V.

Eva meni ruokasaliin. Hän oli ulkonaisesti tyyni ja hillitty,

mutta kurkussa oli silti tuollainen painava ja tukahduttava pala,

joka pienimmästäkin aiheesta purkautuu kyyneliksi. Eihän hän ollut

tahtonut Juhoa mitenkään loukata. Olisihan tämän pitänyt ymmärtää,

ettei hänen ollut niin helppo näin äkkiä täyttää kaikkea sitä, mitä

Juho mahdollisesti olisi tahtonut. Jos Juho rakastaisi häntä, voisi

hän antaa vaimolleen hiukan selviytymisen aikaa, huoahduksen hetkeä,

eikä ottaa hänen arkuuttaan ja hänen esiintymistään noin jyrkästi ja

raskaasti. Mutta sielun pohjalla Eva tästä kaikesta huolimatta ymmärsi

ja tiesi, miksi Juho oli tähän näin suhtautunut. Juho oli tuntenut

pettymyksensä koko laajuudessaan, oli odottanut palavaa rakkautta eikä

ollut sitä saanut, ja oli, se täytyi Evan myöntää, miehekkäässä ja

ylpeässä sydämessään menetellyt niinkuin oikea mies menettelee. Se oli

toiselta puolen todistus siitä, että Juho rakasti häntä. Niin kyllä,

mutta ilahduttiko se häntä, Evaa? Kyllä. Hän, kuten jokainen nainen,

oli ylpeä siitä, että joku mies rakasti häntä. Mutta kun hän ei itse

ainakaan vielä voinut miestään rakastaa niinkuin tahtoi, kaikella

olemuksellaan, koko syvimmällä luonnon antautumisvaistolla, niin se

juuri teki aseman niin vaikeaksi. Nyt hän ei voinut Juholle antautua.

Ei, se oli mahdotonta. Juhon täytyi muuttua, tahi hänen täytyi muuttua,

tahi molempien. He olivat kotoisin liian erilaisista ympäristöistä

ja heidän täytyi ensin kehittyä toistensa tasoille, ennenkuin

todellinen sielujen myötämieli saattoi syntyä. Ja Eva tahtoi puolestaan

pyrkiä siihen kaikin voimin, uskollisesti ja ahkerasti, luopumatta

elämänsä ihanteista ja kulttuuriperinnöstään, mutta sovittamalla sen

ympäristöönsä ja siihen elämään, jota heidän Juhon kanssa tuli elää.

Mutta mitään väkivaltaa hän ei voisi sietää, sillä se särkisi ne

ainoat edellytykset, joille heidän todellinen yhtymisensä onnellisesti

saattaisi perustua.

Hän saapui ruokasaliin ja istui pöydän ääreen. Leena oli siihen

kattanut päivällisen, mutta vain yhdelle. Missä oli sitten Juho? Miksi

ei hän tule syömään? Eihän Eva sitäpaitsi nyt ruokaa tarvinnutkaan, kun

oli noussut myöhään ja vasta syönyt aamiaista. Hän jäi kuuntelemaan

väen haastelua, josta silloin tällöin kuului joku sana ja lause. Ja

kuta kauemmin hän kuunteli, sitä kuumempina hohtivat hänen poskensa,

kunnes hän äkkiä painoi päänsä käsiinsä ja puhkesi hillittömään itkuun.

"Herroiksi on tainnutkin Soljalan isäntä ruveta syömään, koska ei enää

väen kanssa kelpaa." "No kun on ottanut röökinän rouvaksi, niin kuinkas

muuten." "Ensi kertaa se kuitenkin Soljalassa tapahtuu." "Niin on, niin

vainkin. Ensimäisinä ovat tässä talossa ennen olleet isännät ja emännät

niin työssä kuin aterialla." "Olkaa hiljaa, sattuu vielä olemaan

tuolla kamarissa." "Eihän sitä ole talon omalle väelle vielä raskittu

näyttääkään." "Ka, tunnetaanhan tämä, pappilan neiti. Pulska, mutta

ylpeä." "Mitähän se isäntä meinasi, kun sen otti?" "Köyhähän se oli

peräti." "Ka mitä -- kaikkihan sen tiesivät, että pastori-vainaja oli

suuressa velassa Soljalalle." "Kun ei muuta saanut, niin ottipahan edes

tyttären maksuksi." "Hävetkää vähän, mokomat parjaajat! Köyhille on

Eva-neiti aina ollut kiltti. Sinuakin on monesti auttanut ja lapsiasi

hoitanut ja opettanut, ja nyt olet ensimäinen takana mustaamaan."

"Kyllä olivat itaria, kun eivät edes häitä pitäneet. Olisi vanha

Soljala elänyt, niin kolmipäiväiset häät olisi vietetty ja syödä

olisivat saaneet alustalaisetkin..."

Vanha Leena kuului suhdittavan ja moittivan väkeä, jonka keskustelu

vähitellen siirtyi muille aloille. Kuului penkkien kolinaa,

röyhtelyksiä ja ulos menevien askelia. Eva tiesi, että väki meni

hetkeksi nakkautumaan ettoneelle, se on, miehet vain menivät, sillä

naisen ruokalepoa pidettiin talonpoikain kesken vähän liikana

ylellisyytenä. Naiset saattoivat korkeintaan istahtaa jonnekin

syrjemmälle, ellei heille heti löytynyt jotakin tehtävää täksikin

hetkeksi, kuten tavallisimmin kävikin. Piti tuoda vettä sisään,

piti pestä ja kuivata astioita, olla Leenan apuna iltatehtävien

valmistamisessa -- olisi ollut tehtäviä satakin joka kädelle, kun

vain olisi ehtinyt. Ja niinpä olivatkin kaikki nämä maalaisnaiset jo

aikaisin kumaraselkäisiä, suurikätisiä ja suurivatsaisia, useimmiten

rumia ja rääkkäytyneitä, vaivautuneita äitejä, nujerrettuja luonteita,

vailla sielun virkeyttä ja parempiin oloihin pyrkivää elämänhalua.

Sydäntä vihlaisi sitä ajatellessa.

Leena aukaisi samalla keittiön oven ja ilmestyi kynnykselle vetäen oven

perässään kiinni.

-- Herra meitä hyvästi siunaa! sanoi hän säikähtäen nähdessään

emäntänsä itkevän. -- Mikä emäntää vaivaa? Miksikä itkette? Ahaa! Nyt

minä sen jo ymmärrän. Johan minä koko ajan pelkäsin, kun nuo riettaat,

en paremmin sano, sitä suuvärkkiänsä vatkasivat...

Vanha Leena oli kokenut ihminen, joka oli ollut elämässään paljossa

mukana. Hän oli Soljalan emäntä-vainajan kaukainen sukulainen, joka oli

ollut talossa palveluksessa suurimman osan elämäänsä, siinä vanhentunut

ja aikoi siinä kuollakin. Hänkin oli niitä, jotka mitä suurimmilla

epäilyksillä olivat suhtautuneet Juhon aikeeseen kosia pappilan Evaa,

koska hänen mielestään herraskasvatuksen saaneen ihmisen oli mahdotonta

olla talonpoikaistalon emäntänä. Mutta kun Juho nyt kerran oli sen

tehnyt -- ja Juho oli Leenalle kaikki kaikessa -- oli kaikki hyvin

niinkuin oli, ja Leena oli sijoittanut Evan sydämeensä rakkaan Juhonsa

rinnalle. Hän ei tarkemmin tuntenut sitä sisäistä taistelua, jota

nuoret keskenään kävivät, sillä hänen päähänsä ei juolahtanutkaan,

ettei hänen Juhoansa rakastettaisi yli muiden, vaan hän arveli Evan

itkun johtuvan yksinomaan hänen kuulemistaan väen lörpöttelyistä ja

siitä vaikeasta asemasta, johon hän todellakin tottumattomuutensa

vuoksi oli joutunut. Hiljaa hissutteli hän Evan luokse, silitti

ryppyisellä kädellään tämän tukkaa ja rupesi kokoilemaan lohdutuksen

muruja kyynelten pysähdyttimeksi.

-- Lapsihan tämä vielä on, Eva, puheli hän rauhallisesti, lapsi ja

aivan kokematon näissä uusissa tehtäviä. Mutta pian niihin tottuu,

kun halua on, ja sinulla on, minä tiedän. Ja kyllä minä opetan, minkä

osaan. Rupea nyt aluksi minun oppiini, niin siitä pääset alkuun, ja

voit omalla tiedollasi ja taidollasi jatkaa siitä, mihin minun lyhyt

ja vanha oppini pysähtyy. Niin on tämä niska valkea ja niin ovat nuo

kädet hennot ja puhtaat, että sääli on niitä likaisiin töihin sotkea,

mutta ei auta. Talon emäntä -- on kuitenkin korkia ihminen, kun hän

toimensa oikein käsittää ja hoitaa. Ja sitten, hyvä lapsi, muista,

mitä isä-vainajasi aina sanoi, että Luojahan meitä kaikkia lopultakin

auttelee. Älähän nyt itke noista väen puheista, eivät ne niillä silti

pahaa tarkoita, ovat vain muuten niin ajattelemattomia. Juhokin kun

äsken lähti Toivolan suolle, niin käski hyvin hoitaa ja varjella...

-- Toivolan suolle? Onko Juho mennyt sinne?

Eva nousi äkkiä ylös ja katsoi hämmästyneenä Leenaan.

-- Ka, sinne. Eikös emäntä tiennytkään? Kuinka se nyt niin sanomatta

lähti? päätyi Leena kummastelemaan.

Eva huomasi tehneensä tyhmyyden ja koetti parantaa sitä.

-- Sanoihan se sentään, mutta en tullut sitä panneeksi niin merkille.

Onko se kaukanakin?

-- Sinne on penikulman matka -- sehän on se suuri takamaan suo, jossa

sillä nyt on viemärien kaivuu. Evästäkin otti, niin että tokko tuo

tullee ennenkuin lauantaina. Jo minä toruinkin sitä, että kun lähtee

jo häiden jälkipäivänä pois, mutta se kun on nyt kerran sellainen

työhullu. Ja jos lienevät sillä litviikit lauantaina, kun se on sinne

kokoillut niitä päiväläisiäkin.

Evalle oli samalla käynyt hänen asemansa selvemmäksi. Hän tiesi nyt,

että hänen taistelunsa oli alkava, hänen omalla tahollaan ja tavallaan,

Juhon omalla tahollaan ja tavallaan. Heidän tiensä olivat tarkoitetut

yhtymään ja ehkä ne yhtyisivätkin, mutta tuo kohta tuntui olevan niin

kaukana. Joka tapauksessa, mikä on tehtävä, se on tehtävä, ja niin

kääntyi hän rutosti Leenaan.

-- Leena, tehdään liitto! sanoi hän. -- Minä haluan näyttää teille

kaikille, että juuri minunlaisestani tuleekin Soljalaan se emäntä, jota

tässä todella tarvitaan. Mutta minun täytyy saada tutustua asioihin

ensiksi. Autattehan minua, Leena?

-- No hyvä lapsi! Vielä häntä kysyy. Autanko? Ihan käsillä sinua

kantelen.

-- Mistä me ensiksi alotamme?

-- Keittiöstä. Siitä alkaa emännän valtakunta ja siitä johtavat tiet

kaikkialle, polut aittaan, omettaan, kuoppaan ja kellariin. Alusta

aletaan, mutta ollaan varovaisia eikä kiirehditä. Aikaa meillä on,

Luojan kiitos, jos vain terveyttä ja siunausta annetaan.