Suuri maailmansota riehui yhä Euroopassa, mutta sen laineet eivät
ulottuneet tänne asti. Vain keveitä vaahtokuplia pärskähteli tänne
kaukaiseen Pohjolaan. Maata rasitti kallis aika ja yhden ja toisen
ylellisyystavaran puute, mutta muuten oli ihmisillä hyvä olla.
Janne Pöyhtäri oli tarmollaan ja taitavuudellaan kehittynyt eteväksi
kauppamieheksi. Hänen liikkeensä oli vain varttunut, ja hän oli
kerännyt itsellensä huomattavan omaisuuden. Toisia onni suosi, toisilta
se kielsi apunsa, Janne Pöyhtärille se oli hymyillyt...
Janne oli ollut Hannan kanssa naimisissa jo muutamia kuukausia, ja
eräänä päivänä toteutui hänen kaunein unelmansa. Hän osti kotitalon
ja osan siihen kuuluvasta maa-alueesta. Hän päätti vielä, niin kauan
kuin sotaa kesti ja hänellä oli mahdollisuuksia, jatkaa liikettänsä
pääkaupungissa, mutta sitten myöhemmin hän aikoi muuttaa myötyriksi
maalle ja ruveta elämään maanviljelyksellä.
* * * * *
Elettiin juhannuksen kynnyksellä, oli aatonaatto. Luonto oli
kukkeimmillaan. Koivujen vihreys oli vaaleata, ja havupuiden
vuosikasvujen kärjet hohtivat heleinä auringonpaisteessa. Tuomet olivat
jo miltei kukkineet, ja pihlajat levittivät voimakasta tuoksuaan.
Aurinko paahtoi täydellä terällään.
Janne oli muuttanut vanhan äitinsä ja nuoren vaimonsa kanssa
syntymäkotiinsa. He olivat olleet maalla vasta muutamia päiviä. Vanha
äiti oli kulkenut kuin unessa ja itkenyt tuontuostakin, sillä vanhat
muistot olivat liian voimakkaina tuoksuneet kaikkialla häntä vastaan.
Janne oli valjastanut rattaiden eteen nuoren, komean hevosensa,
josta hän hevosten korkean hinnan takia oli saanut maksaa hyvän
summan, ja lähtenyt parin kilometrin päässä olevaan alhoon hakemaan
juhannuskoivuja kuistin pieliin.
Hänkin oli kulkenut kuin unessa. Saavuttuaan Vähäjärven hakaveräjälle
hän sitoi hevosen veräjänpieleen ja lähti kävellen katselemaan
tuttuja seutuja. Aurinko paistoi tukahduttavan kuumasti, mutta Janne
ei huomannut sitä, sillä sanaton onni ja riemu täyttivät hänen
sydämensä. Oli niin kevyt olla, että olisi voinut vaikka keveitten
pilvenhattaroitten lailla kohota taivaan äärettömään sineen.
Vähäjärven liejuinen ranta tuoksui niin tutunomaiselta. Pikimusta lieju
poreili auringonpaisteessa tuossa lietteisellä rannalla, jossa hän
lapsena oli henkensä uhalla pyydystellyt pieniä hauenpoikasia. Hänet
valtasi vastustamaton halu koettaa, pettikö se vielä nytkin kuten
ennen. Hän riisui nopeasti saappaansa, ripusti sukkansa pajunoksalle
ja asteli avojaloin pehmeällä maalla. Siitä oli vuosia, kun hän oli
saanut olla avojaloin ulkosalla. Tuntui kuin lapsuus olisi astellut
hänen luoksensa. Musta lieju oli lämmintä ja hiveli suloisesti kalpeita
jalkoja, joiden varpaitten välistä se niin hauskasti kitisten pursui
jalan alta esille.
Näkyy se vajottavan vielä niinkuin ennenkin, ajatteli hän ja lähestyi
rantaa katsellakseen, oliko rannassa hauenpoikasia.
Kovinpa se pettikin. Olikohan se tullut lietteisemmäksi, vai olikohan
hän tullut painavammaksi? Kait hänessä sentään vika oli...
Muta tuoksui väkevästi, ja ruosteinen vesi nousi jalanastumiin niinkuin
punainen veri. Hän poimi muutamia ruostelehtiä ja piteli niitä
käsissään. Aivan ne olivat samanlaisia kuin ennenkin. Hänen teki mieli
ulpukoita ja lumpeenkukkia. Vahinko vain, että ne eivät vielä kukkineet.
Hän palasi takaisin kovemmalle maalle ja juoksi pitkin korteheinän
peittämää ketoa pienen puron äyräälle, joka juoksi Vähäjärvestä
Syväjärveen. Puro oli vettä täynnä, ja vesi oli sameata. Janne pisti
jalkansa veteen, mutta veti sen äkkiä pois, sillä vesi oli vielä
hyvin kylmää. Siitä huolimatta hän rohkaisi kuitenkin itsensä ja
pesi mutaiset jalkansa tässä kylmässä vedessä. Sitten hän istui
puron reunalla olevalle kivelle ja kuivasi kuumottavat jalkansa
auringonpaisteessa.
Hän saattoi kiveltä hyvin nähdä, kuinka vesi juoksi purossa ja
taivutteli veden alla olevia ulpukan ja lumpeen lehtiä. Pieni
hauenpoika ilmestyi kiven kohdalle ja ui itsepintaisesti vastavirtaan
pysyen siten aivan liikkumattomana paikallaan. Sen evät vain
työskentelivät ahkeraan, mutta eteenpäin se ei liikkunut. Jannen oli
oikein vaikea pysyä kivellä, sillä niin hänen teki mieli pyydystää tuo
pieni hauki, joka ei olisi riittänyt edes kissalle puoliseksi. Mutta
hän hillitsi kuitenkin mielitekonsa ja katseli sen eloa tummassa,
juoksevassa vedessä. Pitkä, vettynyt vesipillinkorsi ui haukea vastaan
myötävirtaa. Hauki tuli levottomaksi ja ampaisi monta metriä eteenpäin
virtaa ylös.
Suloista oli taas olla maalla näillä tutuilla seuduilla, joilla lapsena
oli veljensä kanssa leikkinyt. Mieli tuntui samalla kertaa kevyeltä ja
kaihoisalta. Elämä oli sentään niin ihmeellistä... niin ihmeellistä...
Hän haki saappaansa ja veti ne jalkaansa, sillä risut ja korret
pistelivät hänen tottumattomia jalkojaan.
Toisenlainen niissä oli nahka silloin lapsena, kun »vareksen saappaat»
olivat parhaimmillaan, — ajatteli hän hymyillen. Sitten hän lähti
syvemmälle viidakkoon ja alkoi kaataa nuoria koivuja, joiden pienet,
vaaleat lehdet värähtelivät ikäänkuin pelosta, kun hänen kirveensä osui
niiden valkoisenvihertävään kylkeen...
Jannen valtasi oikein iso ikävä saunanlauteille, kun hänen sieraimiinsa
tunkeutui koivunlehtien tuore tuoksu. Hän iloitsi jo etukäteen siitä
nautinnosta, jonka kunnollinen maalaissauna uusine vihtoineen ja
sähisevine kiukaineen oli hänelle tarjoava...
Kaadettuaan mielestänsä kylliksi puita hän alkoi vetää niitä rattaille,
ja vihdoin hän läähättäen ja hikisenä istuutui nuorten koivujen
pehmeään, tuoksuvaan syliin.
Aurinko poltti kuumasti, ja ilma tuntui painostavalta. Taivaalle
oli alkanut kertyä suuria, komeita, valkoisenhohtavia pilviä, jotka
muistuttivat jättiläisveturin jälkeensä jättämää savupilvisikermää.
Hevonen juosta lönkytti laiskasti, ja Janne oli miltei uinahtaa
pehmeälle vuoteelleen rattailla.
Hänen ajaessaan kirkon kohdalla herätti hänet suloisesta uinailustaan
ystävällinen tervehdys. Tuomari Katajisto siinä kulki hienossa,
valkoisessa hellepuvussaan. Tuomari pyysi päästä rattaille. Hän oli
erinomaisen ystävällinen ja kohtelias.
— Herra Pöyhtäri on ollut hakemassa juhannuskoivuja, — sanoi hän
kohteliaasti.
— Niin olen. Muuten voi tuomari mieluummin sanoa minua vain
Pöyhtäriksi, sillä enhän minä ole mikään herra, — vastasi Janne hiukan
häpeissään.
— Anteeksi, kuinka vain tahdotte. Aikooko Pöyhtäri jäädä oikein
myötyriksi tänne maalle maanviljelijäksi?
— Niin olisi aikomukseni, jahka asiani siellä Helsingissä loppuvat.
— Niin, teitähän on onni suosinut oikein hyvin siellä pääkaupungissa.
Minulla taas on ollut paljon onnettomuuksia...
— Kuulinhan minä, että tuomarin isä kuoli tässä kevättalvella.
— Niinhän tuo kuoli, mutta se ei ollut suurin onnettomuus, vaan isäukon
testamentti, jossa hän teki minut perinnöttömäksi ja lahjoitti kaikki
rahansa N:n maanviljelyskoululle. Se oli minulle kova isku.
— Arvaahan sen, — sanoi Janne osaaottavasti.
Ja sitä seurasi toinen, vielä suurempi onnettomuus, sillä kun velkojani
Helsingissä saivat tiedon siitä, panivat he minut vararikkoon, ja nyt
olen köyhää köyhempi.
— Olipa se todella kova paikka ja vaikea kohtalo, kun on lukenut
niinkin pitkälle kuin tuomari...
— Se lukeminenhan minun kohtaloni onkin, sillä isä ei tahtonut, että
minusta olisi tullut herra, ja hän piti sanansa. Hän oli oikein
sellaista vanhaa maalaisjuurta, joka ei turhia jaarittele, vaan pitää
sanansa...
— Mutta voihan tuomari uudestaan yrittää asianajokonttorilla, sillä
onhan tuomarilla vielä tietonsa tallella, niitähän ei kukaan voi
ulosmitata, — neuvoi Janne avuliaasti.
— Kyllä niinkin, mutta minulla ei ole millä alkaa, ja kukaan ei
enää usko minulle lainaksi. Sitäpaitsi olen menettänyt paljon
itseluottamuksestani...
— Ymmärtäähän sen, — sanoi Janne. Syntyi hetken äänettömyys, ja Jannen
mieleen muistuivat ne kauheat ajat, jolloin hän kulki alakuloisena
ja onnettomana työtä etsien. Hänen tuli vieläkin paha olla, kun hän
ajatteli kaikkia niitä nöyryytyksiä, joita niihin aikoihin oli saanut
kokea....
— Ajattelin kysyä teiltä, voisitteko lainata minulle vähän rahaa
joksikin aikaa, jotta pääsisin taas jaloilleni. Olen näet kuullut, että
olette ansainnut paljon rahaa näinä aikoina, — sanoi tuomari Katajisto
hiukan punastuen.
Janne oli hetkisen ääneti ja muisteli sitä hetkeä, jolloin tohtori
Hakala oli tullut häntä vastaan kadulla ja auttanut häntä lainaamalla
rahat, joilla hän aloitti kaupantekonsa. Paljon työtä ja puuhaa oli
hänellä ollut rahojen ansaitsemisessa ja paljosta hän oli saanut
kieltäytyä voidaksensa säästää sen verran, että saattoi toteuttaa osan
unelmastaan ja ostaa takaisin kotitalonsa ja osan siihen kuuluvasta
maasta... Vaivalla ansaitut rahat olivat hänelle rakkaat, eikä hän
olisi mielellään tahtonut niistä luopua. Mutta kun hän muisti silloisen
oman epätoivoisen mielentilansa, niin hänen mielensä valahti herkäksi...
— Niin, eihän minun pitäisi kääntyä teidän puoleenne, sillä olenhan jo
ennestäänkin teille velkaa, — sanoi tuomari Katajisto, kun Janne yhä
pysyi vaiti. — Mutta kalliit korot minä ainakin siitä velastani olen
maksanut...
Janne havahtui ajattelustaan.
— Ette ainakaan minulle?
— En teille, mutta kallista ja katkeraa lystiä se sittenkin oli.
Martta Hagenista, johon teidän välityksellänne tutustuin, tuli
minun suuri onnettomuuteni. Minä rakastuin häneen, ja hän köyhdytti
minut... Olen vihannut teitäkin, sillä mielestäni te olitte alkusyynä
onnettomuuteeni, vaikka ymmärränhän minä, että te olette viaton
siihen...
Vaikka Janne ei tuntenut mitään sääliä tai myötätuntoa tuomari
Katajistoa kohtaan, niin hän tohtori Hakalan avustusta muistaessaan
ymmärsi, mikä merkitys voi olla aikanaan saadulla avulla, ja sanoi
rauhallisesti:
— No niin, jos tuomari on vihannut joskus minua, niin laitetaan nyt
niin, että tuomari voi olla minun kyytiini tyytyväinenkin. Tahtoisiko
tuomari nyt heti pistäytyä Pöyhtärissä?
— Mielelläni, — sanoi tuomari Katajisto ja puristi kiittäen Jannen
suurta, miehekästä kättä.
Kotia tultuaan Janne käski renkien pystyttää koivut kuistin ympärille
ja vaimoansa hän pyysi keittämään kahvia. Sitten he yhdessä tuomarin
kanssa menivät tuvan perällä olevaan kamariin. He viipyivät siellä
kauan tupakoiden, kahvia juoden ja keskustellen pääasiallisesti
opiskelemiskysymyksestä ja maan koululaitoksesta. Ja erotessaan
he olivat molemmat yksimieliset siitä, että kansanlasten täytyisi
sittenkin pyrkiä jäämään maalle, oppia käytännöllistä maataloutta
tietopuolisella pohjalla. Kuistilla hyvästellessä tuomari Katajisto
vielä moneen kertaan kiitteli Pöyhtäriä...
* * * * *
Oli jo iltapäivä, mutta aurinko porotti yhä hiostavammin, ja olo tuntui
raskaalta. Taivaalle oli kertynyt yhä raskaampia ja tummempia pilviä,
ja aurinko alkoi tuontuostakin piillä pilvien taa, ja kuitenkin oli
kaikilla kuuma ja painostava olo. Pääskyset lentelivät levottomina
matalalla, lähellä maata, ja lintujen laulu taukosi. Kaikki merkit
viittasivat siihen, että rajuilma oli tulossa.
Syntyi tyven. Puiden oksat riippuivat velttoina ja liikkumattomina, ja
kaikkialla vallitsi kaamea hiljaisuus. Jossain etäällä niityllä kuului
lehmä ammuvan. Syntyi kummallinen hämärä, kaikki näytti harmaalta ja
ikäänkuin kulon polttamalta...
Alkoi kuulua kaukaista jyrinää, ja salama leimahti tuontuostakin. Nyt
kuului jyrinä jo lähempää. Kaukana niityn toisella puolella satoi
rankasti. Äkkiä heräsi tuuli, ja pian se muuttui ankaraksi myrskyksi.
Ihmiset riensivät sulkemaan ovia ja akkunoita. Vihurit yltyivät,
puutarhan koivut vääntelivät oksiansa niinkuin tuskassa. Ilma kävi
viileäksi, taivas salamoi ja jyrähteli. Rankkasade lankesi yli seudun.
Janne ja Hanna istuivat päärakennuksen kuistilla, jonka ympärille
miehet olivat juuri saaneet juhannuskoivut pystytetyiksi. Sade pieksi
tuvan ja kuistin pärekattoa suurella pauhulla ja kohinalla. Hienoa
sateen pärskettä tunkeutua kuistillekin, ja Hanna tarttui pelokkaana
Jannen suureen käteen, kun ukkonen jyrisi niin, että maa vapisi.
Rajuilma oli voimakas, mutta lyhyt. Se taukosi äkkiä, ja hiljainen
sade vain rapisteli kuistin tiivistä pärekattoa. Ilma oli muuttunut
viileäksi ja tuoksui nuorille lehdille ja kostealle maalle. Sitten
aurinko pilkisti taas pilvestä, ja vesipisarat kimmelsivät kirkkaina
pihanurmen vihreillä terillä. Sade oli tauonnut kokonaan, mutta yhä
istuivat Janne ja Hanna kuistilla vierekkäin, Hannan käsi Jannen
kädessä. Hellä kädenpuristus tulkitsi kaiken sen onnen, joka rajuilman
lailla kulki läpi heidän olemuksensa, ja kun he katsoivat toisiansa
silmiin avoimesti, loisti niissä katseissa se rauha, jonka onni ja
rakkaus tuovat mukanansa...
Janne kääntyi ympäri ja näki, että pieni, vanha äiti seisoi tuvan
ovella heidän takanansa kasvot esiliinaan peitettyinä. Janne nousi
äkkiä ja meni äidin luo.
— Mikä sinun on, vanha äiti? — sanoi hän syvällä, miellyttävällä
äänellään, joka väreili liikutuksesta.
— Onni on toisinaan niin valtava, — sanoi äiti ja koetti hymyillä
kyyneltensä lomitse...
Aurinko paistoi kirkkaasti, ja vanhan, paljon kärsineen Anna-muorin
kasvot näyttivät nuortuneilta, kun hän poikansa ja miniänsä kanssa
astui tupaan illalliselle...