumistaan. Hänhän oli nainen, jonka luontoon kuului antauminen

aivan yhtä luonnollisena ominaisuutena kuin miehelle valloittaminen,

ja kun mies ei näyttänyt pitävän häntä valloittamisen arvoisena,

vaan lähti pois, loukkasi se häntä, vaikka hän ei toiselta puolen

halunnutkaan tuolle miehelle antautua -- ainakaan vielä. Sellainen on

naisen luonto.

Hän istahti pitkän väen pöydän ääreen. Se oli ollut joskus maalattu,

mutta nyt oli väri kulunut pois kokonaan. Pinta oli rosoinen,

täynnä viiruja, suorastaan likainen. Jos pöytää pidettiin näin

maalaamattomana, täytyi sitä hyvin usein, ainakin pari kertaa viikossa,

pestä kiehuvalla vedellä ja hiekalla, jolloin se pysyy valkoisena

ja puhtaan vaikutuksen tekevänä. Nyt ei sitä oikeastaan pesty täten

koskaan, vaan tyydyttiin pyyhkimään kylmään veteen kastetulla rievulla,

josta se sintyi ja kävi ikävän väriseksi sekä sai lian ja mahineen puun

hajua. Eva merkitsi mieleensä tyynesti:

"Keittiön pöytä ja tuolit korjattava ja maalattava. Samoin astiakaappi.

Pitkälle pöydälle hankittava sopiva vahakangas. Väri: hyvin

vaaleankeltainen."

Hän katseli yhä ympärilleen ja teki tarkan harkinnan perästä taas

seuraavat muistiinpanot:

"Lattia höylättävä ja tiivistettävä sekä maalattava vaaleanharmaaksi.

Hällä korjattava sekä maalattava hyvin vaalean tiilen väriseksi.

Astiahylly korjattava ja maalattava vaaleankeltaiseksi. Sen takaa ja

molemmin puolin hällää seinä vuorattava kauniilla linoleumimatolla.

Tilava, sinkkipellistä tehty astiain pesupöytä hankittava. Jauho- sekä

muut salkkarit hankittava täydelliset. Oven suuhun tahi etehiseen

hankittava käsien pesupöytä astioineen ja pyyhinnaulakkoineen. Seinät

vuorattava parin metrin korkeudelle uurrelaudoilla, ja vuorauksen

yläreunaan tehtävä koko huoneeseen hylly. Seinä yläpuolelta ja katto

valkaistava sekä hankittava riittävästi valaiseva kattolamppu.

Ikkunaverhot laitettava aluksi vaikka raavenliinasta, koristeltuina

kirkasvärisillä kuvioilla. Ikkunanpostit maalattava valkoisiksi,

ikkunalaudat vaaleankeltaisiksi. Seinien vuoraus vaaleankeltaiseksi."

Hän innostui suunnitelmistaan ja tunsi äkkiä intohimoista halua

päästä kerran emännöimään tällaisessa keittiössä, jonka hän jo näki

täydellisenä mielikuvituksessaan. Hän meni astiakaapille katsomaan,

mitä siellä oli. Kirjava kokoelma vanhaa fajanssia, lohkoutuneita,

vastenmielisen näköisiä kivikuppeja, puukuppeja, mustuneita

läkkipeltilusikoita, mustuneita ja rasvaisen näköisiä pöytäveitsiä,

valikoima erilaisia ja vääntyneitä sekä tylsiä haarukoita, ruoan

jätteitä ja leivän muruja, homehtunutta puuroa, kärpäsen jälkiä täynnä

oleva juuston lasinen suoja -- kaikki epäjärjestyksessä sikinsokin.

Tunkkainen ilma löyhähti kaapista vastaan. Hän otti sieltä kovan

reikäleivän ja istui sitä tarkastelemaan, taittoi kappaleen, katsoi

sitä ja maistoi.

Se oli tyypillistä hämäläistä "kolmen vuorokauden leipää".

Erinomainen vilja oli hapatettu kolmisen vuorokautta ja siitä sitten

huolimattomasti leivottu leipä, joka kuivettuaan oli likisattua,

kivikovaa, leikkauspinnaltaan tumman kiiltävää ja maultaan kirpeän

katkeraa, vastenmielistä. Niin, suorastaan epäterveellistä. Ei ollut

ihmetteleminen, että väellä, joka sai syödä sitä vuodet umpeensa

laihain särvinten kera, oli yleisenä vaivana ainainen "sydänalavika".

Satunnainen rievän leipominen pyhiksi ja juhliksi ei voinut tätä

asiaa parantaa. Miksi pilattiin Jumalan vilja tällä tavalla? Eikö

jo yksin samalla vaivalla saatu maukas, vaikkapa hapankin, ohut

kovaleipä olisi ollut omiaan tekemään tyytyväiseksi nälkiintynyttä

ja usein hyvin huonohampaista työläistä? Siksi tehtiin näin, koska

ennenkin oli niin tehty, koska talonpojan ei muka sopinut ruveta

tällaisia uusia herrastapoja matkimaan. Mutta hänpä oli nyt Soljalan

emäntä ja hän näyttäisi, että muutos oli sekä tarpeellinen että

mahdollinen suorittaa. Eva tiesi, että savolainen, joka elämäniloisessa

taipumuksessaan on älynnyt hyvän ruoankin tuottamat nautinnot, ei

suorastaan taipuisi tällaista leipää syömään, vaan vaatisi emäntiänsä

leipomaan parempaa. Mutta siinäkin oli menty sivu terveyden ja järkevän

talouden, sillä näin oli aina totuttu syömään pehmeää leipää, jonka

johdosta emännät olivat alituisissa leipomapuuhissa ja pirtit kuumat

kuin lasitehtaat. Ei sekään käynyt päinsä, vaan talon pää-asiallinen

leipä oli leivottava määrä-aikojen kuluttua tarpeen mukaan, mutta

huomioonottamalla todellinen leipomataito ja hyvän sekä terveellisen

leivän vaatimukset.

Ja hän merkitsi taas innostuneena muistikirjaansa:

"Leipä ja väen astiat".

Edellisestä hän tiesi kyllä selviävänsä, sillä hän ottaisi ensi

kerroilla vanhan palvelijattarensa, tuon pohjalaisen, hiljaisen ja

sivistyneen talousihmisen avukseen, mutta entäs astiat? Mistä saada

väelle siisti, kestävä ja heidän tapoihinsa ja ympäristöönsä sopiva

astiakalusto, joka olisi samalla sekä käytännöllinen ja kestävä että

myös näöltään hauska ja miellyttävä? Siinäpä pulma. Hän huomasi

yhtäkkiä, etteivät meidän fajanssitehtaamme ja kotiteollisuus-ihmisemme

olleet ajatelleet ollenkaan kansan tarvetta, vaan suunnanneet

ponnistelunsa halvimmallakin alalla enemmän köyhän herrasväen tarpeita

ja "serviisejä" silmälläpitäen. Ja ulkomaalaista tavaraa kohtaan tunsi

Eva syvää vastenmielisyyttä. Tässä asiassa hän tarvitsi Juhon neuvoa.

Ja veitset sekä haarukat? Käyttikö väki sellaisia? Se oli Evalle

hämärä asia ja hän aavisti, että ruoka vietiin kupista tahi lautaselta

suuhun enimmäkseen joko lusikan tahi sitten jonkunmoisen veitsen,

peukalon ja etusormen avulla. Talonpojalta ei muka tarvinnut vaatia

siistejä syömätapoja. Mutta jos hän muutti kaupunkiin joko työmieheksi

tahi muuksi kansalaiseksi, niin ennen pitkää hänen vaimonsa rupesi

kattamaan pöydän siististi ja mies syömään veitsellä ja haarukalla,

kuten yleismaailmallinen sivistynyt ja siisti tapa vaati. Miksi hän

sitten täällä maalla menetteli toisin? Miksi piti hänen täällä olla

kuin porsas? Ehkä siksi, ettei täällä ollut sivistynyttä ympäristöä

kuten kaupungissa antamassa siihen herätettä, pitämässä porsaan edessä

kuvastinta, josta hän näkisi kaukaloimisensa? Ehkä se, että ympäristö

yleensä, itse luontoa lukuunottamatta, oli harmaja ja epäsiisti,

vaikutti tyhjentävästi ja teki välinpitämättömäksi?

Ehkä raskas maatyö, ellei siihen ollut yhtyneenä aatteellinenkin

päämäärä -- ja sitä ei ollut tällaisissa harmaissa oloissa elävällä

työväellä -- oli omiaan tekemään ihmiset tylsiksi ja typeriksi?

Eva huomasi, että aivan uudet käsityskannat ja näköalat olivat hänelle

aukeamassa, että hänet oli nyt aivan toisella tavalla kuin ennen

asetettu vastakkain sen kanssa, mikä jokapäiväisessä arkisessa elämässä

oli pienin, mutta tärkein keinoin omiaan kasvattamaan Suomen kansaa

ja tekemään sille olon viihdyttäväksi. Hän oikein paloi halusta saada

näistä asioista neuvotella Juhon kanssa ja saada tietää, ymmärsikö hän

kaiken tämän merkityksen.

Leena kuului kopistelevan porstuassa ja tuli samalla hikisenä ja

puuhakkaana sisään. "Taitaapa emäntä täällä katsella uusia työmaitaan",

sanoi hän huomatessaan Evan istuvan pöydän ääressä oikein kynä kädessä

ja vihko polvella. "Tuo kirjaanpano se on näillä uusmuotisilla

ihmisillä aivan tautina. Isännälläkin on ihan joka lehmälle omat

tilinsä ja kaavansa ja niihin se karjakon kanssa yhtämittaa niitä

numeroitaan merkitsee ja ylöspanee. Pitää muka tarkoin olla selvillä,

kuinka paljon elukoille ruokaa annetaan ja kuinka paljon ne kulloinkin

lypsävät. Eikä kelpaakaan meidän talossa enää mikä sonnipahanen

hyvänsä, joiden jäljessä ennen lehmiä kylälläkin juoksutettiin,

vaan kuka tietää, kuinka kalliilla rahalla lienee ostanut tuon

Hermanni-rumilaan, joka tuolla navetassa kuin Salamo vaimojensa kanssa

elehtii. Niin niin, toisin oli ajat ennen, mutta paremmat saattavat

silti nyt olla. Pitää tässä ruveta väelle illallista keittämään, kun

hoksaisi jotakin sopivaa talonpojan ruokaa..."

"Kun hoksaisi jotakin sopivaa". Ne sanat jäivät kaikumaan Evan

mielessä, sillä ne olivat hänestä omituiset. Eikö emännän velvollisuus

ollut jo aikoja ennen tietää, jos hän tunsi varansa ja varastonsa, mitä

milloinkin oli väelle laitettava, ja eikö nimenomaan illallisruoasta,

väen tullessa väsyneenä ja rääkkääntyneenä kotiin, ollut pidettävä

aivan erikoista huolta? Heille, noille vieraille ja oudoille

kodeissamme, oli vaatimattomissakin oloissa koetettava luoda viihtyistä

kodin tunnelmaa. Evaa oikein värisytti, kun hän muisti pihan toisella

puolella olevaa väentupaa ja sen kolkkoa harmautta, ja hän ymmärsi,

että hänen oli nyt aluksi rajoitettava suunnitelmansa, ettei kaikki

tulisi suoritettavaksi samalla kertaa.

Hän vaihtoi Leenan kanssa muutaman välinpitämättömän sanan,

kyseli hiukan eukon töistä ja missä väki nyt oli, ja lähti sitten

sisähuoneisiin, mielessä sama suunnitelma, jonka hän oli pannut alulle

keittiössä. Miettien ja pohtien kulki hän huoneesta toiseen, tehden

aina tarkat muistiinpanot kirjaansa, kunnes hän vihdoin saapui Juhon

kamariin, jonka ovelle hän pysähtyi miettiväisenä ja surumielisenä.

Kuinka monenmoisista erilaisista säikeistä olikaan ihmisen onni

kudottu! Se oli kuin Penelopen kuuluisa kangas, josta hän yöllä purki

sen, mitä oli päivällä siihen kutonut, koska ei tahtonut antautua

kosijalleen. Minkä ihminen päivällä kutoi onnensa kangasta, sen usein

yöllä pimeät kohtalot pois purkivat, ja taas oli alettava alusta. Mutta

ehkä sittenkin siihen vähitellen uutteran pyrkimyksen tuloksena jäi

säie säikeen jälkeen, kude kuteen lisäksi, niin että vihdoinkin onnen

kirjava kangas läheni valmistumistaan, kunnes kuolema sen kudonnan

katkaisi? Mietteissään Eva istahti miehensä pöydän ääreen ja piirusti

hitaasti ja unelmoiden vihkoonsa uuden otsakkeen: "Juhon kamari".

Hänellä oli kuten kaikilla tytöillä ollut salainen unelmansa siitä,

minkälainen kerran oli oleva hänen "Juhon kamarinsa". Se oli

sivistyneen miehen lämmin ja kodikas huone, jossa hieno aisti oli

tehnyt parastansa hankkiaksensa sen asukkaalle viihdytystä. Siellä oli

oleva se salaperäinen kiehtova tuoksu, joka sai ummistamaan silmät

ja vaipumaan aavistelevaan nautintoon, siellä olivat uskolliset ja

kirkkaat silmät sekä voimakkaat käsivarret, joihin saattoi heittäytyä,

turvautua, antautua täydellä onnen tunteella. Se oli se turvapaikka,

jonne voi hiipiä kodin muista suojista, kun hämärä jo vallitsee ja

mieli rupeaa avautuen kaipaamaan suloista täydentäjäänsä, rauhaa ja

lohtua.

Eva vilkaisi ympärilleen Juhon yksinkertaiseen ja koruttomaan

huoneeseen ja painoi sitten taas kiireesti päänsä käsivarttaan vastaan.

Tuntui siltä kuin hänen olisi ollut mahdotonta tunnustaa, että hän oli

saattanut niin peräti unohtaa nuo entiset unelmansa ja ihanteensa,

että oli toisarvoisten syiden vuoksi, kuten hän syytti itseään, ne

suorastaan myynyt. Ja nyt hän yht'äkkiä huomasi sielussaan erään

katseen, jonka hän kerran oli tiennyt sinne painuneen, mutta jolle hän

silti ei ollut omasta puolestaan pannut sen enempää merkitystä. Nyt oli

kuin olisi kaikki hänen epäilyksensä ja tuskansa purkautunut tuosta

katseesta häneen surumielisenä ja kaihoavana moitteena, joka entistä

suuremmalla voimalla valaisi Evalle, mitä kaikkea köyhemmäksi hänen

elämänsä ehkä oli jäävä.

Mutta Eva oli velvollisuudentuntoinen ja lujatahtoinen nainen, ja

tämä heikkous oli hänessä hetkellistä. Hän pakotti itsensä uudelleen

harkitsemaan Juhon huonetta, miten saada siitä sellainen maanviljelijän

kamari, joka sopii hänen säätyynsä ja maailmankatsomukseensa, mutta

samalla täydelleen edustaa sitä kulttuuritasoa, jolla Eva oli ja jolle

hän näissä seikoissa tahtoi miehensäkin nostaa. Sillä vasta sitten, kun

siinä suhteessa oli saatu aikaan täydellinen sopusointu, kun toisin

sanoen kansallinen sivistyksemme oli ikäänkuin tässä pienoiskohdassa

pohjautunut siihen ainoaan, mihin se lopulta saattoi pysyväisesti

pohjautua ja elinvoimaisia hedelmiä tuottaa, nimittäin meidän

maataviljelevän säätymme todelliseen ja oikeaan sivistykseen työnsä

ja elämäntehtävänsä pohjalla, syntyisi se ilmapiiri, jossa hän, Eva,

kulttuurin lapsi, saattaisi todella olla onnellinen. Eva tunsi tämän

vain hämärästi, voimatta pukea sitä sanoiksi, mutta hän tiesi, että

jotenkin sinne päin oli nyt pyrittävä, ja hän pyrki myös sinne.

Ja hän suunnitteli mielessään, millaiseksi hän tahtoisi Juhon kamarin,

sen Soljalan isännän kamarin, jota hän tahtoi oppia rakastamaan, kuten

oli luvannut, myötä- ja vastoinkäymisessä. Yksinkertaista piti kaiken

olla, suomalaista, mutta ei siten käsitettynä, että mikä tahansa

kömpelö ja puiseva kannon kappale, pölkyn pää tahi lankkupenkki, joka

on suvaittu nostaa pirttiin istuimeksi, edustaisi mitään "suomalaista".

Kaunista piti silti kaiken olla, sillä yksinkertaisuus on usein

kauneutta lähempänä kuin tekemällä ja miettimällä tehty monimutkaisuus.

Eva muisti, kuinka hän kerran oli osakunnassa kansan taideaistista

keskusteltaessa suorastaan suuttunut erään "huonekaluarkkitehdin"

väitteestä, että kansa käyttää punamultaa sisävärinäkin huoneissaan

muka jonkun taideaistin perusteella. "Typerä talonpoika", oli hän

sanonut, "on tyhmyydessäänkin liian viisas väittääkseen, että hänen

punamullalla ja öljyllä töhrimänsä penkki olisi mitenkään kaunis.

Vielä mitä, mutta hän on liian itara ja liian laiska hakemaan tahi

miettimään muuta maalaustapaa, koska halpa punamultatynnyri on aina

valmiina liiterin nurkassa, eikä hänen siis tarvitse hakea kallista

väriä kauempaa." Toisenlaista piti heillä oleman, sen Eva mielessään

vannoi, ja toisenlainen oli myös hänen miehensä. Ammattinsa mukaan ja

aatteellisen pyrkimyksensä käskystä oli Juhon oltava ensimäinen ja

viimeinen työnsä kimpussa, mutta levon hetken tullen ja kodin päästyä

vuorolle oli hänen olemuksellaan ja esiintymisellään todistettava, että

työ ei muuta miestä laatunsa mukaan, vaan että henkisesti korkealla

tasolla oleva ihminen päinvastoin voi täydellisellä sisällisellä

vapaudella tehdä mitä työtä hyvänsä, sen pystymättä painamaan häneen

alentavaa, epäsivistyksellistä leimaa.

Evan posket punoittivat hänen syventyessään näihin unelmiinsa ja

mietelmiinsä, joissa hän ikäänkuin väitteli jotakuta vastaan. Juhoako

vastaan? Tuskinpa, sillä Juhon puolelta Eva totta puhuen odotti

aikeilleen ja puuhilleen melkoista ymmärtämystä. Ehkä itseään ja

omia epäilyksiään vastaan, sillä joku ääni sanoi hänelle, että hänen

puuhissaan ja aikeissaan saattoi olla paljon yksipuolista, jopa

mahdotontakin toteuttaa. Mutta hän toivoi, että kun niitä vastaan

pantaisiin Juhon mielipiteet ja kokemus maalais-oloista, niin siten

löytyisi kultainen keskitie, joka varmaan veisi perille.

Eva tunsi väsähtämistä helteisen ilman ja voimakkaitten

mielenliikutustensa vuoksi sekä heittäytyi Juhon sohvalle pitkälleen.

Siinä oli vielä sama vaatimaton ristirantuinen päänalainen, jonka

varassa Juho oli hääyönsä levännyt. Noudattaen naisellista vaistoaan

Eva ikäänkuin varkain itseltään tunnusteli sen hajua, Juhon

tukan hajua, ja huomasi kummakseen, ettei se herättänyt hänessä

vastenmielistä tunnelmaa. Hän nukahti siihen, Soljalan nuori emäntä,

keskelle unelmiaan ja uudistus-aatteitaan.

* * * * *

Kun hän heräsi, kuului pihalta vilkasta puhelua ja kirkkaita ääniä.

Kiireesti nousi hän ylös ja meni ikkunaan. Luonnossa oli jo rusottava

illan valaistus ja karjapihasta kuului lehmien ammumista ja kellokkaan

kellon kalkahtelua. Pihalla kantoivat karjapiiat valkoisissa

lypsinliinoissaan maitokannuja puhellen iloisesti ja vastaillen renkien

kompasanoihin. Eva tunsi mielessään hauskaa uteliaisuutta ja meni ulos.

Pihanurmella makasivat rengit huolettomina työnsä jälkeen, odotellen

illallistaan. "Hyvää päivää!" sanoi Eva heille herttaisesti ja

luonnollisesti sivu mennessään. Miehet karkasivat kiireesti pystöön

ja koskettivat lakkiaan. "Päivää, emäntä!" sanoivat he, "tervetuloa

sitten taloon!" "Kiitoksia, miehet!" vastasi Eva hymyillen ja kätellen

heitä. Miehet olivat hiukan ujostuksissaan ja pelkäsivät, että hän oli

kuullut, mitä he olivat äsken sanoneet sivu menevälle piika-Annille.

Eva oli kuullutkin sen, mutta ei siitä välittänyt. Se ei ollut häntä

nyt loukannut, sillä siinä äänenvärissä, jolla se lausuttiin oli ollut

jotakin hilpeätä, rehellistä ja tervettä. Eva meni, mielessään toivo

siitä, että saisi kerran noista miehistä esille sen hyvän, joka heissä

varmasti oli.

Karjapihalla oli vilkasta elämää. Valkeissa lypsinmekoissaan hyörivät

lypsäjät lehmäinsä kimpussa, pesten tarkoin utareet ja ruveten sitten

syrjässä, pölyltä ja lialta suojatussa paikassa suorittamaan pyhää

tehtäväänsä. Valkeina suihkuina virtasi maito raintaan, kuohuen

siinä lihavan ja terveen näköisenä, ja painuen hiljaa siivilän läpi

suuriin meijerikannuihin. Lehmät seisoivat rauhallisina kääntäen

märehtimispalloaan suussaan ehkä noin parin kolmen kerran nopeudella

minuutissa ja nytkäytellen köyteen sidottua häntäänsä. "Kyllä näkee

kaikesta", ajatteli Eva, "kuinka hyvin Juho ymmärtää tämän puolen

asiasta, puhtauden merkityksen täällä karjakartanossa. Mutta eipäs

ole vanhalla Leenalla mitään valkeata mekkoa yllään silloin, kun hän

laittelee ihmisten ruokaa, eikäpä ole puhtauden ja uudenaikaisuuden

kaipuu ihmisten asuinsijoissa päässyt tällä lailla selviytymään. Mutta

se ei tuota mitään, siinä on ero. Eikö tuota? Kukapa sen tietää, sillä

sitä on vielä niin vähän koetettu..."

-- Nyt Soljalan nuori emäntä nimikkolehmäänsä lypsämään! kuului silloin

piika-Annin iloinen ääni. -- Katsokaa, kuinka sillä onkin utareet

täynnä, niin että kohta halkeavat.

Eva meni ääreen ja nauroi. -- Hyvä Anni, enhän minä osaa lypsää, sanoi

hän avomielisesti, mutta sen taidon aion kyllä opetella, kunhan ehdin.

Lypsetään sitten kilpaa.

-- Leikillähän minä vain, vastasi Anni. -- Mutta kyllä tätä tekee

ilokseenkin. Ei mikään ole niin hauskaa kuin nähdä, kuinka paljon

maitoa kunakin iltana saadaan. Se on jännittävää, tiedättekös

emäntä. Ja kun on semmoinen neuvoja kuin meidän isäntä selittämässä

ja sanomassa, mikä kappale ihmiselle sentään lehmä on ja miten

se kukoistaa yhä paremmin, kuta puhtaampana sen pitää ja kuta

huolellisemmin sen hoitaa, niin muuttuu koko tämä karjapiian ammatti

aivan toisenlaiseksi. Tuntuu kuin koko maa eläisikin vain meidän

varassa.

-- Joo. Karjapiian hyppysistä ja punikin hännän alta se lähtee tuo

Suomen itsenäisyys ja kansan rikkaus, vahvisti syrjästä karjakko-Aapo.

-- Jokaisen Soljalan lehmän vuorokautinen ulosanti se on punnittukin,

-- mikä häntä nännistä heruu, niin useammin, ja mikä hännän alta, niin

harvempaan. Net on kirjoissa isännällä kaikki, sonnan määrät ja muut

ulosteot... Siitäpä sitten vähitellen saadaankin selville, kuinka paljo

on rehua ja mitä rehua annettava, että suurin ja rasvaisin maitomäärä

lähtisi.

Eva vaipui katselemaan ja miettimään sitä rauhallista idylliä, joka oli

siinä hänen edessään, ja kaikki kesäillan kauneus, luonnon tyyneys,

taivaan korkeus ja näköalan laajuus suli hänen mielessään ihanaksi

tauluksi. Hän siirtyi hiljaa pois karjapihalta, lähti astelemaan

rantaan vievää tietä, joka ujui siinä kapeana kahden ruispellon

välissä. Heilimöiminen oli jo tapahtunut ja tuntui kuin olisivat

sadattuhannet tähkät hiljaa ja pyhän tunnelman vallassa odotelleet

nyt sen täyttymistä, joka oli niiden elämän päämaali ja tarkoitus.

Hyönteisten päivä-into oli jo rauennut, vain sieltä täältä kuului vielä

sirkan uupumaton siritys, mutta äänettömästi ja kiihkoisesti lentelivät

jo yöperhoset etsimässä lyhyttä ja huumaavaa onneaan. Kumealla

pominalla, raskaasti kuin juoksua yrittävä lihava nainen, lentää

pouhasi tuossa suuri sittisontiainen, kiiruhtaen kohti karjakartanoa

ja sen mieluisia, mehuisia ja kosteita mättäitä, jotka muodostavat

sen onnelan tässä maailmassa. Ruispellon alla oli talvivehnäsarkoja

sekä ohraa, ja Evasta tuntui kuin olisi siinä kuvaannollisesti pantu

rinnakkain vanhojen sivistysseutujen herrasvilja ja peräpohjolan

vaatimaton hengen ylläpitäjä. Pellon reunus muodosti rannassa korkean

pientareen, jolla kasvoi mehukasta villiruohoa, hiirenhernettä, apilaa

ja kuminoita. Väkevä tuoksu levisi sieltä illan henkäyksen mukana.

Alempana oli tuuheata tervalepikköä ja sitten ystävällinen rantahiekka,

jolla oli pyykkipata, musta, suuri ja kodikas kuten aina, pesujakkara

ja joukko sievästi vuoltuja pieksinpuita. Vierellä oli aivan veden

rajassa ikivanha nuottatalas, harmaa, sammaltunut ja kunnianarvoisa

kuin suvun kanta-isä. Eva istahti maan rajaan hietikon ääreen kivelle,

ja tunsi, kuinka jostakin läheltä pensaikon varjosta häntä kohti

hiipi kielon ja lehdokin vieno, sanomattoman valikoitu tuoksu, hiljaa

kutsuen ja houkutellen luokseen yön harmaisiin naamioituja nimettömiä

ritareita, toimittamaan lemmen ja luomistyön salaperäisiä tehtäviä.

Yhä kaukaisemmiksi ja hiljaisemmiksi kävivät äänet hänen ympärillään,

kunnes vihdoin alkoi pohjolan salamyhkäinen, ihmeellisesti kuulakas

ja rusottava, mutta samalla sadunomaisesti hämärä ja kiehtova kesäyö,

joka toisille nostaa kyyneleet silmiin, painaa toiset sanattomaan

nautintoon, herättää toisissa kuuman kiihkon ja lemmen janon, mutta

antaa kolmansille viihdytyksen ja rauhan ristiriitaiseen sydämeen.

Ja niin kävi Soljalan nuoren emännänkin, kun hän aikansa istuttuaan

rantakivellä, katseltuaan kuvastintyyntä veden pintaa ja kuunneltuaan

lentoon säikähtävän rantasipin piiskutusta, kun se taitavin lyönnein

kaarsi rantamättäältä ulommaksi, kaarsi ja palasi taas, -- nousi ja

lähti takaisin äskeistä tietänsä. Se hyvää tekevä ja jalo viileys, joka

hengähti häntä vastaan peltojen välisellä tiellä, tuntui tunkevan hänen

mieleensäkin, ja hän tiesi saaneensa rauhan ja onnen varmuuden. Milloin

se tulisi ja kuinka kaukana se olisi, sitä hän ei aavistanut, mutta

lopputuloksesta hän oli varma. Hän meni hiljaa nukkuvan karjapihan

ohi, josta hänen nimikkolehmänsä lähetti hänelle vilpittömän ja vakaan

silmäyksen, tuli kartanolle ja meni vuoteelleen mielessä yksinkertainen

vaikutelma siitä, kuinka sanomattoman kauniisti ja armollisesti,

lämpimästi ja onnekkaasti kesäyö saattaa syleillä nuorteaan vihreyteen

pukeutunutta Suomen maata.

Yksinäiseltä tuntui, kun Juho oli poissa.