Helsingissä oli tullut tänäkin vuonna kevät niinkuin lehdet tulevat
Esplanaadien puihin, ja Albert Hakalalle se oli tullut suurine
sielullisine tulvineen ja suurine suruineen.
Hän, joka niin paljon rakasti nuorisoa ja joka koko sydämensä lämmöllä
todella toivoi nuorille parasta, oli vähitellen, varsinkin kuluneen
talven aikana, oppinut huomaamaan, että hän ei sittenkään oikein
sopinut nuorisonkasvattajaksi.
Mitä hän välitti siitä, että ilkeät kielet parjasivat häntä Lahja
Kaarion tähden. Olihan siitä puhuttu niin, että jutut olivat päässeet
hänenkin korviinsa. Itse hän parhaiten tiesi, kuinka paljon oli
kärsinyt tuon onnettoman suhteen takia. Ja täytyihän niiden juttujen
kerran vaieta, kun neiti Kaario nyt oli onnellisesti kihloissa. Mutta
enemmän koski häneen sittenkin tunto siitä, että opiskeleva nuoriso,
varsinkin osakunnassa, oli ymmärtänyt häntä väärin, pitäen häntä
ankarana tuomarina, joka itseltänsä vaati vähän, mutta muilta sitä
enemmän...
Kauan mietittyänsä asiaa hän oli vihdoin ilmoittanut osakunnan
virkailijoille luopuvansa kuraattorintoimestaan. Hänellä oli siitä
huolimatta, että niin suuri osa osakuntalaisia oli myötätunnolla
seurannut hänen pyrintöjään, kuitenkin vastustamaton halu jättää
koko osakunta, sillä varsinkin viimeisen suuren puheensa jälkeen hän
tunsi sanoneensa kaiken, mitä hänellä oli sydämellään, ja hän tahtoi
väistyä syrjään jättääksensä paikkansa jollekin toiselle. Hänen
eronsa kuului herättäneen suurta huomiota ja mielipahaa osakunnassa.
Mutta päivällisillä, jotka pidettiin eroavan kuraattorin kunniaksi,
hän kuitenkin huomasi tehneensä oikein jättäessään asemansa jollekin
toiselle...
Osanotto päivällisiin oli ollut harvinaisen suuri, katsoen siihen, että
oli kevät, jolloin osa ylioppilaista oli jo matkustanut maalle. Myöskin
puheet olivat olleet ystävällisiä ja lukuisia. Mutta siitä huolimatta
hän tunsi hermoillaan, että oli tehnyt viisaasti luopuessaan toimesta,
joka kuitenkin oli hänelle sanomattoman rakas. Häneltä ei jäänyt
huomaamatta, että monet osakunnan huomattavimmista toimihenkilöistä,
joiden hän tiesi kuuluvan hänen vastustajiinsa, olivat jääneet pois.
Hän sai osakuntalaisilta kauniin hopeaisen maljakon, jonka kylkeen oli
kaiverrettu hänen nimensä, osakunnan nimi ja vuosiluvut, joina hän oli
ollut osakunnan kuraattorina, nuo rakkaat, vaiherikkaat vuodet...
Hän oli kiitollinen nuorisolle siitä näkyväisestä lahjasta, joka oli
hänellä kotona aina muistuttamassa siitä, että suurin osa osakunnan
parhaimmistoa oli sittenkin ymmärtänyt häntä oikein, taikka ainakin
uskonut, että hän tarkoitti nuorison parasta. Erikoisesti hämmästytti
häntä se, että hänen kiivaan vastustajansa, tuomari Katajistonkin
käyntikortti oli korttien joukossa...
Erotessaan toimestaan ja pitäessään kiitos- ja hyvästijättöpuheensa
hänen kunniakseen pidetyillä päivällisillä hän oli lopettanut
lausumalla toivomuksen, että hän vielä muutenkin kuin vain yliopiston
opettajana voisi edelleen toimia nuorison herättäjänä ja nuorison
hyväksi...
Hän oli usein miettinyt, mitenkä voisi täyttää lupauksensa, ja
vihdoin se oli kirkastunut hänelle... Hän aikoi kerran kirjoittaa
kirjan, jossa käsittelisi nuorisokysymystä sen kaikilta mahdollisilta
puolilta. Saattoiko hän toteuttaa aikomuksensa, oli jäävä tulevaisuuden
ratkaistavaksi. Nyt hän ei vielä ainakaan sitä ehtinyt tehdä, sillä
suuri, tekeillä oleva taidehistoriallinen teos »Sadun moraali» ei ollut
vielä valmis...
* * * * *
Kesä oli jo ehtinyt heinäkuun alkuun, ja yhä viipyi tohtori Hakala
perheineen kaupungissa. Heidän oma, tulipalon jälkeen korjattu talonsa
Kaivopuistossa oli kylläkin viileä ja sopiva vaikkapa kesäasunnoksikin,
sillä olihan sen yhteydessä, paitsi suurta Kaivopuistoa, oma pienoinen
puutarhansa. Ebba oli tahtonut jäädä Annikin kanssa kaupunkiin, kun
Albert joka tapauksessa yliopiston kirjastossa käsillä olevien töidensä
takia olisi jäänyt kaupunkiin.
Iltapäivisin, lopetettuaan työnsä kirjastossa, Albert kulki usein
Annikin kanssa kaupungilla. Aurinko paistoi helteisesti, ja kuumat
kadut ja korkeat kivimuurit huokuivat lämpöä, mutta hän ei kärsinyt
siitä, sillä hän iloitsi lämmöstä, jota tässä maassa ei suinkaan
koskaan saanut tarpeeksi, puhumattakaan liiasta...
Suloista oli nähdä, kuinka kivet kukkivat.
Ne, jotka eivät olleet voineet päästä maalle, näkyivät ikäänkuin
suurella kauneuden- ja tuoreudenjanolla hankkineen itsellensä kukkia
ja kasvavia kasveja. Avonaisissa akkunoissa näkyi lukemattomia,
kirkasvärisiä kukkia. Satojen akkunoiden eteen oli ilmestynyt punaisia
ja vihreitä, monivärisiä kukkia kantavia multalaatikoita, akkunoiden
riippuvia puutarhoja...
Kaupungin kaikki puistot ikäänkuin kilpailivat kukkasupeudessaan.
Esplanaadien istutukset olivat suorastaan ruhtinaalliset, Kappelin
ja Tähtitorninmäen hortensiat kerrassaan huimasivat upeudessaan
värijanoisia silmiä. Oopperakellarin edustalla ja yliopiston
kirjaston pihalla kukkivat suuret kastanjapuut niinkuin konsanaan
Pariisin bulevardeilla ja levittivät suurista, valkoisista kukistaan,
jotka seisoa törröttivät kuin kynttilät kuusen oksilla, huomaavaa
tuoksuaan... Siellä, missä Kaartinkalliot ennen olivat olleet, kukki
nyt tuo talvisin ja keväisin niin kovalta ja karulta vaikuttava
»kalliokaupunki» tuhansine kukkineen. Jokaisen talon akkunoilla,
parvekkeilla, seinävierillä, pihoilla ja aidoilla kasvoi sadoittain
mitä erilaisimpia, suloisesti tuoksuvia kukkia. Villiviini kierteli
pilareita kuin konsanaan etelässä, ja monen »huvilan» rautaportin takaa
pilkisti paratiisillinen piha niinkuin Rivieralla tai Italiassa. Nämä
ennen kuivat ja karut kalliot todella kukkivat...
Lähelle Eiran sairaalaa oli syntynyt pienoinen Luxembourgin puisto
valkoisine penkkeineen, satoine ruusuineen ja lukemattomine
leikkivine, iloisine lapsineen. Tämän puiston kauneudesta ei puuttunut
muuta kuin vilpoisesti soiva suihkulähde altaineen, jossa lapset
auringonpaisteessa olisivat uittaneet valkopurjeisia laivojaan. Mutta
puistoista ehkä kaunein ja ainakin luonnollisin oli suuri Kaivopuisto,
jossa lukemattomat sireenipensaat kukkivat kymmenin värivivahduksin
kuin maalaispappiloiden puutarhoissa, jossa ruohokentät hymyilivät
tuoreempina kuin missään muualla, ja jossa ihmiset saivat niillä
vapaasti istuskella ja loikoilla.
Lauvantai-iltoina oli liikettä ja menoa. Tuhansiin nousevat iloiset
joukot työläisiä ja pikkuporvareita pyrkivät rautatieasemalle ja
satamiin merenrannalle. Illan tunnussanat olivat: maalle, saareen,
riippumattoihin ja kahvikesteihin ulkosalla.
Harva näky maailmassa oli Albertista niin iloinen, elämänhaluinen
ja värikäs kuin suuret ihmisjoukot Kaivopuiston, Kaisaniemen ja
Eläintarhan nurmilla. Vaaleita, keveitä pukuja, päivänvarjoja, vanhoja
ja nuoria ihmisiä, leikkiviä lapsia, sanomalehtiä lukevia perheenisiä,
riippumattoja, ruokakoreja, paloöljykeittiöillä kiehuvia kahvipannuja,
paukahtelevia virvoitusjuomapulloja, puhetta, huutoa, naurua, soittoa,
iloa ja ääntä...
Hän olisi itse mielellänsä sekoittunut tuohon kirjavaan joukkoon, mutta
hän ei sentään kehdannut...
Eräänä heinäkuun sunnuntain iltapäivänä Albert seisoo Kaivopuiston
korkealla, vanhalla vallilla. Hänen takanansa on kesäinen kaupunki
tuhansine iloisine ja kärsivine ihmisineen. Aurinko paistaa
jo laskussaan kaupungin takana, ja Viaporin suurimman saaren
kivirakennusten seinät hehkuvat valkean hohtavina niinkuin unelmien
valkeat kaupungit...
Meri näkyy laajana, rannattomana hänen edessään. Monet saaret kukkivat
vihreinä sen aaltoilevassa, vilpoisessa sylissä. On maatuuli, joka
tuo kukkivasta kaupungista suloisen, monesta kukasta lähteneen lauhan
tuoksun, niinkuin hyvin kallisarvoisen hajuveden lemun, joka on
puserrettu sadoista erilaisista kukista.
Annikki leikkii käytävällä loistavavärisellä gummipallolla. Albert
on istahtanut penkille ja katselee merelle päin. Lauhat, tuoksuvat
tuulenpuuskat nostattavat laineita, jotka pakenevat rannasta pois
ulappaa kohti. Albertin ajatukset kiitävät noiden laineitten lailla. Ne
syntyvät ja kuolevat samoinkuin hänen ajatuksenakin.
Hän on tavallaan epäonnistunut elämässään... Hän ei ole onnistunut
nuorison kasvattajana eikä myöskään avioliitossaan eikä
rakkaudessaan... Suurilla työn lupauksilla Ebba ja hän olivat lähteneet
elämän taipaleelle. Hän oli tehnyt paljon työtä heidän yhteisen onnensa
hyväksi, mutta onni oli ollut lyhytaikainen ja epämääräinen... Hänessä
itsessään oli piillyt paljon voimia, joiden olemassaoloa hän tuskin
oli osannut aavistaa, ja ne olivat särkeneet heidän kauniin onnensa...
Eräs jakso heidän elämässään oli taaskin kulunut, mutta he eivät olleet
oppineet senkään ajanjakson taisteluista, myrskyistä ja kokemuksista
mitään, sillä mitkään tilanteet elämässä eivät uusiinnu samanlaisina,
ja näin on elämä koulua alusta loppuun saakka...
Hän oli kuvitellut voivansa opastaa elämän vaikeilla poluilla muita,
kokonaisia joukkoja, mutta kuinka hän voisi sitä, kun hän ei itsekään
osaa elää...
Albert katselee kauan edessään leikkivää Annikkia. Hänen suunsa
vetäytyy hymyyn.
Ihmiset etsivät helmeä aavan meren rantahiekasta eivätkä huomaa, että
se löytyy kätkettynä suljettuun simpukankuoreen...
Hän nousee seisomaan. Edessä loistavat valkeat kaupungit, ja etäämmällä
kukkivat saaret rannattomassa meressä. Hänen takanansa hymyilee
laskevan auringon valossa suorien katujen ja kauniitten puistojen
hurmaava kaupunki. Tuoksuva maatuuli käy rajummaksi ja vierittää
aaltoja ulapalle pois kauaksi merelle. Albertin valtaa sanomaton halu
niiden matkaan, pois kauaksi merien taa, toisiin maihin, toisiin
oloihin uusia vaikutelmia saamaan...
Loppuisipa vihdoinkin tämä hirvittävä sota, jossa toiset kuolevat,
toiset vanhenevat odottaessaan sen päättymistä... Yli noiden vapaiden
aaltojen, pois, kauaksi etelään, vain lyhyeksi aikaa, ja sitten taas
tänne takaisin uusin voimin, uusin innoin työhön...
Hän kutsuu Annikin syliinsä. Hän tahtoo kasvattaa edes yhdestä
olennosta onnellisen ihmisen.
Hän juttelee Annikille paljon hauskoja asioita. Annikki kuuntelee ja
leikkii hänen kellonsa vitjoilla. Hetkiseksi hän vaikenee ja katselee
Annikkia silmiin ja ajattelee itseksensä:
— Sinussa on minulla tarpeeksi nuorisoa. Olen onnellinen, jos sinusta
vihdoinkin löydän sen kalliin helmen, jota sieluni ikävöi. — Mutta
Annikille hän sanoo ääneen:
— Nyt me lähdemme kotiin äidin luo ja kerromme hänelle siitä, mitä
taaskin olemme kaupungilla nähneet.
Ja hän käveli taluttaen pientä Annikkia alas korkeita, puisia portaita,
jotka johtivat kaupungin puistoista kauneimpaan, Kaivopuistoon, ja
auringon laskussa kimaltelevat aallot vierivät pois rannasta ulappaa
kohti niinkuin hänen sielunsa salaisin kaipaus...