Hän nousi hyvin varovaisesti ja kiinnitti paperilipun neulalla
hattuunsa, jonka oli ottanut päästään ja asettanut pöydälle. Sitten
hän lähestyi pientä kirjoituspöytää, jonka laatikossa hän tiesi Hugon
säilyttävän browningpistoliaan.. Hän otti sen esille laatikosta ja
tarkasti, oliko se ladattu.
— Vihdoinkin olet minun kädessäni, sinä kallis vapauttaja, musta,
viileä kuolemanavain...
Maailma alkoi musteta hänen silmissänsä, ja kevyt verivirta tulvahti
suuhun, mutta samassa hän ehti kohottaa pistolin ohimolleen ja
laukaista sen...
Sitten oli kaikki hiljaista. Kaksi punaista verivirtaa yhtyi hänen
vaalealla puvullansa niinkuin kaksi eri vuorilta tulevaa pientä puroa...
Saman päivän lehdessä, jossa laajasti kerrottiin taiteilijatar Martta
Hagenin elämäntyöstä ja hänen miellyttävästä, iloisesta persoonastaan,
oli myöskin pikku-uutinen, joka koski Albert Hakalaan enemmän kuin
hänen serkkunsa Martan kuolema, sillä hänen mielestään kuolema oli
Martalle pikemmin onni kuin onnettomuus...
Uutinen kuului: »Kihlauksensa ovat julkaisseet lääket. kand. Väinö
Teiskoja ja ylioppilas, neiti Lahja Kaario, kirkkoherra E.A. Kaarion ja
hänen puolisonsa Mathildan, o. s. Lindegren, tytär.»
Albert tunsi kouristuksen sydämessään ja vaipui tuskallisiin
mietteisiin. Seinällä hänen edessään oli hänellä kaunis, Italiasta
tuomansa jäljennös antiikkisesta korkokuvasta, joka esitti nukahtanutta
raivotarta — Furia Addormentata. Vain kaunis pää oli säilynyt tästä
aikoinaan ehkä hyvinkin kauniista taideteoksesta.
Raivotar, jonka otsa ja nenä kulkivat kauniina, suorana viivana, oli
sulkenut kauhua herättävät, tenhoisat silmänsä. Silmäluomet lepäsivät
kevyinä silmien päällä ollen valmiit minä hetkenä hyvänsä kohoamaan
ja paljastamaan silmät, jotka aina hehkuivat vihaa ja juovuttavaa
hurmaa. Kauniina aaltoina lainehtivasta tukasta olivat useat kiharat
valuneet vallattomina alas kaulalle ja poskille ikäänkuin hillittömät,
intohimoiset ajatukset. Suu oli päättäväisesti kiinni, mutta piirteissä
sen ympärillä oli unessakin raivo ja vaimentunut tuska...
Kaunis oli tuo uinahtanut raivonhengetär kylmässä, herkässä unessaan,
mutta sen ilmeestä näkyi, että nukkuessakin sen korkean, valkean otsan
alla kamppailivat kiihkeät ja kuumat, ristiriitaiset ajatukset.
Albert tuijotti kauan kuvaan. Hänestä tuntui, niinkuin furian
silmät olisivat avautuneet ja katsoneet häneen suurina ja hurmaavan
kauhistuneina... Raivotar oli herännyt hänessä taas ja kiidätti myrskyn
lailla hänen intohimoisia, ristiriitaisia ajatuksiaan...
— Mennyt, ainiaaksi mennyt, — ajatteli hän, ja raivottaren hiukset
liehuivat valloillaan intohimojen kuumissa tuulissa niinkuin liput
juhlakentällä innostaen, kiihoittaen ja kutsuen taisteluun...
Taisteluun oman sielunsa peikkoja vastaan...
Ebba tuli hiljaa hänen huoneeseensa, laski lämpöisen Miurun hänen
olkapäällensä ja sanoi matalalla, sointuvalla äänellä:
— Nyt hän on kuollut...
— Niin, haudatkaamme hänet yhdessä. Nyt kai sinä voit antaa minulle
anteeksi, sillä hän on löytänyt toisen.
Ebba ei sanonut mitään, vaan suuteli häntä otsalle. Eikä hän tiennyt,
että he puhuivat eri asioista...
Helsingin kaupungin hautausmaat, sekä vanha että uusi, kun niitä
erottava suurista mukulakivistä tehty, matala aita on poistettu,
muodostavat kauniin ja eheän kokonaisuuden.
Oli kirkas toukokuun iltapäivä. Kello kolmen tienoissa jolui pitkin
Lapinlahdenkatua harvinaisen pitkä, musta jono ruumisvaunujen jäljessä,
joilla lepäsi kellertävästä tammesta tehty vaalea ruumisarkku. Martta
Hagenin maallisia jäännöksiä siinä vietiin haudan rauhaan... Kaikissa
tämän kadun varrella olevien talojen akkunoissa näkyivät nuo tutut
katselijat, joiden päiväjärjestykseen kuuluu kuolemankulkueiden
seuraaminen ja saattoajurien lukumäärän laskeminen.
Hagenien uusi sukuhauta oli sen graniittisen pengermäryhmän alimmalla
penkereellä, joka ikäänkuin leveinä jättiläisportaina nousee
merenrannasta ylös vanhan hautausmaan vanhinta osaa kohti. Avoimen
haudan vieressä kohosi suurehko keltainen hiekkakasa, joka oli luotu
hautaa kaivettaessa. Vanha runollinen puhe haudan mustasta mullasta
ei ainakaan tässä ollut paikallansa, sillä vaalea hiekka kilpaili
hohteessa arkun keltaisen tammenvärin kanssa, kun arkkua Chopinin
surumarssin soidessa laskettiin hautaan.
Ilma oli tyyni ja keväisen lämmin. Hiljan valunut sade oli antanut
vastanousseelle ruoholle hyvinhoidetuilla nurmikentillä erikoisen
vihreyden ja tuoreuden loisteen. Korkean graniittiterassin kupeella
kasvavat vanhat riippakoivut olivat täynnä vastapuhjenneita lehtiä,
jotka sateen jälkeen tuoksuivat koivun pihkalle. Koko maa ikäänkuin
höyrysi auringonpaisteessa, ja ilman täytti voimakas, ehkä liiankin
väkevä maantuoksu...
Hautausmaan reunoja huuhteleva Lapinlahti lepäsi rasvatyynenä ja
kuvasteli korkean taivaan vaaleita pilvenhattaroita sekä etäämmällä
olevan tapettitehtaan leveitä, katkaistun sokeritopan muotoisia,
matalia torneja ja toisella rannalla olevan mielisairaalan
kivirakennuksia. Koko luonto oli kuin heräämässä, kaikkialla
oli hiljaista ja kuitenkin eloa, salaperäistä elämänvirettä...
Vastakylvetyt siemenet itivät miltei kuuluvasti haudoilla, linnut
laulelivat riippakoivujen oksilla, ja joku kala tyvenessä lahdessa
ampui rannan kaislikkoon terävälaineisen kiilan.
Chopinin surumarssin kuolemanväsyneet, onnahtelevat tahdit, sen
elämänilojen turhuutta, intohimoja, epätoivoa ja tuskaa kuvailevat
soinnut olivat täyttäneet ilman, ja sen viimeinen, taivaan rannattoman
kirkkauden kaltainen surullinen, mutta samalla uuteen elämään viittaava
sointu oli sammunut tyvenessä kevätilmassa...
Pappi siunasi ruumiin. Hänen puheensa oli lyhyt, mutta sovittava. Hän
ei sanonut ainoatakaan tuomion sanaa, vaan lopetti siunauksen jälkeen
sanoilla:
»Ihmiset, älkäät tuomitko, ettei teitä tuomittaisi!»
Eri henkilöryhmistä muodostettu tilapäinen taiteilijakuoro lauloi
pari kaunista hautauslaulua, ja sitten luotiin hauta umpeen. Kun
Martan kasvattiäiti ja kasvatti-isä, Ebba ynnä muut läheisimmät
sukulaiset olivat laskeneet kellertävälle, auringossa hohtavalle
kummulle seppeleensä, astui haudan ääreen tohtori Albert Hakala.
Hän oli aivan kalpea, ja hänen kätensä vapisivat niin, että suuri,
okaisista orjantappuroista sidottu vihreä seppele punervine ruusuineen
ja tulenpunaisine silkkinauhoilleen heilui hänen kädessänsä. Oli
hiljaista, kaikki seisoivat henkeänsä pidättäen, etäämmältä kuului
pikkulintujen laulua riippakoivujen oksilta. Albertin ääni värähteli,
kun hän lausui ensimäiset sanat:
— Sully Prudhommen kuolematon laulu »Säröinen maljakko» tulee
mieleeni tämän kukkien peittämän, vastasyntyneen haudan ääressä...
Kristallimaljakossa on salainen, näkymätön särö, joka kenenkään
aavistamatta hiljalleen syöpyy ympäri koko maljakon. Sen sisällä oleva
vesi tihkuu hiljaa, huomaamatta pois, ja siinä oleva kukka kuihtuu
vähitellen kaikkien nähden... Samoin tässäkin lepäävän sydämessä oli
salainen särö, joka vähitellen kiersi koko rakkaudenkaipuisen sydämen,
ja kenenkään siihen syytä aavistamatta kuihtui tämä hento kukka...
Kaikkien silmät vettyivät, syvä liikutus valtasi kaikki
saapuvilla-olijat, ja tuomari Katajisto itki ääneen. Eräs pieni
peipponen oli asettunut istumaan aivan lähellä olevan tuomen oksalle ja
lauloi hartaasti, oikein sydämensä pohjasta. Puhuja vaikeni hetkiseksi,
ja kaikki kuuntelivat pienen linnun laulua. Sitten puhuja jatkoi:
‒ Rakkautta hänen sielunsa kaipasi, mutta koskaan elämässään ei
hänen osakseen tullut se suuri, kaivattu rakkaus. Hänen elämänsä jos
kenenkään oli tuskaa ja myrskyisää kamppailua sielunsa raivottarien
kanssa, ja hän haavoittui niin usein...
Toiselta puolen lahtea, jossa mielenvikaisten sairaala sijaitsee, oli
jo pitemmän aikaa kuulunut mielipuolien huudahduksia. Mutta juuri kun
puhuja lausui viimeiset sanansa, kuului yli tyvenen lahden pitkä,
valittava ja raaka huuto... Myöskin saattojoukosta kuului samassa
valittava huudahdus. Se oli taiteilija Hertellin juoksupoika Ville
Nenonen, joka purskahti äänekkääseen itkuun...
Monet saapuvilla-olijoista, jotka tiesivät Martan pienen lemmentarinan,
tulivat levottomiksi, Albert vaikeni kesken lauseen... Syntyi hetken
hiljaisuus, jota häiritsi vain tuntemattoman mielipuolen kaameat
huudot. Pieni peipponenkin oli lopettanut laulunsa. Hetken kuluttua
palasi Albertin mielenrauha niin, että hän saattoi jatkaa värisevällä
äänellä:
278
— Tämä punaruusuinen orjantappuraseppele, joka on suurimman kärsimyksen
symboli, ja nämä tulenpunaiset nauhat, jotka ovat kuva elämän
rakkaudesta... säteilkööt rauhallisen leposi yllä niinkuin pian
painuvan päivän viimeinen kajastus...
Sitten hän luki nauhoihin painetun runon:
»Niin hyvin minä ymmärrän kaikki ne,
joita elämän hurjuus hurmaa,
jotka kiihkojen kuumissa höyryissä
hakevat surujen surmaa. —
Sillä harva on täällä se sankari,
jok' on pystyssä loppuun saakka,
jos vaan on polku liukasta
ja harteilla suuri taakka. — —»
Albert laski seppeleensä haudalle ja poistui äänetönnä, eikä ollut
saattojoukossa monta, jonka silmää ei kyynel olisi kostuttanut...
Kuoro lauloi, ja seppeleitä laskettiin runsaasti nuorena kuolleen
taiteilijattaren haudalle...