Kokonainen vuosi oli kulunut.
Kevät; kesä, syksy ja talvi olivat menneet painostavassa
levottomuudessa, sillä sodan vaara kummitteli yhä, mutta hiljaa ja
rauhallisesti oli kaikki kulunut. Mitään onnettomuutta ei kuulunut, ja
elämä kulki entistä latuaan vain sillä erotuksella, että omaisuudet
jossain määrin olivat vaihtaneet omistajiaan ja että kaikki oli
huomattavasti kallistunut ja rahan arvo pienentynyt...
Oltiin taas keväässä...
Tuomari Katajiston oli onnistunut luovia ohi monien salakarien, sillä
rahansaanti oli edelleen hyvin helppoa ja sen kysyntä oli pieni.
Kaikilla, joilla oli rahoja, lainasivat niitä mielellänsä kunnollista
korkoa ja varmoja takuita vastaan, sillä pankit eivät maksaneet
sanottavia korkoja talletuksista.
Osakunta vietti uuden ylioppilastalon kapea-akkunaisessa, ikävän ja
epäkodikkaan näköisessä salissa pientä juhlaa erään heimomuiston
kunniaksi. Juhla oli paraassa käynnissä, kun tuomari Katajisto saapui
tähän runsaslukuiseen seuraan. Vastustusmieliset kerääntyivät heti
hänen ympärilleen yksitellen, kenenkään huomaamatta, ja pyysivät häntä
puolustamaan nuorisoa tohtori Hakalan mahdollisia hyökkäyksiä vastaan,
sillä heidän tietoonsa oli tullut, että kuraattori tässä juhlassa
ilmoituksensa mukaan tulisi puhumaan, ja mitäpä tuo maailmanparantaja
muutakaan osaisi kuin haukkua akateemista nuorisoa.
Mutta tuomari Katajisto oli rauhallisella mielellä, hän ei tahtonut
kapinoida eikä herättää riitaa. Mutta silloin hän sai kuulla kunniansa.
Hän oli luopunut periaatteistaan ja koko kuluneen talven aikana
joko karttanut tovereitaan tai suorastaan pettänyt heitä. Hän oli
saanut rahoja kuolleen rakastajattarensa serkulta, niin, se oli hyvin
todennäköistä, koskapa hän näin kauan oli voinut välttää kaikkien
odottamaa vararikkoa ja koska hän ei enää koskaan uskaltanut puhua
sanaakaan tohtori Hakalaa vastaan...
Tuomari Katajisto kiivastui, hänen lakimiesverensä kiehui ja kuohui
kiihoittaen prosessiin, mutta hän hillitsi itsensä. Ei maksanut vaivaa
ryhtyä nuorten poikaviikarien kanssa suutaan soittamaan. Mutta hän
sai kuulla lisää. Hän oli petturi, hän oli siis hyväksynyt tämän
nuorisonturmelijan periaatteet, hän taisi olla sosialisti? Minkälaista
oikeutta hän mahtoi jakaa? Siinä oikeudessa ei ollut rahtuakaan
oikeutta, se oli oikeuden polkemista...
Tuomari Katajisto vastasi jotain, mutta hän huomasi, että hänen oli
hyvin vaikeata saada sananvuoroa. Hän oli varomattomasti heitellyt
tulisoihtuja tappuravarastoihin, ja nyt ne olivat sytyttäneet kaikki
ilmi lieskaan...
Nuoria joukkoja on vaikeata ja epäkiitollista johtaa ja hillitä. Hän
huomasi, että hänellä ei ollut rahtuakaan vaikutusvaltaa heihin. Heidän
seuransa puhui niin äänekkäästi ja huitoi niin kiihkeästi käsiään, että
he alkoivat herättää huomiota muissakin osakuntalaisissa. Mutta samassa
soi fanfaari, ja kuraattori Hakala astui puhujalavalle.
Koko kuraattorina-olonsa aikana hän oli verrattain harvoin käyttänyt
tilaisuuttaan ja oikeuttaan puhua nuorisolle, sillä hän oli sitä
mieltä, ettei paljosta puhumisesta ollut suurta hyötyä. Hän esiintyi
harvoin, mutta silloin hänellä oli aina jotain sanottavaa sydämellään.
Hän oli joskus moittinut nuorisoa yhdestä ja toisesta puutteesta. Mutta
hänen esiintymisensä ei ollut kuitenkaan saanut niin suurta vastakaikua
kuin hän oli otaksunut. Kuitenkaan ei hän voinut syyttää nuorisoa
ymmärryksen ja harrastuksen puutteesta. Hän oli kauan miettinyt syitä
ylioppilaselämän epäkohtiin ja nyt hän tahtoi kerran puhua jotain
positiivistakin niiden epäkohtien parantamiseksi selitettyänsä ensin ne
syyt, joista ne johtuivat.
Ylioppilasliikatuotannosta hän oli jo kerran ennenkin puhunut ja
käsitellyt sen yhteydessä olevia seikkoja, mitenkä sitä olisi
vastustettava ja mitenkä se mahdollisesti vähitellen oli järjestyvä
luonnollisemmaksi.
Syyksi tuohon tavattomaan ylioppilasvimmaan hän arveli sen käsityksen,
joka oli yleinen keskiluokan porvareissa ja varakkaimmissa maalaisissa,
ja joka jo oli jossain määrässä tunkeutunut työväenkin keskuuteen,
nimittäin että ei ole kättensä työllä elävälle ja ennen kaikkea
varakkaanlaiselle isälle tai äidille kauheampaa kohtaloa kuin
nähdä omat lapsensa ruumiillisen työn tekijöinä. Tämä varsinkin
porvarisluokassa ylen tavallinen käsitys pakotti heitä panemaan kaikki
jälkeläisensä, tyhmimmätkin, herraskouluihin, joissa he oppivat
vieromaan ruumiillista työtä...
Yhtenä syynä oli juuri se väärä käsitys, joka ikäänkuin itsestään
ilman tarkoitusta tai pakkoa jo kouluissamme istutettiin opetuksen
ohella nuorisoon, nimittäin että »sivistyneen» ei muka sopinut tehdä
ruumiillista työtä, ikäänkuin se olisi ollut häpeällistä. Tuskin sitä
koskaan suorastaan sanottiin, mutta opetuksen henki oli sensuuntainen,
ja nuoriso on eräissä suhteissa, mitä oppimiseen tulee, sangen herkkä
ja vastaanottavainen...
Jos nyt jotkut pitemmille opinteille lähteneet sattuivat tiellä
syystä tai toisesta uupumaan, niin he eivät katsoneet tämän nykyisen,
yleisesti vallalla olevan käsityksen mukaan voivansa ryhtyä tekemään
tavallista työtä, vaan muuttuivat useimmissa tapauksissa onnettomiksi,
toimettomiksi maleksijoiksi. Eikä tämä tapahtunut useinkaan rodun
huonouden vuoksi, sillä heistä olisi kyllä voinut tulla kunnollisia
maanviljelijöitä taikka käsityöläisiä, joista yhteiskunnalla olisi
ollut hyötyä ja kunniaa, mutta he olivat tuon väärän kunniakäsitteen
uhreja...
Itse he ehkä olisivat alkuaan olleet halukkaita työhön, mutta he olivat
väärän koulukasvatuksen myrkyttämiä. Tieto oli hyvä ja välttämätön,
ja tutkinnoista olisi voinut heille koitua hyötyä, jos he, kuten
esimeikiksi Ameriikassa, olisivat olleet se virkistävä, sivistynyt
voima, joka palaa kouluista reaaliseen elämään tuoden muassaan
runsaat tiedot, joita levittävät ympärillensä, mutta he olivat usein
käsitykseltään sairaalloisia raukkoja... Ei ollut ihme, jos nuoriso
seisoi neuvotonna ja tietämättä mitä oli tehtävä...
Puhujaa saattoi sekä raivostuttaa että hävettää, jos hän sattumalta
kesäiseen aikaan kulki polkupyörällä tai autolla maaseudulla. Hän
saattoi nähdä monia taloja, joiden pihakoivujen siimeksessä loikoi
yksi tai pari valkolakkista nuorta ihmistä riippumatossa lukien
viidenkymmenenpennin romaaneja, samaan aikaan kun heidän isänsä ja
äitinsä kuin henkensä hädässä korjasivat kuivia heiniä latoon uhkaavan
ukkospilven alta...
Ulkomailla eivät ylioppilaat halveksineet tai karttaneet
ruumiillistakaan työtä. Loma-aikoina he työskentelivät, jos
se oli tarpeellista, konepajoissa, tehtaissa, maatyössä, tai
palvelivat ravintoloissa tarjoilijoina tai hotelleissa tilapäisinä
ovenvartioina... Siellä pidettiin kunniallisena ansaita rahaa
kunniallisella tavalla...
Nuorison tuli uskaltaa katsoa totuutta suoraan silmiin, sen tuli
uskaltaa seurata aikaansa ja tarttua elävään elämään oikealla otteella,
taikka elämä nopeassa kehityksessään kiiti sen ohi kuin punertava
pilvenhattara...
Hänen mielestään suurimpana syynä nuorison velttouteen oli _todellisen
pohjan puute_. Kielikysymys oli jo aikoja sitten menettänyt kärkensä
nuorison keskuudessa, sillä ruotsinkielinen ylioppilasnuoriso oli
ylhäisesti vetäytynyt omaan kuoreensa ja kaikessa kokonaan eristäytynyt
suomenkielisestä nuorisosta. Se kehitti itseänsä vain niillä
edellytyksillä, joita se imi omasta, vanhasta kulttuuristaan, ja niillä
pienillä virkistävillä tuulahduksilla, joita se juhlapuheitten ja
ruotsalaisen punssin kera toisinaan onnistui saamaan emämaasta. Mikään
taistelu tai kamppailu ei näin ollen ainakaan suuremmassa määrässä
tullut kysymykseenkään eri kieliryhmiin kuuluvien ylioppilaitten
välillä...
Kansallisuuskysymys, joka hänen mielestään oli käsitettävä oman
kansallisuuden kohottamiseksi tiedoilla ja yhteisillä harrastuksilla,
oli tavallaan johdettu harhaan. Juuri ylioppilasnuorison olisi tullut
eturivissä taistella niin, että _kaikki_ joukot yksimielisinä,
tietopuolisesti sivistyneinä olisivat työskennelleet saman aatteen
hyväksi, välttäen tuon uhkaavan veltostumisen vaaran...
Nuorison oli opittava tuntemaan yhteiskuntaelämän lait, silloin se
myöskin uskaltaa ryhtyä mihinkä työhön hyvänsä. Silloin varmasti tulee
köyhistä sosialisteja sanan parhaimmassa merkityksessä, ja rikkaat
alkavat taistella kapitalismin puolesta. Se on liikettä, taistelua,
elämää...
Nykyään on useimpien vanhoillisuus itsetiedotonta. He eivät tiedä
paljon mitään yhteiskuntaelämän laeista. Jospa he edes taistelisivat
kapitalismin puolesta ja puolustaisivat omia, olemattomia
kapitaalejaan, niin olisihan sekin jotakin. Mutta he ovat useimmissa
tapauksissa vain _kannattajia_... He luottavat vieläkin siihen, että
kyllä johtajat heille neuvovat mitä on tehtävä. Mutta missä ovat
johtajat? Jotkut suuriääniset puhujat käskevät nuorisoa tekemään ja
puolustamaan asioita, jotka eivät ole heidän... He tuskin ymmärtävät
mitä tekevät... Alentavampaan tilaan ei juuri »maan toivo» voine joutua
kuin missä se nyt on...
Vielä hän huomautti siitä, että ylioppilasnuorison tuli vaatia
itseltään enemmän niinsanottuja vapaita opintoja. Jokaiselta
suomalaiselta ylioppilaalta saattoi jo täydellä syyllä vaatia, että
he hallitsivat ainakin kahta eurooppalaista kieltä edes painettuna,
mutta, osaksi myöskin puhuttuna, sillä muuten he eivät voineet seurata
ihmiskunnan jättiläiskehitystä täältä kaukaa, missä istuttiin kuin
teatterissa huonoilla paikoilla, joilta ei näe näyttämölle juuri
nimeksikään...
Hän huomautti sitä välttämättömyyttä, että ylioppilaitten, jos
tahtoivat lukea itsensä tämän maan sivistyneisiin kansalaisiin, täytyi
tutustua oman maansa ja kansansa merkkimiesten elämään ja teoksiin.
Oli paljon ylioppilaita, jotka eivät olleet lukeneet Reinin »J.V.
Snellmanin elämää» taikka Kiven »Seitsemää veljestä», mutta kuitenkin
ylpeinä vaativat sivistyneen, akateemisesti sivistyneen kansalaisen,
oikeuksia ja etuja...
Voimakkaat kättentaputukset kaikuivat, kun kuraattori oli lopettanut
pitkän puheensa, vaikka toisinaan oli kuulunutkin äänekästä rykimistä,
murinaa ja hillittyjä huudahduksia siitä ryhmästä, jossa tuomari
Katajisto istui.
Heti kun juhlan virallinen puoli oli päättynyt, poistui kuraattori
osakunnan kokouksesta, ja osakuntalaiset jäivät tanssimaan varhaiseen
aamuun saakka...
Kuraattorin aikainen poistuminen herätti osakuntalaisten huomiota,
ja monet, jotka pitivät paljon tohtori Hakalan rehellisestä ja
miellyttävästä olemuksesta, hyökkäsivät tuomari Katajiston kimppuun,
sillä häntä pidettiin vieläkin, vaikka syyttä, oppositsionin johtajana.
Hän koetti puolustautua ja sanoi, että hän ei suinkaan ollut ilmaissut
tyytymättömyyttään, päinvastoin hän oli täydellisesti tohtori Hakalan
kannalla.
Monet hämmästyivät tätä hänen mielenmuutostaan, joka ei kuitenkaan
tullut kaikille yllätyksenä, ja huusivat hänelle hyvähuutoja. Mutta ne,
joiden kanssa hän ennen oli ollut yhtä mieltä ja vastustanut tohtori
Hakalaa, hyökkäsivät hänen kimppuunsa hirvittävällä kiivaudella.
He puhuivat suunsa puhtaaksi, eikä siinä sanoja säästetty. Väittely
eteisessä tuli niin kiivaaksi, että monelta taholta ahdistettu tuomari
Katajisto katsoi parhaaksi poistua, ennenkuin hänelle kävisi pahemmin.
Astellessaan kiihtyneenä ja ärtyisenä kotiansa kohti, kapakkaan ei
hän enää myöhäisen ajan takia voinut päästä, hän katkeruudekseen sai
tuntea, että joka vihaa kylvää, se vihaa niittää...