I.

Eräänä keväisenä iltapäivänä, jolloin aurinko valaa maisemille

surunvoittoisinta kullanhohtoansa, istui pienen pappilan akkunan

ääressä mietteisiinsä vaipuneena nuori nainen. Hänen ulkonäössään

oli samalla sekä ylhäiseen vivahtavaa kauneutta että maalaismaista

rotevuutta ja terveyttä. Nenä oli hiukan kyömy, suu erittäin kauniisti

muodostunut, kulmakarvat ja pitkät silmäripset varjostivat jotenkin

ylpeästi tummansinisiä silmiä, ja tukka oli solmittu koruttomalle,

mutta naisellisesti arvokkaalle laitteelle. Yksinkertainen ja siisti

arkipuku osoitti huolellisuutta ja hyvää makua. Hän oli solakka, mutta

samalla terveesti ja luonnollisesti täyteläinen, ja hameen alta esiin

pistäytyvä kapea nilkka, sievästi ja joustavasti kaareva jalkapöytä

ja pieni sekä jäntevä jalkaterä muodostivat hänen olemukselleen

ikäänkuin sopusointuisen ja sopivan loppukohdan. Ilta-auringon säteiden

rusottaessa hänen hiuksissaan ja silmien tuijottaessa uneksivalla

ilmeellä kauas järven toiselta puolen häämöttäviin sinertäviin

vaaroihin, muodosti hän siinä viehättävän kuvan, jota ei olisi

mielellään häirinnyt. Hän oli siinä istuessaan kuin laulu.

Niin oli nyt elämä johtanut siihen, että hän oli yksin. Useita

viikkoja oli hänellä jo ollut aikaa tähän tottua, mutta yhä uudelleen

unehtui hän odottamaan, eikö kanslian puolelta rupeaisi kuulumaan

päivällislevoltaan heräävän vanhan harmaapäisen pastorin laulun

hyrinää, noita rakastettavia pieniä Bellman-palasia, jotka seurasivat

pastoria viehättävänä nuoruuden ajan perintönä ja jotka kertoivat

menneitten polvien elämänilosta ja kulttuurisaavutusten erikoisesta

siroudesta. Mutta ei! Ei hymissyt sieltä enää koskaan "Nouse

Amaryllis", vaan "vartova Tuoni" oli vienyt vanhan laulajan maan

poveen. Tuolla iäkkään valkoisen kirkon juurella, jonka seinät niin

kauan olivat kuulleet uskollisen paimenensa lempeätä ja sovinnollista

evankeliumia, makasi hän nyt kädet ristissä ja hymy huulillaan,

todistaen sopusointuisen ja puhtaan elämän ihanasta pysähtymisestä.

Rakas isä! Evalla herahtivat kyyneleet silmiin ja hän heitti kirkkoa

kohti lentosuukkosen. He kaksi olivat olleet toisilleen kaikki

kaikessa. Ei voinut lapsi vanhempaansa suuremmalla hellyydellä rakastaa

kuin Eva isäänsä, eikä isä suuremmalla rakkaudella lastansa kuin vanha

pastori ainoaa tytärtänsä. Jo aikoja ennen oli kirkkomaahan kätketty

äiti ja veli, ja niin oli kohtalo kiertynyt omituisesti, että isä ja

tytär olivat kokonaan yksinäiset ja orvot maalimassa. Ystäviä oli

kyllä, mutta sukulaisia ei sanottavasti ollenkaan. Sitä enemmän olivat

he turvautuneet toisiinsa ja löytäneet toistensa rakkaudesta rikkauden,

joka oli kasvattanut heidän sydämensä suureksi.

Mutta isän kuolema ei ollut raskas isku ainoastaan Evan tunteille, se

oli musertava hänelle myöskin taloudellisesti. Niin kauan kuin vanha

pappa oli elänyt, oli hän uskollisesti ja uhrautuvasti hankkinut

sydämensä lapselle kaikki tämän kasvatukseen ja opintoihin menevät

varat, mutta hänen kuollessaan kuivui se lähde. Vanha pastori ei ollut

jättänyt mitään muuta omaisuutta kuin nuo kuluneet, mutta silti niin

rakkaat huonekalut, ja siitä, oliko hänellä päinvastoin velkoja, ei

Eva tällä hetkellä ollut ollenkaan varma. Ne asiat oli ystävällisesti

ottanut hoitoonsa naapuritalon, suuren Soljalan isäntä, tehdäkseen

niistä myöhemmin hänelle tilit.

Soljalan suku oli alkuisin samasta juuresta kuin Evankin. Jo ammoin

oli siitä talosta lähtenyt toinen veli opin teille, toisen jäädessä

viljelemään perintötilaansa, ja tietoisuus suvun samasta juuresta oli

vuosisatojen kuluessa unohtunut, niinkuin oli unohtunut opin teille

menneeltä isien nimikin. Vasta vanha pastori oli aikoinaan pitäjään

tullessaan ottanut sukunsa juuren selville ja mennyt sukutaloonsa sydän

täynnä rakkautta ja romantiikkaa. Ja hänet oli otettu siellä vastaan

kuin sukulainen, vaikka tälle suvun asteelle ei enää määritelmää

löytynytkään. Siitä asti oli Soljalan vanha isäntä ollut pastorin

paras ystävä, jota hän nyt oli seurannut samaan vanhaan kirkkomaahan,

missä suurin osa näistä juurevan suvun jykevistä jäsenistä odotti

ylösnousemusta.

Eva katsoi Soljalaan päin, joka pilkotti kaukaa tuolta laakson toiselta

puolen. Soljalan nuori isäntä, Juho, oli ottanut isänsä ystävyyden

ikäänkuin perinnöksi ja ilmestynyt pastorin sairastuessa pappilaan

tyynenä ja harteikkaana. Elävästi muisti Eva sen illan Helsingissä,

jolloin häntä tultiin hakemaan puhelimeen. "Se on maalta", oli sanottu,

ja hän oli iloinnut, luullen saavansa puhua isänsä kanssa. Mutta sieltä

olikin kuulunut syvä ja kumiseva miehenääni. "Minä olen Soljalan

Juho... Hyvää päivää, Eva-neiti... Täällä on..." Sitten oli ääni hiukan

epäröinyt, kunnes oli lausunut vakavasti ja hiljaisesti: "Isänne on

sairastunut ja pyytää Evaa kotiin. Tulkaa heti. Hevonen on vastassa

asemalla."

Ja niin oli kaikki tapahtunut, eikä sitä voinut auttaa. Hautajaisten

jälkeen oli Juho tullut Evan luo ja sanonut tyynesti ja vakaasti:

"Tahtoisin mielelläni auttaa Eva-neitiä näissä käytännöllisissä

asioissa. Isämmehän pitivät toisiaan sukulaisina ja isäni varmasti

tekisi samoin kuin minä nyt."