Hän oli lapsuudesta saakka ujostelematta sinutellut Juhoa, sillä
olivathan he leikkitovereita, mutta Juho oli puolestaan aina siinä
suhteessa arastellut. Hän sanoi mieluummin persoonattomasti "Eva" tahi
varsinkin vierasten läsnä ollessa "Eva-neiti". Erittäinkin sen jälkeen,
kun Eva oli tullut yläluokille ja ylioppilaaksi, oli Juho yhä enemmän
ikäänkuin aristunut. Hän oli harvasanainen ja vakaa mies, jonka korkea
muoto oli viime vuosina häipynyt yhä enemmän Evan mielestä. Vasta viime
tapausten johdosta se oli uudelleen kohonnut hänen näköpiiriinsä.
Eva katsoi Soljalaan päin ja mietti. Nyt olivat asiat kehittyneet
siihen, että hänen oli tehtävä ratkaiseva päätös. Hänen täytyi muuttaa
pois pappilasta ja ruveta ansaitsemaan elatustansa, mutta miten? Nuo
sanomalehtileikkeleet tuossa pöydällä, joissa etsittiin seuraneitiä
tahi kotiopettajatarta, eivät tuntuneet hänestä houkuttelevilta. Hänen
opintonsa olivat olleet niin kaukana käytännöllisen elämän urilta,
ettei niitä voinut näin äkkiä leiväksi muuttaa. Kansakoulunopettajan
väliaikaista tointa hän sentään voisi hakea. Hoitaa sitä ja samalla
lukea. Niin. Se olisi eräs mahdollisuus.
Samassa kuuli hän ulko-oven avautuvan. Hänen sydämensä jysähti
omituisesti ja aivoissa vilahti ajatus, että hänen kohtalonsa oli
nyt häntä etsimässä. Veri pysähtyi hetkeksi hänen suonissaan ja
hän painoi vaistomaisesti kädellään rintaansa. Sitten koputettiin
ovelle ja Juho astui sisään. Auringon säteet sattuivat häneen juuri
hänen ilmestyessään näkyviin, heijastuen hänen vankasta tukastaan ja
punertavasta, päivänpolttamasta ihostaan. Eva tuijotti häneen kuin
säikähtyneenä. Juho oli tuossa seistessään kuin entistä harteikkaampi
ja voimakkaampi, jollakin tavalla vaistomaista kunnioitusta herättävä.
Naisen silmällään hän jälkeenpäin muisti mieltymyksellä huomanneensa,
että Juholla oli tässäkin tilaisuudessa vain tavallinen kotikutoinen
pukunsa, ja että hän uskalsi esiintyä paljaassa puhtaassa
paidankauluksessaan, tavoittelematta maaseutuoloissa aina hiukan
epäilyttävän värisiä kovia kauluksia. Ja kuin hukkuva viime hetkellään
hän muisti Juhon lapsuudesta saakka kaiken, mitä heillä oli ollut
yhteistä, muisti sen, mitä Juho oli nyt viime aikoina hänen hyväkseen
tehnyt, ja tunsi sydämessään lämmintä kiitollisuutta ja ystävyyttä.
Ystävyyttä? Niin, vakuutti hän itselleen. Mutta Eva ei olisi ollut se
nainen, mikä oli, ellei hän olisi huomannut, että Juhon katse oli viime
aikoina viivähtänyt hänessä niin pitkään, niin omituisesti. Ja kun hän
muisteli tarkemmin, huomasi hän, että tuo sama katse oli seurannut
häntä varhaisesta nuoruudesta saakka. Leikki hän tahi teki työtä, aina
kun Juho oli saapuvilla, seurasi häntä tuo sama katse, joka tälläkin
hetkellä häneen kohdistui.
Juho oli tervehtinyt häntä ja istuutunut. Hänen pieni ja pehmeä,
sormiltaan vielä lapsellisesti lihavahko kätensä oli kokonaan kadonnut
Juhon suureen, voimakkaaseen kouraan. Jossakin siellä takatajunnassa
vilahti naiselle vaistomainen ja miellyttävä turvautumisen ja tuen
hakemisen halu. Juho katsoi häneen jälleen omituisesti ja sanoi:
-- Ethän pahastu, jos uskallan kysyä, mitä olet nyt ajatellut
asemastasi? Ymmärräthän, ettei se asia ole minulle samantekevä -- jo
isäsikin vuoksi.
Evan kiitollinen mieliala herkähti lämpimäksi.
-- Hyvä Juho! En ole osannut vielä mitään päättää. En tiedä edes, minne
tästä muuttaisinkaan.
-- Entä lukusi?
-- En voi mennä ainakaan ensi syksynä Helsinkiin. Olen ajatellut
kesäksi kotiopettajattareksi... Ja... ja... talveksi ehkä johonkin
kansakouluun... Siellähän voisi ohella lueskellakin.
Juho liikahteli rauhattomasti ja katseli hattuaan. Hän tahtoi sanoa
jotakin, mutta ei näyttänyt saavan oikeasta päästä kiinni. Lopuksi hän
mutisi:
-- Niin. Kesäksi. Mitäpä kesästä. Etkö voisi tulla Soljalaan kesäksi?
Olisi aikaa harkita... ja miettiä... Olisit tervetullut.
Eva hymyili.
-- Kiitos, hyvä Juho! Mutta ymmärräthän, etten minä mielelläni voi
tulla Soljalaan... Se ei ehkä olisi oikein sopivaa -- siellä kun ei ole
-- emäntää. Isä ei varmaankaan sitä sallisi...
-- Niin. Soljalassa ei ole emäntää...
Se tuli Juholta matalalla, hiukan toivottomalla äänellä, ikäänkuin
vahingossa. Hän kumartui katsomaan lattiaan. Mutta Eva meni punaiseksi
ja hänen sydämensä rupesi uudelleen jyskyttämään. Vasta nyt hän
huomasi, miten sopimattomasti hän juuri nyt oli tullut maininneeksi
tuosta emännättömyydestä. Juho voisi vaikka miten käsittää väärin.
Hämillään hän katsoi ulos, ja syntyi jännittävä hiljaisuus.
Juho liikahteli levottomasti ja Eva ikäänkuin näki sen. Mutta sitten
olikin Juho aivan hiljaa, niin että Evan täytyi vaistomaisesti
katsahtaa häneen. Heidän katseensa yhtyivät hetkeksi ja silloin selvisi
Evalle kaikki.
Juhon katseessa oli niin sanomattoman paljon arkaa hellyyttä, janoavaa
pyyntöä ja pidätettyä, kirkkaasti tuikkivaa ja kumpuavaa intohimoa,
että Eva ei voinut sitä kestää, vaan käänsi päänsä pois. Veri rupesi
kiertämään hänen suonissaan, hänen kätensä vapisivat hänen sylissään,
ja kuin sumun läpi kuuli hän Juhon vapisevalla ja tukahtuneella äänellä
sanovan:
-- Voisitkohan, tahtoisitkohan, Eva, tulla Soljalaan emännäksi?
Pitäisitkö sen arvoisena? Minä olen aina sinua sydämestäni rakastanut.
Ja tämähän olisi muutenkin hyvä ratkaisu. Tulisit rinnalleni takaisin
sukutaloosi -- jos muuten voit?
Eva painoi päänsä käsiinsä ja purskahti itkuun. Se tuli jotenkin
itsestään, tunteitten ja äkillisten sielullisten kokemusten ristiriidan
ja yllätysten tuloksena. Hän ei voinut puhua mitään. Hän tunsi, kuinka
Juho keveästi laski kätensä hänen käsivarrelleen, ja kuuli hänen
puhuvan hiljaa ja vakavasti:
-- Älä vastaa tällä hetkellä mitään, vaan jää miettimään, voitko.
Jos voisit rakastaa minua ja tulla vaimokseni, niin ihana ja suuri
työ odottaa sinua Soljalassa. Olen tosin vain talonpoika ja sinä
sivistynyt, hienostunut herrasnainen, mutta minusta tuntuu, etteivät
ne säädyt saa enää olla eivätkä ole vieraita toisilleen. Ja, rakas
Eva, ellet voi minua ottaa, niin tiedä, että niin kauan kuin minä
olen Soljalan isäntä, ei sinun tarvitse miettiä, mistä saat varat
lukujesi lopettamiseksi. Olen rikas, olet joka tapauksessa Soljalan
vanhaa sukua, ja sen päämiehenä pidän minä suvusta huolen. Ellet katso
voivasi ottaa lahjaksi, niin ota lainaksi -- yhtä epäitsekkäästi
annan molemmat. Ja nyt, tyynny, suo anteeksi, mieti, mutta jää joka
tapauksessa ystäväkseni. Ilman sinua jäänee Soljala ainaiseksi
emännättä. Hyvästi!
Kuin unessa kuuli Eva askelten poistuvan ja poisti kätensä silmiltään
ikäänkuin säikähtyneenä. Mitä oli tapahtunut? Miksi oli hänelle tehty
tällainen tarjous? Oliko hän sen arvoinen? Juho? Hän ei ollut koskaan
ajatellut Juhoa sillä tavalla. Ei ketään muutakaan. Hän oli ollut
isänsä rakastama lapsi, joka oli ajatellut vain häntä ja itseään hänen
vanhuutensa turvana. Nyt... nyt hän oli nainen.
Ylpeyden ja riemun tunne tulvahti hänen sydämeensä. Kuka nainen ei
olisi ylpeä tällaisista voitoistaan? Mutta rakastiko hän Juhoa? Se oli
ratkaiseva kysymys.
Kevät-illan kuulakkuus tummeni pehmeäksi hämäräksi ja päivän kajastus
painui kapeaksi viivaksi taivaanrannalle, hämyisten metsien taa. Vanhan
valkean kirkon seinät kumottivat vielä aavemaisina tummien puitten
välitse ja koko luonto tuntui ikäänkuin odottavan jotakin ihmettä.
Maa vartoi salaperäisen kiihkon valtaamana, kun kevät syleili sitä
tulisella innollaan. Yhä tulvivien tunteittensa vallassa pujahti Eva
ulos, riensi vanhalle hautuumaalle ja painui siellä isänsä ristin
juureen. Hän ei pelännyt, sillä hänen isänsähän oli läsnä. Rakas
isä! Hänen huolensa ja ahdistuksensa sulivat uusiksi kyyneliksi,
kunnes hän oli tuntevinaan isänsä vapisevat kädet hiuksillaan. Kuten
ennen silittivät ne nytkin hänen hiuksiaan hellästi, sanomattoman
rakkaasti ja varovaisesti, kuin olisi siinä ollut jotakin hentoa ja
särkyvää. Lapsi-raukka! Hän oli aina ollut isän "lapsi-raukka", sillä
vanhuksen rakastava ja säälivä sydän ei ollut löytänyt sopivampaa sanaa
suurelle tunteelleen. Ja hän näki yht'äkkiä edessään isänsä lempeät,
ryppyiset kasvot, näki hänen siniset, valoisat silmänsä ja kuuli
huulten rohkaisevasti kuiskaavan: "Lapsi-raukka! Jumala auttaa. Jumala
ratkaisee."
* * * * *
Niin olivat siitä kuluneet viikot ja niiden varrella kypsynyt
lopullinen päätös.
Eva oli pyytänyt sulhaseltaan, ettei pidettäisi mitään vierashäitä,
vaan toimitettaisiin vihkiminen kaikessa hiljaisuudessa. Juho oli
siihen suostunut, tosin katsahtaen häneen hiukan kummastuneesti. Kun he
sitten illalla olivat saapuneet vihittyinä Evan kotoa ja jääneet kahden
Soljalan suureen vierashuoneeseen, jossa kesäyön pehmeä hämärä vallitsi
ja johon kartanon suuresta pihlajasta tunkeusi huumaava mesituoksu,
aukeni Evalle yht'äkkiä ikäänkuin uudessa todellisuusvalossa se asema,
johon hän nyt oli joutunut. Hän oli taistellut ja tutkinut, hän piti
Juhosta ja kunnioitti häntä, mutta tällä hetkellä, jolloin avioliiton
todellinen läheis-elämä oli alkava, huomasi hän, ettei hän ollut siihen
sittenkään valmis. Se peloitti häntä, se oli hänelle voittamattoman
vastenmielistä, ja vaisto sanoi hänelle, että tunteissa pitää olla
vielä jotakin enemmän kuin mitä hänellä oli, ennenkuin se oli onnessa
ja autuudessa mahdollista. Eva tunsi siinä silmäillessään miestänsä,
joka tyynenä istui ikkunan pielessä katsoen ulos ikäänkuin hiukan
hämillään, kuinka hänen ihoaan pitkin kulki viluttava väristys ja
kuinka tuntematon hänelle sittenkin sielun syvimmältä pohjalta oli
tuo mies ja koko se rotu ja maailma, johon mies kuului. Evan erotti
siitä, sen hän nyt kauhistuen huomasi, vuosisatojen sekä henkinen että
ruumiillinen hienostuminen, joka tuntuu tuhansinakin eri vivahduksina
ja josta luopuminen alentaa, kiduttaa ja tappaa sen sielun, johon
se on päässyt kotiutumaan. Mutta miksi hän sitten otti Juhon? Tällä
hetkellä hän ei itsekään perustelujaan ymmärtänyt. Ne tuntuivat
hänestä nyt kestämättömiltä, suorastaan vääriltä ja epärehellisiltä.
Epärehellisiltä Juhoa kohtaan. Niin raskaasti voi hellä omatunto
parhaimmankin menettelyn johdosta syyttää.
Eva tunsi, kuinka veri jätti hänen kasvonsa ja kuinka kylmä tuskan
hiki helmeili hänen jäsenillään. Hän vilkaisi avatusta ovesta näkyvään
valmiiseen aviovuoteeseen, joka maalaisena ja komeana siellä odotti,
ja häntä värisytti. Kuin hätääntyneenä nousi hän seisomaan ja sai
änkyttäen sanotuksi:
-- Juho!
Juho nousi kuin ilahtuneena ja tuli vaimoaan vastaan kädet ojolla.
Hänen roteva vartalonsa suoristui, pää kohosi ja sinisistä silmistä
loisti voimakas kaipuu. Eva torjui hänet luotansa hiljaa, mutta
päättävästi, ja sanoi maahan katsoen:
-- Anna minun olla vielä... niinkuin olen... Älä tule...
Ja hän meni makuuhuoneeseen ja veti oven kiinni. Avain pyörähti lukossa
päättävästi ja armottomasti, ja Juho jäi ulkopuolelle avuttomana ja
hämmästyneenä, tumman punan kohotessa kaulalle ja poskille sekä veren
pullistaessa kohonneita ja tykyttäviä otsasuonia. Jälkeenpäin hän
muisti jääneensä kuin tylsänä ja hervottomana kuuntelemaan ruisrääkkää,
miten se siinä apilapellossa ikkunan alla yhtämittaa rakastuneesti
äänteli.