Seuraavana aamuna Martta heti noustuaan lähti tervehtimään Hugo
Hertelliä. Hän oli hyvin kalpea huonosti nukutun yön jälkeen; vain
kaksi tummaa täplää paloi häneen poskillaan, ja hänen jalkansa
horjuivat, kun hän kiipesi viidenteen kerrokseen. Hän pysähtyi ovelle
hengästyneenä ja kuunteli, kuuluiko Hugon ateljeerista mitään liikettä.
Soittaa hänen ei tarvinnut, sillä Hugo oli antanut hänelle avaimen,
niin että hän saattoi päästä sisälle milloin vain halusi.
Hän painoi korvansa oveen ja hengitti kiihtyneesti. Äkkiä hänen
hengityksensä kokonaan salpautui ja hänen polvensa alkoivat
arveluttavasti notkahdella. Sisältä kuului kummallista kolinaa, jonka
Martta arvasi syntyvän aseiden heittelemisestä kattoon, mutta kolinaa
säesti matalaääninen, kummallinen, yksitoikkoinen hoilotus.
Martta aukaisi oven hiljaa ja pysähtyi sanatonna kynnykselle
seisomaan. Hugo ei huomannut mitään, vaan istui nojatuolissa takan
luona ja heitteli aseitansa kattoon. Hänen partansa oli ajamaton,
ja hänen silmissään paloi hurja tuli. Hän oli pukeutunut kirjavaan,
silkkiseen yöpukuun, ja jaloissaan oli hänellä rasvanahkaiset pieksut.
Hän tarkasteli jokaista asetta erikseen ja lauloi pitkäveteisesti
hoilaten. Sitten hän kirosi raa'asti ja alkoi heitellä aseita voimalla
kattoon. Mutta hän heitti niin rajusti, että aseet kaikki järjestänsä
kimmahtivat takaisin katosta ja putoilivat kolisten lattialle. Martta
seisoi ovella, kalpeana ja vavisten.
Hugo nousi ja alkoi kiroillen koota lattialle ponnahdelleita aseita.
Martta siirtyi hiljaa oven luota peremmälle. Samassa Hugo huomasi
hänet ja pelästyi. Hetken hän tuijotti. Marttaan liikkumatonna, mutta
sitten hän karjaisi hirmuisesti kuin peto ja hyökkäsi, suuri puukko
kourassa häntä kohden. Martta kirkaisi kauhusta ja väisti syrjään.
Syntyi hirvittävä takaa-ajo ja kilpajuoksu tässä avarassa ateljeerissa.
Martta juoksi edellä notkeana kuin kissaeläin. Hänet oli vallannut
kuolemanpelko. Hugo hyökkäili puukko ojona häntä kohden, mutta
Martta osasi aina väistää, sillä hän ei suotta ollut notkearuumiinen
tanssijatar.
Hugon raivo kiihtyi, hän hyökkäsi rajummin ja nopeammin, mutta aina
Martta ehti pois tieltä. Huoneessa oli tavaton melu ja huuto. Tuolit
kaatuivat, jalustat, joilla oli veistoksia, suistuivat lattiaan, ja
moni ihana taideteos murskaantui pudotessaan sirpaleiksi. Muutamia
kertoja Hugo iski vimmoissaan puukkonsa seinillä riippuviin tauluihin,
kun Martta väisti iskun alta, ja taulut romahtelivat raskaine
kehyksilleen lattialle...
Martta pujahti Hugon ollessa selin häneen verhon taakse, mutta Hugo
repäisi sen yhdellä otteella irti kannatinlistastaan, ja samassa Martta
pujahti hänen ohitsensa kevyenä kuin tuulenhenki... Hugo sotkeutui
tähän suureen verhoon ja kompastui romahtaen lattialle lyöden leukansa
niin, että veri tirskahti suusta... Mutta salaman nopeudella hän oli
pystyssä ja raivokkaasti karjuen syöksyi Martan perään...
Tämä oli kauheata kuolemantanssia. Martta ponnisti kaikki voimansa,
sillä hänet oli vallannut ääretön hätä, mutta hän alkoi tuntea, että
hänen voimansa pian pettäisivät, sillä polvet notkahtelivat liian
usein. Hugon vauhti ja voimat näyttivät vain lisääntyvän. Martta
koetti monta kertaa pujahtaa ovelle, mutta Hugo ymmärsi sen ja piti
erikoisesti ovea silmällä.
Sanomaton kauhu puistatti Martan koko olemusta. Kuolema, jota hän ei
koskaan ollut pelännyt, teki tuloaan niin kauheana ja rajuna. Martta
oli aina kuvitellut sen tulon rauhalliseksi ja viileäksi, mutta nyt
se tuli kiihkeänä kuin koko hänen elämänsä... Hän huusi minkä jaksoi,
ja kerran juostessaan ohi suuren ateljeeriakkunan hän heitti pienen,
marmorisen veistoksen suureen ruutuun, joka kovalla helinällä ja
räminällä särkyi pudottaen suuria lasipalasia pihan asfalttiin. Martta
huusi ja pakeni.
Hän oli jo uupumaisillaan, pari kertaa hän oli kompastunutkin
lattiamaton reunaan ja hän tunsi kuolemansa hetken nyt olevan lähellä.
Äkkiä hän sai suuren varmuuden ja rauhan mieleensä... Hänelle selvisi,
että oli onni saada kuolla rakastettunsa käden kautta ... Mutta hän
päätti sittenkin vielä hetkisen taistella henkensä puolesta, sillä
samalla hetkellä hänet valtasi ääretön elämänhalu...
Hän oli kuolemanväsynyt, hän riuhtaisi pukunsa rikki rinnan päältä
ja oli juuri syöksymäisillään Hugon kohotettuun puukkoon, kun ovesta
hyökkäsi äkkiarvaamatta talonmies parin poliisin seuraamana, jotka
takaapäin kävivät Hugoon käsiksi, saivat riistetyksi häneltä puukon,
heittivät hänet maahan ja sitoivat hänen kätensä...
* * * * *
Martta istui vielä läähättäen Hugon suuressa nojatuolissa. Hänen
sydämensä löi rajusti, hänen omatuntonsa oli kipeä, ja rinnassa poltti
ja kiehui. Hengitys kulki vaivalloisesti, miltei koristen...
Hänen viimeinen toiveensa, kaunis onnenunelmansa oli särkynyt, hän oli
syntynyt surun ja tuskan morsiameksi. Tuosta oli hänen sydämensä ystävä
viety mielipuolisairaalaan. Ah, hän oli niin yksin, niin yksin...ja
sairas...
Hän tiesi, että päivänsä olivat luetut, mutta hän ei ollut varma siitä,
kuinka monta vuorokautta, viikkoa tai kuukautta hän saisi kitua,
ja hän ei tahtonut elää sen jälkeen kuin hänen Hugonsa oli viety
Lapinlahteen...
Martta nousi seisomaan, mutta samassa hän tunsi, että jos hän
nyt liikkuu, niin hän saa verensyöksyn. Hän asettui varovasti
nojatuoliin lepoasentoon ja päätti hiljaa, rauhallisesti odottaa,
kunnes pahin vaara olisi ohitse. Hän sai laukustaan aina matkassa
olevan morfiinipullon ja ruiskutti käsivarteensa tavallista suuremman
annoksen, sillä morfiini hidastutti sydämen toimintaa ja esti siten
verensyöksyn tulemasta... Hän lepäsi hievahtamatta ikäänkuin jääksi
muuttuneena, mutta hänen aivonsa työskentelivät kuumeisesti niinkuin
helvetillisin uni...
Vielä kerran kulkivat koko hänen kurjan elämänsä kuvat hänen sielunsa
kuvastimessa, ja hän kärsi hirvittäviä sieluntuskia. Hän koetti
ajatella kylmästi ja vastusti uljaasti liiallista mielenliikutusta.
Ja niin hän lepäsi kauan liikkumatonna ikäänkuin kuollut odottaen
vihollisensa poistumista. Kuolema oli hänen ystävänsä, mutta
verensyöksyssä hän näki vihollisensa, sillä hän olisi varmasti jäänyt
sen jälkeen vielä kitumaan, niin hän ainakin itse luuli, ja ties kuinka
kauaksi aikaa...
Pari tuntia oli kulunut. Mitä kauheimmat sieluntuskat, epätoivo,
katumus, uhma, pelko ja häpeä olivat raadelleet häntä, mutta vaara
tuntui nyt olevan ohi. Hän kohottausi hyvin varovaisesti ja otti
laukustaan pienen paperipalasen ja kynän. Sitten hän kirjoitti
laukkunsa päällä:
»Tuomari Eemeli Katajisto. Täällä.
Rakas Eemeli! Hautaa Sinä minut, sillä minulla ei ole ketään omaisia.
Tervehdin Sinua lähtiessäni nyt viimeiselle matkalleni. Kiitos
paljosta!