VI.

Juho viskasi eväslaukun selkäänsä, hyppäsi pyörälleen ja lähti

ajamaan vinhasti Toivolan suolle. Häntä olisi kyllä kipeästi tarvittu

kotona, mutta hänen täytyi nyt päästä pois kauemmaksi, katsomaan

asemaansa ikäänkuin ulohtaalta. Sillä hän ymmärsi, että se, mitä hän

toisin hetkin oli aavistanut ja pelännyt, olikin ollut totta: Eva ei

tuntenut häntä kohtaan sellaista vastarakkautta kuin hän oli uskonut

ja toivonut, vaan oli tullut hänelle ehkä ratkaisevimmin muista

syistä -- kerta kaikkiaan päästäkseen erilleen uhkaavasta köyhyydestä

ja epävarmasta tulevaisuudesta. Ihmiset ja Eva itsekin saattoivat

uskoa, että Eva oli uhrautunut, mutta niin ei asia ollutkaan, vaan

uhri oli juuri hän, Juho, eikä kukaan muu. Kylmästi ja laskevasti oli

tässä käytetty hyväkseen häntä, Soljalan Juhoa, ettei pastorin neidin

olisi tarvinnut kärsiä puutetta ja köyhyyttä. Mitäpä olisi haitannut,

jos olisi kärsinytkin? Kärsiväthän sitä sadattuhannet muutkin. Ja

ehkä olisi ylpeä luonto nujertunut. Olisi oppinut ymmärtämään, että

vaikka talonpoika ei tunnekaan herramaista hienostumista, niin hänen

harteillaan kuitenkin lepää tämän maan menestys, lopuksi kaikki

sen hienostuminenkin. Ja olihan hän ollut valmis auttamaan ilman

avioliittoakin.

Hänen sydäntänsä vihlaisi, kun hän huomasi näin hautovansa sydämessään

katkeria ja vihaisia ajatuksia vaimoansa kohtaan, jonka kanssa

vasta eilen oli mennyt naimisiin. Otsalle kohosi hiki, silmät eivät

joskus nähneet mitään ja pyörä hyppeli kuoppaisella kylätiellä.

Väkisinkin siirsi hän katseensa ympäristöönsä ja pakotti ajatuksensa

rauhallisemmille urille. Kyllä kaikki siitä vielä hyväksi kääntyy,

ajatteli hän yht'äkkiä voimakkaan luottavaisesti ja polki kiivasta

vauhtia edelleen.

Tie kulki milloin hiekkaharjujen, milloin niiden välissä suikertelevien

savilaaksojen poikki, laaksojen, joissa lainehti ruis, vihersi muhkea

kaura tahi seisoi korkeana ja tiuhana mehukas kylvöheinä. Tuntiessaan

tämän maan siunauksen tuoksun valtasi hänet taas todellinen maamiehen

intohimo, sekä perinnöllinen että synnynnäinen raivoisa halu mullistaa

kaikki korvet juuria myöten mustalle mullalle, se oikein muokata ja

pehmentää, siinä mullan rikkaudessa pehtaroida, sitä kourin kopristella

ja lopuksi siihen kylvää satoisa siemen, joka heti itää, nousee

taimelle, haarautuu sadoiksi varsiksi, joista taas kukin tähkässään

kantaa kymmenet jyvät. Aurinko lämmittää, taivas kastelee, koko

luonto auttaa maamiehen työtä, sillä hän on ainoa ihmisen oikealle

tarkoitukselle ja tehtävälle uskollinen olento. Ja todellisen

maanlapsen viljelyksiin ei koske halla. Ei koske, ei uskalla, ja oikea

maamies nauraa koko hallalle. Eikä vaikuta kuivuus, enempää kuin

sadekaan sen miehen peltoon, joka on selvillä siemenen syntysanoista ja

viljan kasvun pyhistä ja salaisista luottehista. Ja niin muodostaa tämä

maan rikas kasvu ja anteliaisuus perustan, jolla kaikki lepää: kansan

pohjavarallisuus, siitä johtuva kyky pitää huolta henkisistä tarpeista,

siitä kasvava halu päästä nauttimaan elämän hienommista ilmiöistä,

kulttuurista, taiteesta, joka kaikki on kuin maamiehen pellolla

hersyvän heinän kaunista kukkaa, kullalle kimaltavaa kesäheinän

helvettä.

Hän laskeutui pyörältään ja poikkesi syrjätielle, joka oli niin

uusi, että sitä oli vaikea ajaa. Edellisenä vuonna hän oli sen itse

valmistanut esityöksi suurelle suonkuivaushankkeelleen. Hän kätki

pyöränsä tuuhean kuusen juurelle sakeaan näreikköön ja läksi jalan

katkaisemaan jäljellä olevaa pientä taivalta. Hetken perästä aukeni

hänen eteensä se tuttu näköala, jonka edessä hän niin usein oli

unelmoinut ja suunnitelmia tehnyt -- Toivolan suuri suo, tummanruskea

lakeus, jonka takaa siinsi sinertävänä aitana kaukainen harju ja

kylän metsäiset takamaapalstat. Helteen raukaisemana hän istahti

metsän laitaan, metsäsaunan kynnykselle, ja vaipui mietteisiinsä

ainaisia vanhoja unelmiaan ajattelemaan, niitä kehittelemään ja niistä

nauttimaan.

Hän muisti elävästi tällä hetkellä, kuinka hän oli kerran pikku poikana

ollut kuljeskelemassa isänsä kanssa pitkin Soljalan laajoja maita.

Tuolla kaukana aholla oli häntä kummastuttanut se, että keskellä mitä

tiheintä koivumetsää maa oli ollut niin omituisen tasaista ja että

siinä oli näkynyt ikäänkuin säännöllisiä ojan jälkiä. "Isä", oli hän

kysynyt, "onko tässä ennen ollut pelto?" "On, poika", oli tuo vakava ja

korkea mies vastannut, "tässä on ollut menneinä aikoina laaja pelto."

"Miksi siihen on päässyt metsä kasvamaan?" "Ryssä tahi rutto tappoi

viljelijät ja niin jäivät kaukovainiot vuosikymmeniksi viljelykseen

ottamatta. Metsä kasvoi keskelle peltoa." "Ryssä tahi rutto?" "Niin.

Ne ovat olleet tämän meidän kansan ikuiset viholliset -- kolmantena

sitten oma itse." "Oma itse?" "Niin. Riitaisuus, kateus ja kaikkinainen

pahansuopaisuus."

Ja Juho tiesi omista mittailuistaan, että aikoinaan oli Soljalan mailla

ollut oikeastaan enemmän peltopinta-alaa kuin mitä oli vieläkään,

että esi-isät olivat olleet todellisia viljankasvattajajättiläisiä.

Siinä oli kyllä vanhoja kaskimaita mukaan otettuna, mutta sittenkin.

Täytyi ihailla sitä valtavaa sitkeyttä ja voimaa, jota he olivat

osoittaneet, ja sitä suoraviivaista ja härkäpäistä pyrkimystä saada

kasvatetuksi juuri viljaa, ja etenkin juuri ruista niin paljon kuin

mahdollista. Ruis oli se voimakasvi, jonka mehuista Suomen kansa oli

sitkeytensä saanut, ja nuo muinaiset rukiin viljelijät, salomaiden

rohdinhousuiset kaskimiehet, olivat yksinkertaisine hakokarheineen,

sitkeine suonineen ja vanhatestamentillisen jyrkkäviivaisine ja juroine

jumalineen sanan kirjaimellisessa merkityksessä vieneet kansamme

läpi mitä vaikeinten vuosisatojen, vainojen ja ruttojen, nykyiseen

vapauden ja itsenäisyyden aikaan saakka. Kunnia heille, ikuinen kunnia,

kun he nyt tuntemattomissa haudoissaan vakaasti makailevat odottaen

sitä tinkimätöntä herätyksen päivää, joka heille luvattiin, johon he

luottivat ja jonka he myös varmasti saavat.

Ja sitten oli Juho isänsä kanssa kerran tullut tälle samalle paikalle,

jossa hän nyt istui ja jossa ammoisista ajoista oli korven keskellä

synkkien kuusien pimennossa ollut metsäsauna toisensa jälkeen, kuin

ainaisen aikeen ja ainaisen vaaran osoituksena. Ja isä oli istahtanut

tälle samalle kynnykselle, pyyhkinyt hikeä syvävakoiselta otsaltaan ja

sanonut äkkiä: "Tuossa, poika, on sitten sinun peltosi, tuossa!" Ja

hetken perästä hän oli jatkanut: "Minä sain saman perinnön isältäni,

minä, mutta en ole jaksanut sen perinnön vaatimusta täyttää; näytä

sinä, että olet parempi mies -- se on aina ollut nuorimmassa Soljalan

kohtalo."

Vasta myöhemmin oli Juho oppinut oikein ymmärtämään isänsä silloiset,

hiukan masentuneelta tuntuvat mietteet. Holhoojansa ja appi-vainajansa

avulla hän oli innostunut ottamaan tarkemmin selkoa sukutalonsa

vaiheista ja saanut tietää, että Soljalan kohtalo oli todellakin aina

omituisesta sattumasta jäänyt perheen kuopusten hartioille. Niin

kauas kuin tietoja riitti, kertoivat ne, kuinka Soljalan miehistä ja

veljeksistä aina vanhimmat vähitellen kaatuivat tuonen saaliiksi,

mikä sotaan, mikä kontion alle, mikä taudin tahi muun surman uhriksi,

ja kuinka aina isän perintö jäi nuorimman hoidettavaksi tulevien

sukupolvien varalle. Niin oli käynyt hänellekin, sillä ollessaan

silloin isänsä kanssa tuossa suon reunalla olivat hänen vanhemmat

veljensä jo kätketyt maan poveen, äidin rinnalle, ja jäljellä olivat

vain tuo vanha ja korkea kelohonka sekä hän, sen turvissa ylös

ponnisteleva nuori vesa. Syvästi oli hän tuntenut isänsä testamentin

painon sillä hetkellä, jolloin koko hänen sukunsa perimätieto ja sen

vaiheet sekä isän sanojen todellinen sisällys oli hänelle selvinnyt,

ja omituisella varhaisvanhalla tarmolla ja voimalla oli hän ruvennut

tulevaan kutsumukseensa valmistumaan.

Jo alusta oli hän karistanut syrjään kaiken, mikä ei palvellut tätä

hänen päätarkoitustaan. Kaikki oppi ja tieto, jota hän hankki,

tarkoitti vain keinojen varaamista, millä päästä päämaaliinsa, ja

muu tieto sai tulla ilmaiseksi sen ohella, jos tuli. Ankaralla

itsensäkieltämisellä hän hillitsi nuoruuttansa, herännyttä kauneuden

janoa, kielsi siltä puolelta toistaiseksi kaikki menot, uhraten vain

isäinsä tilan kohottamiseksi alennustilastaan. Hän eli vuotensa kuin

ummessa silmin, hammasta kiristäen vain reutoen ja ahertaen maan

kimpussa, alati suunnitellen ja kehitellen, alati ja kärsivällisesti

pannen täytäntöön. Hän tutki tarkoin oman aikansa ja alansa, anasti

siltä itseltä ne aseet, joita tarvittiin uudenaikaisten tulosten

hankkimiseen, ja heräsi eräänä päivänä siihen, että Soljala oli jälleen

entinen mahtava Soljala, jonka ruispeltojen ei tarvinnut naapurien

vainioista heilimöimisen pölyä odottaa. Ja silloin hän ikäänkuin

kohotti kasvonsa maasta ylös kirkasta taivasta kohti, suoristi

korkeata, nuorta ja jäntevää vartaloaan, sekä tunsi ihanata elämän

onnen kaipuuta, rakkauden ja kodin herttaisuuden janoa. Silloin hän

salli sielussaan leimahtaa kirkkaana näkyviin sen kuvan, jonka hän oli

tiennyt siellä aina olevan ja jonka keskuksena oli alati ollut ja ijäti

oli oleva se, joka oli nyt hänen omansa -- eikä kuitenkaan ollut.

Juhon huulet puristuivat tiukasti yhteen ja hän hyppäsi pystyyn sekä

lähti kiireesti astumaan suolle. Pehmeä, mutta silti jo aika kiinteä,

paikoin jo ruohottuva suon pinta painui hänen jalkainsa alla hänen

suunnatessaan kulkunsa tuonne ulommaksi, jossa musta valli ilmaisi

suurta viemäriä kaivettavan. Ja tuo hänen silmiinsä sattuva musta väri

toi jälleen hänen mieleensä tasapainoa, sillä se todisti hänelle,

että Toivolan suuren suon uumenissa, siellä, jossa mustaksi palanut

ruta makasi monen metrin vahvuisena hedelmällisenä kerroksena, asui

tuhansien ihmisten onni. "Ja sieltä minäkin onneni valloitan!" vannoi

hän mielessään. "Sieltä nostan minä sen voiman, Eva, joka väkiselläkin

panee sinut minua rakastamaan, niin että vielä polvillasi luokseni

ryömit, etkä tiedä, kuinka voisit onnestasi kylliksi nauttia. Tällä

minä sinun ylpeytesi kukistan, korskea neito, joka halveksit talonpojan

harmaita asumuksia ollenkaan ymmärtämättä, miksi ne vielä ovat olleet

niin harmaita." Ja hänen siinä suota pitkin harppoessaan kuvastui Eva

hänen silmiinsä suloisena, vakavana, suruisena, kuin pyytävänä, niin

sanomattoman viekoittelevana ja raittiina. Kurkkua kuroi ja sydämen

valtasi suunnaton kaiho ja tuska, niin että teki mieli siitä paikasta

kääntyä kotiin, temmata syliinsä ja voimalla valloittaa itselleen

kaikki kiehtova onni.

-- No kylläpä on mies, kun jo seuraavana päivänä nuorikkonsa jättää!

tervehti häntä leikillisesti vanha Juuso, Soljalan koeteltu vouti, joka

oli johtamassa kaivaustyötä.

-- Työ ensin, leikki sitten, sai Juho siihen vastatuksi ja rupesi

tarkastelemaan valtavaa viemärin uraa, joka kuin leikattuna uursi suon

mustaa sisusta.

Parhaillaan juurikan nostokoneen hampaat olivat tarttuneet kuin haukan

kynnet syvälle mutaan hautautuneeseen ikivanhaan liekokantoon. Yhä

kireämmäksi kävi nostava voima, kunnes vihdoin hitaasti nousi ilmoille

suuri, monijuurinen jättiläinen, jäsenet haarallaan kuin pirunkalalla.

Raikuvalla huudolla tervehtivät sitä miehet, sillä tämä tällainen

vivahti jotenkin urheiluun ja oli omiaan antamaan vaihtelua työlle.

Viemärin pohjalla lirisi mustaa mutavettä ja miehet häärivät siellä

lapioineen ja pertuskoineen likaisina ja rapaisina kuin hornan henget.

Juho katseli pohjasta nousevaa rutaa melkein kuin himokkaana. Se oli

enimmäkseen kiinteätä, mustaa, paikoin melkein kiiltävän mustaa, ja

nousi lapioon eheinä, lihavan näköisinä paloina, jotka lupasivat satoa,

vaivan palkkiota, lainehtivaa ruista, siunattua Jumalan viljaa. Juhon

olisi melkein tehnyt mieli sitä maistaa. Hän riisui takkinsa, tarttui

lapioon ja hyppäsi viemärin pohjalle ruveten etumaisena kumartumaan ja

nostamaan.

Miehet ikäänkuin väistyivät syrjemmäksi ja seisahtuivat lapioittensa

varaan katsoakseen nuoren isännän työtä. He tiesivät vanhasta

kokemuksesta, ettei siihen ollut rinnalle menemistä. Harva heistä

pani lapion pistoon sellaista voimaa kuin hän ja harva heistä teki

työtä sillä intohimolla ja mieltymyksellä kuin hän. He tunsivat

sydämessään, mistä se johtui -- siitä, että maa oli Juhon omaa maata,

työ hänen omaa työtänsä, lähinnä häntä itseänsä varten. He tekivät

työtä lähinnä isäntäänsä varten. Oli kuin olisi ase ollut Juhon käsissä

puolta terävämpi ja uppoavampi, sillä niin ahneesti ja mehukkaasti

se mennä sihahti märkään mutaan, kohotti sieltä palan, niin että

juuret rytisivät ja vesi tirskui, ja missä vastus näytti tulevan liian

voimakkaaksi, siinä jo käsi etsi kupeelta kalsoa, millä sitkeät juuret

poikki hakata. Niin Juho teki herkeämättä työtänsä, ja miehet jo

lopuksi kyllästyivät katsomiseensa sekä yhtyivät leikkiin.

Juhon mielessä sai tämä hänen työnsä vertauskuvallisen leiman.

Onnensa kulta-aarniota hän nyt avasi. Hengessään hän näki, kuinka

pian koko tämä surumielinen ja autio lakeus lainehtisi hymyilevänä

peltona, jossa korkean viljan joukosta katselisivat ystävälliset

kukat kuin meren pohjasta. Ja tuossa hänen edessään väikkyi se ihana

haavekuva, jota hän aina oli ajatellut, ja jota hän nyt oli lähtenyt

valloittamaan lopullisesti, äsken vielä erehdyksestä luultuaan, että

se jo oli hänen omansa. Ei ollut vielä, mutta tulisi. Ja kuta kauemmin

hän tuota kuvaa katseli, sitä voimakkaampana paloi intohimo hänen

rinnassaan: se oli kuin virta, joka äsken vielä kahleissa oltuaan oli

nyt päässyt vapauteen, mutta juuri oikein kosken vauhtiin kohotessaan

oli kohdannutkin tiellään uuden tokeen, joka oli sen väkivallalla

pysähdyttänyt ja jota vastaan se nyt vihaisena pärskähteli, etsien

pääsytietä ja yhä nousten sekä pyörien synkkinä, vetävinä kurimuksina.

Juho raatoi viikon kuin orja ja pani miehensäkin raskaasti ahertamaan.

Helpotuksen huokaus pääsi kaikilta, kun tuli lauantai ja lepopäivän

aatto. Juho maksoi päiväläisensä, jotka hajaantuivat kukin haaralleen,

mutta itse hän unehtui istumaan vanhalle paikalleen metsäsaunan

kynnykselle, pää mutaisen käden nojassa ja mielessä yksi ainoa alati

palaava ja yhäti kolkuttava ja tykyttävä ajatus.

Kesä-illan hämärä levisi hiljaa suuren suon ylle, yhtyen sieltä täältä

kohoavaan sumuhäivähdykseen. Tyytymättömänä rauhansa häiriytymisestä

puhkesi vikla valittavaan itkuunsa, kuin olisi se ymmärtänyt, että

hänen luvatun maansa loppu oli nyt alkanut. Se lensi kauemmaksi,

valitti yhä kohoavalla sävelellä, kunnes rupesi sitä laskemaan, antaen

sen vihdoin päättyä alakuloisesti soivaan äännähdykseen. Juho huomasi

kuuntelevansa sitä korva herkkänä, ikäänkuin se olisi hänelle jotakin

ennustanut. Yhä syveni hämärä hänen ympärillään, auringon jälki näkyi

enää vain kaukaisena kajastuksena taivaan rannalla, hiljaisuus oli

melkein läpitunkeva, niin että Juho selvästi kuuli oman sydämensä

tykinnän.

Hän muisti siinä koko elämänsä kuin kirjasta, muisti, kuinka hän

usein isänsä kanssa oli pappilassa käymässä, jossa heitä pidettiin

samanarvoisina vieraina. Samanarvoisina? Niin. Juhon täytyi se

myöntää. Hän muisti, millä kunnioituksella pastori oli hänen isäänsä

kohdellut, suuremmalla arvonannolla kuin esimerkiksi nimismiestä,

vaikka olikin kaikille yhtä kohtelias. Oliko se siksi, että pastori

oli isälle velkaa? Juho punastui sitä ajatellessaan. Oli kuin olisivat

pastorin viisaat ja jalot kasvot samalla ilmestyneet hänen eteensä

ja katsoneet häneen moittivasti. Se ei ollut mahdollista, sillä Juho

oli huomannut hänet pitkän kokemuksen perusteella mieheksi, jonka

luonne, elämänkäsitys, tiedot ja ympäristöönsä suhtautuminen oli ollut

kaiken arvostelun yläpuolella, jaloa ja koskematonta. Turhaan ei ollut

isä-vainaja häntä kuolinvuoteellaan halunnut poikansa holhoojaksi.

Toinen pappi, toinen maanviljelijä, ja he yhdessä sopikoot pojan

kasvatuksesta. Mutta se velka? Omaan elämäänsä ei pastori ollut

sitä tarvinnut, sen Juho tiesi, mutta mihin? Ehkä johonkin vanhaan

takuuseen? Kunhan ei vain Eva saisi tietää sitä asiaa.

Hän muisti, kuinka hän aina oli ollut läsnä pappilassa lasten

leikeissä, mutta silti niistä hiukan syrjässä. Kun hän oli katsellut

heidän sirouttaan ja sieviä liikkeitään, oli hän aina tuntenut itsensä

niin kömpelöksi heidän seurassaan. Kuin loihdittuina olivat hänen

silmänsä seuranneet Evan juoksua, jokaista hänen tekoaan, riippuneet

kiinni hänen huulissaan ja painuneet maahan hänen edessään. He olivat

kasvaneet tuttavina ja toimineet nuorina hyvinä tovereina, olivat

olleet yksissä mukana nuorisoseurassa ja kesäisissä juhlapuuhissa,

jutelleet ja olleet avoimia toisilleen. Ja Juho oli pelännyt, että

hänen tunteensa oli ehkä ollut jo aikaisin Evalle selvänä, sillä hän ei

ollut voinut peittää katsettaan eikä salata niitä sanattomia tekoja,

joista se tulee tuhannellakin tavalla ilmi. Mutta Juho oli samaten

myös aikaisin huomannut, kuinka Evan ympärille joka paikassa, missä

hän liikkui, kaikesta vapaudesta ja tuttavuudesta huolimatta muodostui

ikäänkuin pieni välimatka. Sen ääreen saattoi helposti päästä, mutta

siitä likemmäksi hyvin vaikeasti. Jos kuka sitä yritti, ilmestyi Evan

kasvoille heti tuollainen pieni, kylmä, pois työntävä ylpeä arkuus,

joka heti karkoitti. Mutta se teki Evan sitäkin viehättävämmäksi.

Kuinka oli hän sitten uskaltanut kosia tyttöä? Tällä hetkellä oli

se hänelle itselleenkin käsittämätöntä. Mutta isän kuoleman jälkeen

oli Evaan ilmestynyt jotakin turvattomuuden ja avuttomuuden ilmettä.

Juho oli kauan taistellut rakkautensa kanssa, kunnes vihdoinkin oli

uskaltanut.

Kuumana virtana läikähti veri taas hänen suonissaan. Lannistuen

rakkauden kaipuunsa alle lähti hän huohottaen painaltamaan kohti

Soljalaa, sinne, jossa oli hänen vaimonsa, odottamassa häntä kaikessa

lauantai-iltaisessa kukkeudessaan ja kauneudessaan. Hänen ajatuksensa

kutoutuivat vain sen yhden ainoan ihanan haavekuvan ympärille, jota hän

koko ikänsä oli sydämessään kantanut ja jonka hän tahtoi lopullisesti

itselleen valloittaa.