IV.

Konemaisesti lehteili Eva siinä istuessaan miehensä tilikirjaa, ja

vaikka hän ei kirjanpidosta sanottavia ymmärtänytkään, kertoivat tilien

otsakkeet hänelle kuitenkin paljon, niin, suorastaan kaikki, mitä hänen

tarvitsi tietääkin, jos mieli ymmärtää sitä työtä, jota hänen miehensä

teki, sitä taistelua ja uhmailua, jota tarvittiin, kun oltiin ottelussa

Suomen karun maan kanssa. Siinä oli kymmeniä eri otsakkeita, jotka

kertoivat, mihin eri tuotannon haaroihin tällainen suuri maatalous

järjellisesti oli jaettava, jos mieli saada selville, mikä kannatti ja

mikä ei. Ihmetellen huomasi Eva, kuinka tavattoman suurta kokemusta,

kärsivällisyyttä ja harkintakykyä tarvittiin voidakseen järkevästi eri

menoerät luokitella ja ottaa ne niiden alalle kuuluvista tuotannon

haaroista. Hän huomasi, miten Juho aikaisempina vuosinaan, kun hän

melkein vielä nuorukaisena, vasta maanviljelysopistosta päästyään, oli

ottanut tilansa vastaan holhoojiltaan, oli ponnistellut päästäkseen

edes tästä jaoittelusta selville, kuinka hänen oppimansa teoria oli

pian osoittautunut toisissa paikoin soveltumattomaksi, ja kuinka

hän vihdoin oli saanut luoduksi oman järjestelmänsä, joka häntä

nähtävästi nyt tyydytti. Menoerät kertoivat omaa puhuvaa kieltänsä.

Kaikki, mikä vilahti vähimmälläkään tavalla maanviljelijän elämässä

tarpeettomiin ylellisyys-asioihin, oli saanut tyytyä niukkoihin

markkoihin, kun sitävastoin kaikki, mikä oli omiaan hänen tilaansa,

hänen peltojansa, vainioitansa ja metsiänsä parantamaan, oli ruvennut

saamaan sitä runsaammin, kuta enemmän oli mistä antaa. Vuoroin astuivat

järjestykseen kotivainiot ja kaukaisemmat pellot sekä niityt, vuoroin

ja ankaralla johdonmukaisuudella oli niistä kaikista huolta pidetty,

kunnes vihdoin oli avattu rakennusten tilejä, joista ensimäisenä oli

runsassisältöinen ja kallis karjakartano kaikkine Evalle outoine

osasto- ja laitenimityksineen. Ja kun siitä olivat vihdoinkin loppuneet

suuret menoerät ja valmis rakennus oli ruvennut saamaan vain pienempiä

vuotuisia ylläpitokustannuksia, oli Juho jäykällä ja päättäväisellä

tavallaan, kuin hampaita kiristäen avannut uuden tilin, jota Eva nyt

ihmetellen katseli. Sen nimi oli "Toivolan suon kuivaus ja viljelys".

Se oli avattu edellisenä syksynä ja siihen oli Juho siirtänyt suurimman

osan sitä edellisen vuoden voitostaan.

Taas painoi Eva päänsä käsiinsä. Hän tunsi äkkiä kuin olisivat hänen

sielussaan kokonaan menneet kumoon ne elämän arvot, joita hän tähän

saakka oli pitänyt kalleimpinaan ja joiden toteutumisella hän oli

uskonut luotavan jotakin suurta ja isänmaallista. Hänellä välähti

mieleen, että nuo hänen "kulttuuri-ihanteensa", jotka olivat olleet

hänelle määrääviä, olivat sittenkin keveitä pinnallis-ilmiöitä sen

jättiläistyön rinnalla, jonka tiliotsakkeena oli "Toivolan suon

kuivaus". Kuin säikähtyneenä ja hämillään nousi hän seisomaan sekä

painoi Juhon tilikirjan kiinni, tuntien tarvetta päästä raittiiseen

ilmaan. Hän oli todellakin niin uusien vaikutelmien yllättämä, ettei

hän tällä hetkellä taas ymmärtänyt mihin turvata ja mistä kiinni pitää.

Ja niin hiipi Soljalan nuori, kukkea ja kaunis emäntä kuin varas

hiljaa etehiseen ja siitä portaille. Piha oli tyhjä, väen puoli

näytti autiolta, kaukaa kuului muonamiehen lasten ääniä ja kanalasta

kanan voitonriemuinen ja ylpeä kotkotus vasta onnellisesti munitun

munan johdosta. Portaan räystään alle sujahti silloin tällöin siro

haarapääskynen, antaen aina väliin kuulua tyytyväistä ja onnellista

"sulkkuansa ja samettiansa". Liiterirakennuksen ja väentuvan välistä

siinti lainehtivan ruispellon yli välkkyvä kesäinen järvenselkä,

sinertävine rantoineen ja aalloissa soutelevine saarineen. Kesäinen

tuuli suhahteli kartanon suuressa pihlajassa ja pudotti silloin tällöin

ikkunan alaisesta valkoruususta hienon kukkasen lehden, joka somasti

väikkyen katosi tuuheaan ruohokkoon. Melkein henkeään pidättäen

asteli Eva keskelle pihaa ja kääntyi sitten katsomaan Soljalan vanhaa

asuinrakennusta, sitä, jonka ovesta hän juuri oli tullut.

Niin. Se oli vanha ja ränstynyt, sille ei voinut mitään. Räystäät

olivat vinot, seinät ammoin ilman ja ahavan haalistamat, harja notkolla

kuin väsyneen tamman selkä. Ulkoetehistä ei ollut koskaan maalattu,

vaan oli se ilman harmauttama kuin vanha verkontalas. Kivijalka oli

koottu vain tavallisista lohkomattomista maakivistä ja välistä oli

muurilaasti varissut pois. Etehisen sivulla oli kivijalassa aukko,

musta ja ikävän näköinen, jossa näkyi olevan jotakin tarvekalua sateen

suojassa. Siinä kaikessa ei ollut mitään kaunista, ei edes sen vanhuus,

sillä siinä ei uutenakaan ollut ollut muuta kuin hyvästä mausta ja

aistista tietämätöntä kokoonkyhäystä. Siinä ei ollut mitään itsenäisen

kansallisen tahi maakuntakulttuurin jälkiä. Se täytyi Evan ikäänkuin

vasten tahtoaan todistaa ja sanoa.

Hän katseli ympärilleen pihalla, jota peitti sitkeä ja sievä, tiheä

valkoinen piha-apilas. Mutta suuria kiviä oli siellä täällä ja

asuinrakennuksista ulkohuoneisiin ristiin rastiin johtavat polut

kiersivät uskollisesti ja kärsivällisesti näitä. Miksi ei niitä oltu

otettu pois? Olisiko se ollut kovinkaan suuri vaiva? Eva oli hämärästi

muistavinaan, että Soljala oli aikoinaan tapahtuneessa isonjaon

järjestelyssä tullut siirretyksi muualta nykyiseen paikkaansa, joka

silloin oli ollut asumaton mäki. Siitä pitäen olivat tietysti nuo

kivetkin siinä pihalla.

Hän hiipi hiljaa väentupaan, jossa ei ollut ketään. Se oli hämärä ja

ummehtunut, seinänvierustoilla lavitsoita ja laatikkomaisia sänkyjä,

joissa oli epämääräisen värisiä makuuvaatteita. Eva tiesi, että tällä

seudulla useimmiten naisetkin nukkuivat näissä samoissa väentuvissa.

Permanto oli likainen, seinät pölyn ja ajan sekä savunkin mustuttamat.

Ikkunat olivat sameat, täynnä kärpästen jälkiä, ja ikkunalaudalla

näkyi olevan kuivanut tupakkamälli. Minkäänlaista värin tahi yleensä

kauneudenjanon pilkahdusta ei näkynyt tässä kolkossa huoneessa, jossa

suuri uuni nurkassa kuin tylsänä tuijotti eteensä suu älyttömästi

ammollaan.

Evaa värisytti ajatellessa, kuinka vähän elämä sentään tarjosi niille,

joiden piti koko päivä raskaassa ruumiillisessa työssä raadettuaan

saapua illalla tähän ilottomaan asuntoon. Vaikka vaatimukset eivät

olleetkaan suuret, olivat ne kuitenkin jo heränneet, olivat olemassa,

ja tällainen rumuus ja tyly paijaus sekä alaston epäkodikkuus oli

tietysti omiaan yhä lisäämään tyytymättömyyttä ja katkeruutta. Saattaa

olla, että näin olivat Suomen talonpojat yleensä tottuneet elämään ja

ettei heillä ollut aikaisemmin mihinkään muuhun ollenkaan varoja, mutta

nyt ei enää ollut niin. Nyt oli rumuus kansan asunnoissa velvollisuuden

laiminlyöntiä, vaarallista vanhoillisuutta, joka sekin muun ohella oli

omiaan tekemään luonteita raaoiksi, epäystävällisiksi ja sovinnolliseen

yhteiskuntaelämään sopimattomiksi.

Hän keskeytti mietteensä, sillä hän oli laskeutunut pihalta

takapihalle, jossa uudet näkemiset olivat omiaan johtamaan ne

toisaalle. Ensimäiseksi huomasi hän vakaiset risuhalko-pinot. Kaikesta

päättäen oli talvella hakkuuksilla ollessa otettu talteen jokainen

vähänkin paksumpi oksa, jokainen varpu, vedätetty se jonakin soveliaana

hetkenä kotiin ja valmistettu polttopuuksi. Mahdollisesti ja hyvin

luultavastikin oli joku vanhus, joku kylän yhteisiä köyhiä, vanha

torppari, muonamies tahi muu sellainen, seisonut siinä hakkuupölkkynsä

ääressä talvipäivän aamusta iltaan, hakannut havuja ja leppiä,

siivonnut joukosta polttopuuksi kelpaavat, ajanut muun töryn navetan

pihalle karjan jalkoihin sotkettavaksi, siitä siirtyäkseen pellolle

uudeksi mullaksi, voimaksi ja kasvun antajaksi. Mitä oli miettinyt tuo

äijäriepu siinä herkeämättä havukirvestään kilkuttaessaan, melkein

pysähtymättä ja konemaisesti, niin että Eva muisti sitä usein ennen

ihmetelleensä? Luultavasti nuo mietteet eivät olleet mitään erikoisen

kapinallisia, vaan enemmänkin ehkä rauhallisen, hieman surumielisen

alistuvia -- tyytyväisiäkin siitä, että oli työtä ja toimeentulon

mahdollisuutta vielä näin vanhallakin ijällä. Eva tunnusti avoimesti

mielessään, että koko tämä näky hänen edessään todisti järkevää,

ajattelevaa säästäväisyyttä, ominaisuutta, joka loppukädessä syntyy

oikeassa ja merkitsevässä muodossaan vasta sivistyksen kasvaessa ja

lisääntyessä. Todella sivistynyt ihminen on hyvin harvoin tuhlari,

vaan on hänellä rahojaan käyttäessään luontainen ominaisuus saada ne

tuottamaan edes jollakin tavoin itselleen palkintokorkoa ja vastaavaa

hyötyä.

Eva oli saapunut uuden ja mahtavan suuren kivinavetan ovelle, johon hän

pysähtyi aivan ihmeissään. Navetta oli hänen mielestään ennen ollut

maalaistalon kauhein paikka, jossa elikkoparat viettivät surkeita

kidutuskuukausia pimeän, kosteuden, ahtauden ja kylmänkin käsissä,

tarpoen lannassa ja saaden riittämättömästi huonoa ravintoa. Nyt hän

ihastuksekseen näki edessään suuren, ilmavan ja valoisan salin, jossa

lannan hoito, virtsan pois johdatus ja talteen otto, rehujen anto,

lehmän kytkyt ja makuupaikka olivat mitä onnistuneimmin ja tarkimmin

suunnitellut, sekä elukan parasta ja mukavuutta silmälläpitäen että

samalla ottaen huomioon kaikki ne tuotanto- ja hyötyvaatimukset, joita

karjanpidolle on asetettava. Ylpeänä ja tyytyväisenä astui Eva vähän

matkaa pääkäytävää myöten, kun samassa taampana yksinäisyydessään

makaava suunnattoman suuri siitossonni Hermanni suvaitsi kohauttaa

päätänsä, muljahduttaa ruskeita mulkosilmiään, kilahduttaa kytkyttänsä

ja sanoa alhaisimmalla bassollaan, että "mmm-ööh!", samalla tuhauttaen

sieraimistaan sellaisen tuulenpuuskan, että tuores apila lennähti sen

ruokapöydältä. Vaikka Eva nyt olikin suuren maalaistalon emäntä, jolle

tämän kaiken tietysti olisi pitänyt olla sangen tuttua, säikähti hän

kuitenkin tuosta niin, että poistui kiireesti navetasta, tehden sen

täydellä kunnialla, koska kukaan ei ollut sitä näkemässä. Niin kääntyi

hän navetan vieressä olevan toisen suurehkon rakennuksen ovelle, jonka

avattuaan hän huomasi olevansa Soljalan suuressa sikalassa.

Siinä oli keskellä leveä käytävä ja molemmin puolin sitä suuret ja

tilavat sikopahnat, jotka nyt kuitenkin olivat tyhjät, koska koko

perhekunta oli ulkona takkiaismulloksella. Eivät kuitenkaan kaikki,

sillä kun Eva saapui käytävän toiseen päähän, olikin siellä ei

ainoastaan summattoman suuri sika, vaan vieläpä eräs vanha vaimokin,

joka istui siinä pahnan ääressä. Eva tunsi hänet heti, sillä hän oli

Soljalan vanha sikamuori, yleensä tunnettu nimellä "Pahna-Liisa".

Hämillään Liisa nyt nuorta emäntäänsä tervehti, ja Eva kysyi:

-- Mitä Liisa nyt täällä -- tyhjässä sikalassa?

-- Ei tämä ole tyhjä -- suuri imisä juuri porsii.

Ja kumartuessaan pahnan reunan yli näki Eva peloittavan suuren

naarassian, joka makasi siinä kyljellään selkä pahnan aitaa vasten,

litteänä ja suurena, inhoittavana ja rumana kuin pahin iljetys mitä

kuvitella saattoi. Mutta ihmeellisintä kaikesta oli se, että se

parhaillaan todellakin näytti nauttivan luomakunnan suurinta onnea,

äidiksi tulon onnea, sillä sen pussimaisissa nisissä oli jo kiinni

kymmenen mitä sievintä ja puhtainta porsasta, jotka heti olivat

sukukuntansa koko perinnäisellä ahnaudella ja ruokahalulla tarttuneet

kiinni näihin voimakkaan elämän kumpuaviin lähteisiin.

-- Hyi kauhistusta!

Eva se näin puhkesi sanomaan, mutta Liisa torui:

-- Eihän se mitä kauhistusta ole! Täytyy vain tarkoin passata päälle,

että on heti ottamassa porsasta kiinni, kun se tulee, että saa sen

kohta paikalla tällättyä tissiin -- muuten imisä vielä tapaturmaa syö

sen.

Eva oli aivan sanattomana hämmästyksestä. Ensi kertaa elämässään oli

hän vastakkain luomakunnan salaperäisen ihmeen, äitiyden suunnattoman

runsauden, mutta siihen samalla liittyvän tuhoamishalun kanssa.

-- Syö? Syökö se lapsiaan?

-- Syöhän se. Sika onkin perki ronkeli ja passattava lapsi-akka --

ellei pidetä hyvänä, niin suuttuu ja syö poikansa tahi musertaa

kääntyessään. Sillä isäntä aina minulle maksaakin kaksi markkaa

jokaisesta porsaasta, joka jää elämään. Ka-ka-noo...!

Ja Evan silmäin edessä tapahtui nyt se ihmeellinen asia, että uusi

pieni porsas tulla pulpahti Soljalan sikopahnaan. Kiireesti nousi

Pahna-Liisa sitä vastaanottamaan, pyyhiskeli ja taputteli sekä

asetti viimein lihavalle nisälle. Kuuluva, intohimoinen maiskutus

osoitti, että porsaan elämänura oli alkanut lupaavasti. Mutta itse

emä maata röhötti silmät ummessa, ja mahdotonta oli sanoa, kärsikö se

toimituksen johdosta mitään tuskaa; ehkäpä oli sen röhkäisyssä jotakin

tyytyväistä ja nautitsevaa ähkäisyä, äidillistä ylpeyttä melkein

rajattomasta ja siunauksellisesta hedelmällisyydestä. Eva tuijotti

siihen kuin lumottuna, sillä hänelle tässä tapahtui paljoa enemmän kuin

Pahna-Liisalle, joka siinä mielistellen haasteli:

-- Nuoren emännän onnella tämä Saara nyt näin hyvin porsiikin. Kuka

tietää, vaikka tulisi heitä puoliväliin toistakymmentä, kun ollaan

jo näin pitkällä. On siinä sitten tuota silavankappaletta muutaman

kuukauden perästä, kunhan minä nämä oikein taas hoitelen ja syöttelen.

Se onkin meidän isäntä vähän tarkka ja taitava näissä asioissa ja

kaikki sillä on ruvennut niin mahdottomasti menestyyn -- siat, lehmät

ja vasikat. Emäntää vain on talossa kaivattu, sillä eihän se tällainen

hoito kauan emännättä, kun se Leenakin tuppaa jo vanhentuun ja käymään

hotokätiseksi. Mutta kyllä se nyt isäntä saikin vähän kulusen emännän,

oikean röökinän, tarttee vain nyt oppia näitä sikojakin porsittaan...

Eva pakeni kiireesti pois sikalasta. Hänen aivoissaan aivan humisemalla

humisi uusia ja outoja vaikutelmia sekä ajatuksia. Tämän kaikenhan hän

oli oikeastaan ennenkin tiennyt, mutta se oli ollut hänelle jotakin

sisällyksetöntä, kaukaista, kuin kertomus jostakin tavallisesta

jokapäiväisestä tapahtumasta, joka ei sen suurempaa mielenkiintoa

herättänyt. Se porsaanpaisti, jonka hän oli joskus Soljalasta ostanut,

oli ollut siihen saakka hänestä jotakin erikoista ainetta, jota hän ei

ollut tullut asettaneeksi mihinkään sellaiseen yhteyteen kuin minkä

todistajana hän oli tänään ollut.

Hän saapui asuinrakennuksen taakse, talon etelärinteelle. Siellä

todistivat maahan lyödyt merkkipaalut ja alullepannut käytäväluomukset,

että Juhon mielessä oli täydellisen puutarhankin perustaminen. Tuolla

alapäässä apilapellon reunalla oli viisi mehiläispesää, ja sinne

istahti Eva kuin väsyneenä löytöretkensä yllättävistä tuloksista.

Pilvenä pörräsivät mehiläiset. Toiset pinkasivat lentolaudalta ilmaan

nopeasti kuin ajatus, toiset saapuivat raskaasti lentää laahustaen,

kuukertuivat maahan lentolaudan alle, levähtivät siinä hieman, ottivat

uudelleen vauhtia, osuivat vihdoinkin kapealle aukolle ja konttasivat

kiireesti sisään housuntaskut tupaten täynnä siitepölyä ja hunajavatsa

pulleana tuosta kalliista aineesta. Pesän aukolla leyhytti aina muutama

pari siipiänsä pitääkseen huolta tarpeellisesta ilmanvaihdosta ja

sisästä kuului salaperäinen, kumea surina. Eva oli näkevinään, kuinka

siellä suuriruumiinen kuningatar vaelsi väsymättä kennolta kennolle,

munien yhä uusia munia ja intohimoisesti toteuttaen tehtäväänsä,

luomisen ja lisääntymisen käskyn täyttämistä. Tuhansissa kennoissa oli

valkoisia, avuttomia toukkia, joita taas toiset tuhannet, väsymättömät

työmehiläiset, yhteiskunnan aina tyytyväiset palvelijattaret, ruokkivat

mesileivällä ja kirkkaalla hunajalla. Mitäpä arvoa oli tällaisessa

yhteiskunnassa sillä, joka ei tehnyt työtä ja täydelleen siihen

ympäristöönsä sopinut? Ei mitään, vaan hetken elettyään oli sen

kuoltava pois kuten kuhnurin, jonka mehiläiskansa armotta tappaa syksyn

tullen ja heittää raadon lentolaudalta maahan mätänemään.

Eva tunsi äkkiä suurta väsymystä ja heittäytyi pitkälleen pehmeälle

ruohokolle. Hän painoi silmänsä kiinni ja nautti siitä kesän

täyteläisyydestä, joka kaikkialta tunki hänen tietoisuuteensa.

Tuhannet eri tuoksut, jokainen kertoen luonnon salaperäisistä ja

pyhistä houkutuskeinoista, väreilivät ilmassa, sadat erikoiset äänet

kahisivat hänen ympärillään, ei ollut kortta eikä kukkasta, joka ei

olisi käsittänyt omaa erikoista maailmaansa. Ja tuossa yllä oli korkea

sininen taivas, ihmeellinen ja tutkimaton maailmankaikkeus, täynnä

tuntemattomuutta ja elämän mitättömyyden vastakohtaa, tässä oli hän,

nuori nainen, elämänsä kynnyksellä, tietämättä, mikä oli tulossa, onni

vai onnettomuus. Mutta hän tahtoi tulla onnelliseksi, ja kun onni ei

ollut vielä täysin löytänyt häntä, tahtoi hän lähteä sitä hakemaan,

valloittaa sen, riistää sen omakseen, ja ottaa elämältä kaiken, mitä se

voi antaa.

Säikähtäen nousi hän ylös. Soljalan vanha ja särkynyt-ääninen

ruokakello rupesi äkkiä soida rämisemään kutsuen väkeä päivälliselle.

Ääni kiiri kauas kuulakkaassa ilmassa, ja Eva oli näkevinään, kuinka

hikiset kasvot kaukana pellolla kohosivat kumarasta, naurispellon

vaosta, lantatadikon varresta, kuinka kiitollisuuden välähdys lennähti

kaikkien kasvoille, kun vanha kello toi sanoman ruoka- ja lepohetken

alkamisesta.

Nopeasti kiiruhti Eva sisään jääden miehensä huoneeseen ikkunaverhon

taakse katsomaan, kuinka hetken perästä rengit ja päiväläiset,

tarkassa arvojärjestyksessä, miehet ensin, naiset sitten, kukin työnsä

karvaisina, samosivat pihan läpi syömään.

Minne oli Juho mahtanut mennä, sillä häntä ei Eva huomannut tulijoiden

joukossa?