Martta Hagenin kuolema koski syvästi tuomari Katajistoon, joka
pohjaltaan oli hyvä ihminen, vaikka hän elämän monenlaisissa
ponnisteluissa oli tullut katkeraksi ja kovaksi. Martta oli sittenkin
ollut se nainen, jota hän eniten oli rakastanut, ja vaikka heidän
yhteinen elämänsä olikin ollut myrskyistä ja epätasaista, oli se
näin muistona kuitenkin kaunis ja kokonainen. Kuollessaan oli
Martta osoittanut hänelle suurempaa luottamusta kuin ylhäisille
sukulaisilleen, ja tämä luottamus liikutti häntä syvästi. Nyt oli
Martta poissa, ja hänen intohimonsa muuttui syväksi, lohduttomaksi
kaipaukseksi...
Hän oli juuri saanut kuntoon kaikki valmistelunsa nostettavaa
oikeudenkäyntiä varten, kun Martan kuolema tuli katkaisemaan kaikki
hänen puuhansa...
Hän syytti mielikuvituksessaan itseänsä monesta kovasta ja
epäystävällisestä sanasta, joita hän vihoissaan oli Martalle sanonut.
Mutta mitenkä hän olisikaan voinut ymmärtää kaikkia taiteilijaoikkuja;
hänhän oli kylmän järjen ja loogillisen ajatuksen mies...
Martta oli sittenkin, kaikesta huolimatta, rakastanut ja kunnioittanut
häntä...
Hän oli käynyt yhä hermostuneemmaksi, sillä hänen raha-asiansa olivat
kaikista ponnistuksista huolimatta huonontuneet ja käyneet päivä
päivältä yhä vaikeammiksi hoitaa. Tuntui kuitenkin niin kaihoisalta
luopua monesta pikkuesineestä, joita vuosien varrella oli tullut
itsellensä hankkineeksi ja joihin tavallaan oli kiintynyt. Väliin
hän tosin piti moisia ajatuksia lapsellisina ja sentimentaalisina,
mutta hän ei voinut parhaimmallakaan tahdollaan ohjata tunteitaan ja
ajatuksiaan reaalisemmalle pohjalle.
Hän oli tullut mieleltänsä erikoisen herkäksi ja epätasaiseksi.
Toisinaan hän saattoi toverijoukossa olla hillittömän iloinen ja
tyytyväinen sekä lasketella mitä kevyimpiä sukkeluuksia. Mutta sitten
hän saattoi aivan yhtäkkiä ilman mitään erikoisempaa syytä muuttua
ärtyisäksi ja riitaiseksi. Hän oli katkera elämälle, ihmisille ja
kaikelle...
Martan kuolema herkisti häntä vielä enemmän, ja kuultuansa taiteilija
Hertellin suuresta onnettomuudesta hän vallan kauhistui. Hän ei ollut
ensinkään taikauskoinen, mutta vastustamattomasti heräsi hänessä
salainen, pelokas ajatus siitä, että mitenkähän mahtaa hänen käydä,
kun hänen vihollisensa olivat ilman hänen kostoaan sortuneet ikäänkuin
taivaantulen iskeminä...
Hän koetti muuttua hyväksi ja ystävälliseksi, ettei vain mitenkään
saattaisi itsellensä mitään suurempaa onnettomuutta. Hänellä oli
mielestään täysi syy pelätä sellaista, sillä uhkasihan häntä joka hetki
se suuri romahdus...
Hän oli vihannut tohtori Hakalaakin, koska tämä oli Martan serkku ja
esiintyi ainakin hänen mielestään ylimielisen sopimattomasti Marttaa
kohtaan. Ja hänestä tohtori Hakala oli aivan liian varma rikkauksineen
ja katsoi oikeudekseen kohdella köyhempiä miten vain halusi...
Harmissaan ja salaisessa vihassaan Hakalaa kohtaan hän oli kehittynyt
siihen, että aina vastusti Hakalaa, osakunnassa, puhui tai ehdotti tämä
mitä hyvänsä. Eikä hän ollut aivan yksin, sillä aina oli osakunnassa
levottomia ja kapinallisia aineksia, jotka tahtoivat mullistuksia ja
muutoksia oleviin oloihin, ja hän oli aivan itsestään tullut näiden
kapinallisten johtomieheksi.
He myönsivät, että hän puhui hyvin, ja sitten oli hänessä riittävä
annos juristeille ja varsinkin, asianajajille tarpeellista
ylimielisyyttä ja julkeutta. Hän uskalsi sanoa miltei mitä hyvänsä,
sillä hän tiesi mikä oli luvallista, mikä ei, ja tunsihan hän lain...
Hän oli saanut jollain tavalla — hän ei itsekään enää muistanut mitenkä
— hiukan vihiä tohtori Hakalan suhteesta Lahja Kaarioon. Joku osakunnan
kaikkitietävä juorukello, sillä sellaisia on joka osakunnassa, oli sen
hänelle jonakuna iltana kapakassa uskonut.
Hän oli innostunut siitä kovasti, sillä siinähän tarjoutui hänelle
erinomainen ase nuorison opettajaa vastaan. Tohtori Hakala oli
ilmeisesti nuorison turmelija ja pahuuteen opastaja. Hän kuulusteli
asian todenperäsyyttä muiltakin ja sai kuulla, että yksi ja toinen
tiesi jotain kertoa tohtorin kiintymyksestä oppilaaseensa, mutta ei
kukaan tiennyt varmuudella kertoa mitään yksityiskohtaista tai muuta
merkitsevämpää. Joka tapauksessa oli tämä erinomainen aihe juorun
levittämiseen. Mikä niin tehoaa kuin parjaus... Puhtainkin ihminen
sen edessä muuttuu mustaksi, ja vaikka hän vihdoin puhdistuisikin
parjauksen syytöksistä, jää hänen kohdalleen ainaiseksi liihoittelemaan
eräänlainen tumma, epämääräinen varjo, joka milloin tahansa voi muuttua
synkemmäksi ja uhkaavaksikin...
Mutta nyt hän oli muuttanut mielipidettään, sillä Martan hautajaisissa
hän oli huomannut, kuinka hieno mies tohtori Hakala sittenkin
oli. Tohtori Hakala oli kutsunut hänet heti Martan kuoleman
tiedoksitulemisen jälkeen luoksensa ja ojentanut hänelle Martan
kirjeen, joka oli löydetty hänen hatustaan. Tohtori Hakala oli
liikutettuna kysynyt, sallisiko hän heidänkin sukulaisina ottaa osaa
Martan hautaamiseen. Hän ei tahtonut loukata kuolleen viimeistä tahtoa
ja kysyi sentähden hänen suostumustaan. Olisihan tohtori Hakalalla
ollut täysi oikeus menetellä kuinka vain tahtoi ja olisihan hän voinut
hävittää Martan viimeisen kirjeen, mutta juuri siinä, että hän esiintyi
niin ystävällisesti häntä kohtaan, hän osoitti mitä miehiä hän oli...
Ja haudalla, siellä hän oli saanut viimeiset todistukset siihen, että
tohtori Hakala ansaitsi hänen arvonantonsa. Hän katui ilkeyttään
ja iloitsi siitä, että parjauksensa ja ennen kaikkea välillinen
lähestymisensä tohtorinna Hakalaan oli, kuten hän itse luuli,
täydellisesti epäonnistunut....
Hän päätti olla varovainen, hän tahtoi olla hyvä, sillä hän pelkäsi
pahuuden koituvan itsellensä vaurioksi. Hän oli päässyt vapaaksi
ikäänkuin jostain ilkeästä painajaisesta. Se painajainen oli ollut
hänen intohimoinen rakkautensa ja siitä johtuva katkeruus ja
vihamielisyys... Nyt se oli muuttunut masentavaksi, aina jäytäväksi
kaipaukseksi...