Ruoka tarttui Evan kurkkuun hänen yrittäessään syödä, ja pian hän
lopettikin. Hänen vaistonsa hapuili kiireesti jotakin pelastuksen
keinoa, kunnes hän naisellisuutensa, aamullisen päätöksensä ja syvän
onneen pyrkimisensä vuoksi osasikin oikeaan. Nousten sanoi hän
miehelleen hiljaa:
-- Nyt tahdon nähdä talomme.
Hän oli ollut sanomaisillaan "talosi", mutta oli samalla tuntenut, että
sekin saattaisi ehkä Juhoa loukata, ja sanoi siis "talomme", asettuen
siten Juhon rinnalle yhdenvertaiseksi ja yksimieliseksi. Juhokin nousi
ja pakottaen itsensä tyyneksi vastasi välinpitämättömällä äänellä:
-- Mikäpä siinä. Sopiihan tätä katsella.
Se loukkasi taas Evaa -- tuo välinpitämättömyys, mutta kun hän tiesi,
mistä se johtui, ei hän ollut siitä silti milläänkään. He lähtivät
vierashuoneeseen, jonka kynnykselle Eva seisahtui, mielessään
ruokasalin kuva.
Leena oli koettanut kattaa pöydän herrasväen tapaan, mutta ei ollut
sitä osannut. Leipäkorissa ei ollut puhdasta liinaa, leivänpalat olivat
paksuja ja huolimattomasti leikattuja, haarukat ja veitset ruosteisia,
lasit himmeitä ja lautaset kokoon haalittuja. Suolakuppi oli kuka
tietääkään kuinka vanhalta jäljeltä ja sinappi-astia -- sellainenkin
löytyi -- oli kokonaan kuivanut. Evan mielessä välähti suorastaan
kummastus siitä, ettei yksinkertainen viihtymisen ja kodikkuuden
kaipuu ollut saanut tämän varakkaan ja sentäänkin siksi sivistyneen
talon väkeä ymmärtämään, kuinka eri toista on istahtaa aistikkaasti
ja maukkaasti katetun ruokapöydän ääreen, jossa moitteeton puhtaus
ja kauneus-aisti pystyy saamaan aikaan miellyttävän vaikutelman mitä
vähäpätöisimmillä keinoilla. Kukkihan pihalla suunnattoman suuri
pihlaja, olihan keto vierellä täynnä mitä mehevintä ja nuorteinta
apilaa, olihan puutarhan tapaisessa pensaittain kuninkaankynttilöitä --
miksi ei kenellekään ollut juolahtanut mieleen tuoda hiukan tätä suven
kauneutta sisällekin, nuoren emännän tervetuliaisiksi? Oliko meidän
talonpoikaiskansaltamme turtunut yksinkertainen kauneuden aisti? Että
sillä sitä kerran oli ollut, se täytyi Evan myöntää, kun hän muisteli
sitä muinaiskulttuuria esimerkiksi kansanrunouden alalla, josta niin
ihania todistuksia oli saatu jälkimaailmalle pelastetuksi.
Salissa kohtasi Evaa se sama, hiukan ummehtunut ja viileähkö
ilmanhenkäys, jonka hän tunsi niin hyvin vanhastaan käynneiltään
tässä ja muissa seudun talonpoikaistaloissa. Kun näitä asumuksia ei
useinkaan talvella lämmitetty ja kesäisin pidettiin harvoin ikkunoita
auki, ja kun huomattava määrä ruukkukasveja oli estämässä valon pääsyä
ikkunoista sisemmäksi huoneeseen, oli siellä ainaisesti vallalla
hiukan homeelta ja kostealta mullalta vivahtava haju, joka vaikutti
puhtaaseen, aurinkoiseen ja kuivaan ilmaan tottuneeseen tavattoman
vastenmieliseltä. Eva istahti keinutuoliin ja katseli ensi kertaa
oikein tarkoin ympärilleen.
Lattialla olivat puhtaat, valkoiset hurstimatot, jotka näyttivät
sieviltä harmaaksi maalatulla permannolla. Huonekalusto oli
kaikessa upeudessaan Evasta suuren mauttomuuden todistus, sillä sen
pietarilais-yleismaailmallinen tyyli ja räikeä plyyshipäällys sopi
perin huonosti tähän ympäristöön. Yksinkertainen tiili-uuni, joka
elävästi muistutti ylen lihavaa, polvilleen lysähtänyttä emäntää, oli
maalattu puhtaan valkeaksi, reunoilla katajanhavuja, jotka kuitenkin
olivat jo kuivahtaneet ja ruvenneet varisemaan. Uunin edessä oli
hiekalla täytetty sylkilaatikko. Seinäpaperit olivat kosteudesta
pullistuneet ja valkeaksi paperoidussa katossa näkyi eriskummallisia
vuotoveden muodostamia ruskeita "karttoja, meriä ja maanosia".
Seinällä oli aikoinaan laukkuryssältä ostettuja värikuvia, hempeästi
"vaipuvia" bysanttilaisia madonnia, reipasilmeisiä Kristus-lapsia
ja räikeän repäiseviä sotakuvia. Sohvan yläpuolella oli Snellmanin
kuva, sekä vierellä maanviljelys- ja karja- sekä hevosnäyttelyistä
saatuja palkintokirjoja, ja alimpana mustalle lasille kirkkaasta
tinapaperista muodostettu lause "Iloitse Jesuksesta!" Sohvapöydällä
oli värillinen, kultajuovilla koristeltu lasilautanen ja siinä suuri
joukko maisemapostikortteja, kaikissa melkein samat, kömpelön avuttomat
"tervehtykset nyt täältä meiltä". Evan täytyi oikein ummistaa silmänsä
hetkeksi päästäkseen näkemästä sitä tosiasiaa, että tämä oli nyt hänen
oma vierashuoneensa, hänen oman kotinsa paras ja hienoin paikka.
Näihin huomioihin ei ollut mennyt monta silmänräpäystä, mutta Eva
tunsi Juhon lukeneen hänen ajatuksensa, arvanneen sen tuomion, jonka
hän kaikesta antoi, ja tiesi hänen nyt seisovan tuossa oman kamarinsa
ovenpielessä synkkänä kuin ukkospilvi. Kiireesti Eva nousi taas, meni
miehensä luo ja katsahti häneen kirkkaasti ja lämpimästi sekä sanoi:
-- Nyt menemme sinun kamariisi!
Ja hän astui Juhon huoneeseen, jääden seisomaan ovensuuhun katsomaan.
Perällä, ikkunan ääressä, oli suuri kirjoituspöytä, jolla vallitsi mitä
paras järjestys. Oikealla seinällä oli suuri, kattoon saakka ulottuva
kirjahylly, täynnä kirjallisuutta. Ikkunan pielessä oli koukussa
sanomalehtiä, vasemmalla seinällä oli vanha, vahakankainen sohva, jonka
päällys oli paikoin jo rikki, ja jossa pahnautunut päänalainen oli
todistamassa Juhon viimeöisestä yksinäisestä makuupaikasta. Vasemmalla
ikkunan ääressä oli pieni pöytä ja siinä tupakkavehkeitä, ja oven
suussa seinällä pyssy sekä muita metsästystarpeita. Ikkunaverhot olivat
kellastuneet ja pölyisen näköiset. Eva meni kirjoituspöydän ääreen.
Siinä oli avonaisena tilikirja, johon musteen vaaleasta väristä
päättäen oli aivan vasta kirjoitettu. Ja kun Eva kumartui katsomaan
lähempää, tunsi hän Juhon jäykän ja raskaan, mutta säännöllisyydessään
jykevän ja voimakkaan käsialan. Tilin otsakkeeksi oli tanakasti ja
päättäväisesti kirjoitettu: "Kodin ja sen ympäristön ylläpito- ja
kaunistusrahasto". Ja oikealle puolelle oli edellisenä päivänä tehty
seuraava hyvitysposti: "Siirretty edellisen vuoden säästövaroista
5000 mk." Vasen puoli oli aivan paljas; siihen sai siis nyt kulumassa
olevan vuoden aikana tulla tätä tarkoitusta varten menoja aina tuohon
summaan saakka. Sen verran ymmärsi Eva tästä asiasta ja hänen silmiinsä
ilmestyi äkkiä sumua. Hän kääntyi ovelle kutsuakseen Juhon luokseen ja
sanoakseen hänelle jotakin kiitollista, jotakin sydämestä lähtenyttä,
mutta Juho olikin kadonnut. Eva vaipui istumaan hänen tuolilleen
ja purskahti itkuun, ollenkaan huomaamatta, että hänen kyyneleensä
kastelivat tuota avattua tiliä, siihen piirustettuja jäykkiä kirjaimia
ja sen toivorikasta, pyöreänollaista viidentuhannen summaa, ja että
ne panivat musteen lähtemättömästi leviämään, muodostaen tahran, joka
olisi ollut jokaisen kunnollisen kirjanpitäjän kauhistus.
Kun hän jälleen rauhoittui, oli kulunut jo hyvänen hetki. Sumu hänen
mielestään haihtui ja vallitsevaksi pääsi taas se aamullinen päätös,
että ainoana pääsytienä tästä asemasta oli osoittaa, että hän ei ollut
Soljalan emäntä vain nimeltä, vaan myös tosiasiallisesti. Siihen tuli
hänen pyrkiä, mutta miten, kuinka voittaa kaikki ne suunnattomat
vaikeudet, jotka siinä kohtaisivat? Kuinka pysyä uskollisena itselleen
ja entisyydelleen, mutta samalla kokonaan sulautua siihen maailmaan,
johon oli joutunut? Yhden asian hän kuitenkin ymmärsi kirkkaasti, sen
nimittäin, että jos hän ei jaksaisikaan nostaa ympäristöään sille
tasolle, jossa sen täytyi olla, vaan jos hänen päinvastoin täytyisikin
vaipua alas elämänsä ihanteista, se olisi hänen perikatonsa, hänen
kuolemansa. Mutta se ei saisi taistelutta tapahtua. Ja hän nykäisi
tarmokkaasti niskojaan.