II.

Kun Eva aamulla heräsi, paistoi aurinko suoraan hänen vuoteeseensa.

Ikkunasta kuului kärpästen surinaa ja huoneessa oli hiukan lämpimän

kesäpäivän ummehtuneisuutta. Kuin tulvavirta vyörähtivät jälleen

ajatukset Evan mieleen ja hän katsahti hämmästyneenä sivullensa. Niin.

Juhon vuode oli tyhjä ja koskematon. Mitä ajattelisi vanha Leena, Juhon

uskollinen emäntäpiika ja tavallaan kuin kasvattiäiti, tullessaan

vuodetta korjaamaan ja nähdessään, minkälainen heidän hääyönsä oli

ollut?

Ei. Kukaan ei saisi huomata mitään epätavallista heidän väleistään.

Mitään juoruja ja juttuja ei saisi päästä alkuun. Ja Eva siirtyi

hetkeksi miehensä vuoteeseen pehtaroiden sen raittiissa viileydessä

hyvän aikaa, kunnes saattoi näyttää siltä, että siinäkin oli nukuttu.

Mutta huomatessaan tämän todellakin luonnolliselta näyttävän asian

Eva punastui itsekseen, pisti jalkansa ulos peitteen alta, nousi

istumaan vuoteen reunalle ja katseli valkoisia ja sieviä jalkateriänsä

sekä pyöreitä pohkeitansa. Hänen asemansa outous aivan jysähti hänen

mieleensä, vaikkakaan hän ei nyt tällä hetkellä tuntenut sitä samaa

sieluntuskaa kuin edellisenä iltana.

Hän oli nyt Soljalan emäntä, sen suuren ja rikkaan talon emäntä,

jossa hän oli niin usein käynyt, leikkinyt, ollut vieraana. Mutta

aina kuitenkin ikäänkuin vieraana, herrasneitona ystävällisen

talonpoikaisväen luona, hiukan alentuvaisena, "kansallisena". Hän oli

aina jutellut Juhon kanssa vapaasti ja avonaisesti, olipa ihaillutkin

tämän kehittyneisyyttä, sivistyneisyyttä, oikeita mielipiteitä,

hyviä harrastuksia, oli ollut ylpeä siitä, että hänestä, ainoasta

perillisestä, oli kasvanut arvokas isäntä tähän suureen taloon. Mutta

se oli ollut sittenkin jotakin ulohtaalla olevaa, se ei ikäänkuin ollut

kuulunut hänen, ylioppilassivistyksen saaneen, hienostuneen ja jollakin

tavoin ylimysmielisen neidon maailmaan. Hän ei ollut ymmärtänyt sitä

asiaa silloin niinkuin nyt, jolloin hän heräsi suuren Soljalan emäntänä

-- hän, herrastyttö! Nyt tunsi hän selvästi olevansa aivan samassa

asemassa kuin haaksirikkoutunut, joka herää tainnoksistaan oudon ja

tuntemattoman maan rannalla. Ja minkälaiseksi muodostuukaan hänen ja

Juhon suhde?

Hämmästyneenä huomasi Eva samalla, että kello kävi jo yhtätoista.

Hänellä oli selvä aavistus siitä, että Soljalan emännän ei sopinut

maata näin kauan, vaan että hänen velvollisuutensa oli nousta

aikaisin pitämään huolta emännän velvollisuuksista. Mutta mitä hän

niistä ymmärsi? Se pienen pappilan talous, jota hän oli ollut apuna

hoitamassa, oli lasten leikkiä siihen nähden, mitä vaadittiin suuressa

rusthollissa, jossa päivittäin istui aterialle monta kymmentä henkeä,

etunenässä mahtavat isäntärengit ja emäntäpiiat sekä jatkona aina

narisevat päivätyöläiset. Mitä auttoi häntä tässä pianon soitto,

koruompelus ja taito leipoa hienoja ja maukkaita kakkuja? Mitä

merkitsivät saksa ja ranska, matematiikka ja kirkkoisät? Eivät ainakaan

tällä hetkellä mitään. Seistessään siinä lattialla auringossa,

mieluinen virkeyden tunto ruumiissaan, tunsi Eva, että hänen oli

alettava koulunsa kokonaan uudestaan, jos mieli menestyä tällä alalla.

Ja samalla ilmestyi hänen suunsa ympärille eräs pieni päättävä piirre,

joka merkitsi paljon, silloin kun se vihdoinkin tuli näkyviin.

Kiireesti veti Eva yöpaitansa yltään ja katsahti samalla peiliin. Hänen

kasvoillaan vilahti ujouden ja mielihyvän ilme, kun hän näki nuortean

kuvansa, joka loisti häntä vastaan klassillisin piirtein tuolta

hiukan huonosta ja pölyisestä kuvastimen lasista. Hän tunsi suurta

ja salaista iloa siitä, ettei vielä ollut tosiasiallisesti kenenkään

oma ja että hänen sydämensäkin oli valmis siihen uuteen kouluun, joka

nyt tästä aamusta oli alkava. Pohjalla oli salainen ja vaistomainen

arkuus Juhoa kohtaan, tunne, joka oli syntynyt siitä, että Juholla

oli nyt valta häneen, mutta se pelko ei ollut suinkaan vihaa, eipä

vastenmielisyyttäkään -- ehkä vain sitä, että kukan aukeamisen aika ei

ollut vielä tullut. Hänen sinänsä perin terve ja iloinen, tahdonluja ja

hyvä neitoluonteensa ei voinut vaipua liian pitkäksi aikaa pohtimaan ja

hautomaan sitä hiukan epävalmista suhdetta, johon hän heti alusta oli

väkisinkin Juhoon joutunut, vaan kaipasi uteliaana ja elämänhaluisena

tilaisuutta päästä perinpohjin tutustumaan siihen uuteen maahan, johon

hän oli joutunut. Hän tunsi mielessään liioitelleensa eilen illalla,

mutta oli kuitenkin tyytyväinen, että oli tehnyt sen, minkä teki.

Hän rupesi pukeutumaan, mutta siinä oli heti ensimäinen pulma edessä.

Se koruompeleilla koristettu pusero, jonka hän eilen oli tätä päivää

varten varannut, ja se kaunis kesähame, joka oli häntä aina ennen niin

ilahduttanut, tuntui nyt jotenkuten sopimattomalta tähän ympäristöön.

Hän kyllä ymmärsi, että hän olisi saattanut aluksi esiintyä niissäkin

-- näin heti häiden jälkeen -- ja että Juho kenties sitä toivoikin,

mutta mikä oli kerran tehtävä, se oli tehtävä heti. Hän valitsi

siis pienistä varastoistaan ylleen sen puvun, jonka hän oli sinne

varannut juuri tällaista tarvetta varten, nimittäin sinisen aivinaisen

leningin, jossa oli yksinkertainen valkoinen kaulus ja johon kuului

sopiva talousesiliina. Arkisukat sekä jo kuluneet mustat puolikengät

otettiin armotta jalkaan, sillä jotenkuten Evaa ujostutti nyt heti

esiintyä avojaloin, niinkuin kesä olisi vaatinut ja mihin hän kyllä oli

täydellisesti tottunut. Tukka, joka eilen vielä oli ollut kauniilla

ja aistikkaalla laitteella, sai nyt armotta silittäytyä kahden puolen

päätä ja muodostua niskaan suureksi ja lämpimän pehmeäksi sykeröksi.

Kun Eva tämän kaiken jälkeen katsahti uudelleen kuvastimeen, näki

hän sieltä -- sitä hän ei itsekään voinut kieltää -- mitä terveimmän

ja miellyttävimmän olennon, jonka kaula nousi valkeana ja kauniin

kaarevana puseron aukosta ja jonka täyteläistä ruumista hiukan ahtaat

vaatteet eivät kyenneet kokonaan hillitsemään. Hänen täytyi hiukan

naurahtaa omalle kuvalleen sekä jäädä sitä puoleksi surullisena silmiin

tuijottamaan, kunnes hän äkillisen hilpeyden vallassa niskojaan hiukan

nykähdyttäen niiasi kuvalleen ja sanoi: "Hyvää huomenta, Soljalan nuori

emäntä! Tervetuloa taloon!"

Mutta missä oli Juho ja missä oli hän yönsä viettänyt? Tämä kysymys

oli heräämisestä alkaen askaroinut hänen mielensä pohjalla, vaikka

hän ei sitä jostakin syystä kuitenkaan tahtonut sen äänekkäämmin

itselleen lausua. Hän meni ovelle, avasi sen ja kuunteli hengähtämättä.

Kartanolla oli kaikki hiljaa, aivan kuin tulikin talossa työaikana

-- talossa, jossa ei ole lapsia... ei ole vielä lapsia... Häntä

harmitti, että tuo "vielä" pujahti joukkoon aivan kuin viekkaasti ja

hänen tietämättään. Nyt kuului jotakin. Keittiössä hissuttivat vanhat

askeleet ja astiat kilahtelivat. Siellä on vanha Leena puuhissaan.

Eva hiipi hiljaa ruokailuhuoneen läpi keittiön ovelle ja raotti sitä

varovasti.

Juho istui käteensä nojaten pöydän ääressä ja kuunteli vanhan Leenan

haastelua, kun tämä siinä askareissaan puuhaili. Suuri pata kiehui

tulella, täynnä, kuten Eva arvasi, päivälliskeittoa väelle. Yhdellä

silmäyksellä hän pani merkille, että keittoastiat olivat huonosti

pidetyt, että lattia oli roskainen ja hiukan likainen, ja että

ikkunaverhot olivat epäsiistin näköiset. Kuivausliinat seinällä

olivat epäilyttävän harmaat. Leena oli käynyt todellakin vanhaksi

eikä jaksanut enää pitää huolta niinkuin olisi tahtonut. Hän oli

tummaverinen, pieni eukko, joka oli nuorena kaupungissa oppinut siihen

aikaan muodissa olleen naisten tasaisen ja perin pieniaskelisen

kävelyn tahdin, mikä antoi esiintymiselle ja olemukselle jonkunmoista

hienoutta ja arvokkuutta, aivan toisin kuin huolimaton laahustaminen

ja harppaaminen pitkin ja ankkamaisin askelin. Eva tunsi Leenan

hyvin, muisti hänet aina juuri tuollaisena tasaisena ja alati

hyväntuulisena hommanihmisenä, joka oli Juhon vanhempain kuoltua ollut

Soljalassa kultaa kalliimpi. Nytkin hänen pienet pippurisilmänsä

tuijottivat ystävällisesti kasvatuspoikaan, kun hän ikäänkuin puheensa

lopettajaisiksi sanoi:

-- Älähän ole milläsikään, poikaseni! Kyllä se siitä kuontuu, jahka

kerkeää.

Mistä he olivat puhuneet? Eva huomasi, että Juho oli syönyt keittiössä

aamiaista, koskapa lautanen oli hänen edessään paljaalla pöydällä.

Ei ollut siis odottanut häntä, nuorta vaimoansa! Vilkaistessaan

taakseen näki hän, että ruokailuhuoneen pöydälle oli siististi katettu

aamiainen, mutta yhdelle hengelle. Pöydällä oli vain yksi lautanen. Eva

punastui ja meni keittiöön.

-- No hyvää huomenta, nuori rouva, ja oikein tervetullut taloon ja

omaan kotiin! kiiruhti Leena loistavin silmin häntä tervehtimään,

tullen hänen luokseen ja syleillen häntä vanhan ja hyvän ihmisen

liikutuksella. Eva tunsi luontonsa pehmenevän ja hän painoi päänsä

eukkoa vastaan sekä kuiskasi tälle hiljaa korvaan:

-- Kiitoksia, rakas Leena, mutta minä en ole rouva, vaan emäntä!

-- No niin oikein! riemastui Leena ja sopotti juostessaan kiehuvaa

pataansa hoitamaan: -- Täällä jo väki huolehti, että rouvako se nyt

Soljalaan otettiinkin, mutta minä jo heti sanoin, että Soljalassa on

aina ollut vain emäntiä, lihavia ja vöyreitä emäntiä, ei rouvia, ei...

Hän pysähtyi hiukan oudostuneena nähdessään Juhon ja Evan seisovan

hiljaa ja vaiti toistensa edessä. Juho oli punastunut, mutta samalla

hänen ilmeessään oli jotakin ylpeää, Eva katsoi lattiaan ja sormeili

hermostuneesti esiliinaansa, kunnes hiukan niskaansa keikauttaen sanoi:

-- Joko olet syönyt aamiaista?

-- Kyllä, vastasi Juho tyynesti.

-- Voitko odottaa siksi, kunnes minäkin olen ehtinyt syödä?

-- Kyllä.

-- Tule sitten tänne ruokasaliin.

Ja Eva meni ylpeästi paikalleen, koettaen syödä niitä kesäisiä

herkkuja, joita siihen oli varattu, ja tuon tuostakin luoden uhmailevan

silmäyksen Juhoon, joka työvaatteissa, kookkaana, järkähtämättömänä

ja vakavana istui siinä häntä vastapäätä. Mutta keittiössä vanha

Leena oli unohtua patansa ääreen tuijottamaan yhtä ainoata poretta,

kuinka se siinä kellui ja pyöriskeli kiehuvalla ulapan pinnalla,

alati levottomana ja tietämättä, minne asettua. Leena-muorista

tuntui yht'äkkiä, kuin olisi eräitten toistenkin elämä uhannut olla

tuollainen levoton ja pyörivä kupla, josta ei tiedä, minne se asettuu

ja -- milloin se särkyy, ja hänen mielensä sumentui murheelliseksi ja

huolestuneeksi, niin että vanha vartalo koukistui.

Mutta Eva muisti jälkeenpäin, että tämä aamiaishetki oli hänen elämänsä

vaikeimpia kohtauksia. Sillä hetkellä hänelle nimittäin selvisi,

että Juho oli tänä yönseutuna ymmärtänyt heidän asemansa täydelleen,

ymmärtänyt tekemänsä askeleen koko vaarallisuuden sekä vielä senkin,

ettei -- hänen vaimonsa kenties häntä oikein rakastanut, vaan oli ehkä

tullut hänelle -- muuten. Ja tumma puna kohosi taas hänen otsalleen

hänen siinä istuessaan.