Martta Hagen istui kauniisti kalustetussa huoneessaan Punavuorenkadun
varrella. Hän oli näytännöstä päästyään syönyt illallista ensimäisen
tenorin Albin Bangin kanssa ja tullut yksin kotiin, sillä hän oli
tuntenut itsensä hyvin sairaaksi.
Hän istui puolipukeissa punaiseksi maalatussa korituolissa, johon
oli peitteeksi levitetty hienovillainen pukinnahka. Huoneessa paloi
pöydällä pieni sähkölamppu, jossa oli punainen kaihdin. Hän oli niin
väsynyt, että ei jaksanut katsella voimakasta valoa, ja kuitenkin hän
rakasti valoja ja loistoa.
Paperossi oli palanut miltei loppuun ja suitsusi rauhallisesti
tuhkakupissa, joka oli kreikkalaisen lampun muotoinen, korvallinen,
siro maljakko. Hän katseli, kuinka valkoinen savu nousi hiljaa ja
suoraan niinkuin Aabelin uhrisavu sekä muuttui korkeammalle, kaihtimen
heittämän punaisen valon piiriin tullessaan punaiseksi ja alkoi liikkua
levottomasti sekä vihdoin painua alaspäin niinkuin Kainin uhrisavu...
Hän huokasi syvään. — Jospa edes unelmissaan olisi puhdas ja viaton,
niin olisi savu-uhri edes yksinäisyyden jumalalle otollinen!
Mutta savu nousi yhä heikompana ja heikompana ja levisi joka taholle.
Vihdoin paperossi sammui kokonaan eikä suitsunnut enää...
— Minunkin lamppuni on pian sammuva, — ajatteli hän ja tuijotti
lampunmuotoiseen tuhkakuppiin.
Kuinka ihminen sentään on yksin elämässään, yksin silloinkin kun häntä
sadat ja tuhannet ihmiset ympäröivät ja etsivät... Yksin ihminen
syntyy, kärsii ja kuolee...
Tänään Martta oli kauhuksensa tuntenut toisen näytöksen tanssin
jälkeen olevansa niin hengästynyt, että tuskin pysyi pystyssä, ja
kuitenkin hänen täytyi heti tanssin jälkeen laulaa pitkä aaria. Ellei
hän olisi varannut itselleen kulissien taakse hiukan madeiraa, olisi
hän varmasti kaatunut näyttämölle. Mutta hän oli jaksanut, hän oli
laulanut ja hymyillyt, ja yleisö oli hänen laulunsa jälkeen puhjennut
voimakkaisiin kättentaputuksiin. Teki niin hyvää saada osaksensa
ihmisten suosionosoituksia, mutta hän ei voinut vastoin tavallisuutta
laulaa aariaansa uudestaan, sillä hänen jalkansa horjuivat ja hänen oli
ollut miltei mahdotonta tukea ääntänsä. Onneksi ei kukaan tovereista
sitä huomannut, ja hän oli koettanut olla iloinen kuten ennenkin, mutta
hän tiesi, että tämä oli kuolemalla leikkimistä.
Häntä vieläkin kauhistutti, kun hän kuvitteli, että hänen voimansa
olisivat voineet pettää ja hän olisi kaatunut lattialle yleisön edessä
tai saanut verensyöksyn. Nyt se saisi tulla, jos se oli välttämätöntä.
Hän oli kotonaan kahdenkesken kuoleman kanssa.
Oli kummallista, että ihmiset pelkäsivät kuolemaa. Kuolema ei ollut
mitään pahaa, päinvastoin se oli hyvää, sillä se vapautti ihmisen
kaikesta pahasta ja kaikista toiveista. Vanhuus on sittenkin pahan
loppusumma, sillä se vie meiltä kaikki nautinnot ja mieli hyvän ja tuo
tullessaan vain kaikenlaisia huolia ja suruja. Ja kuitenkin pelkäsivät
ihmiset kuolemaa ja toivoivat vanhuutta...
Hänellä ei ollut mitään syytä pelätä vanhuutta, sillä siitä hän
varmasti oli säästyvä, sen hän tunsi tälläkin hetkellä. Mutta ei hän
myöskään pelännyt kuolemaa, joka oli hänen sydämensä ystävä...
Tosin häntä oli kauhistuttanut, kun hän ensi kerran itse huomasi,
että jalkansa todella olivat jo niin laihat, että hän ei voinut enää
esiintyä avojalkatanssijattarena. Niissä oli näkynyt kuoleman käden
kosketus, ja niitä ei voinut auttaa ihomaalilla, niinkuin hän auttoi
laihtuneita kasvojansa. Mutta sitten hän oli vähitellen rauhoittunut
ja järjestänyt niin, että esiintyi aina tanssiessaan jonkinlaisissa
pitkäliepeisissä puvuissa. Olihan itse asiassa naurettavaa, että
puvulla piti peittää jalat, jotka olivat tanssin orgaanit, mutta kuka
siihen kiinnitti huomiotaan. Pääasia oli, että hän tanssi ja tanssi
hyvin...
Hän oli todella tuntenut itsensä huonoksi. Rintaa ahdisti niin, että
toisinaan oli vaikeata hengittää, ja lääkärit eivät antaneet hänelle
paljon toivoa. Ne määräsivät hänelle lepoa ja vuoteella-makuuta sekä
oikeata kunnollista hoitoa jossain sanatoriossa. Mutta kuinka hän olisi
voinut maata? Silloin varmaankin kuolema olisi tullut heti paikalla
hänet hakemaan. Juuri se seikka, että hän aina oli liikkeessä, työssä,
touhussa ja ilossa eikä hetkeksikään antanut sisäisen elämänhalunsa
lamaantua tai uinahtaa, piti häntä hengissä. Ihmiset ihmettelivät hänen
voimiansa, ja hän itsekin ihmetteli niitä.
Ei hän pelännyt kuolemaa, mutta hän tahtoi kuitenkin elää vielä jonkun
aikaa. Hän tahtoi elää siksi, että hänkin toivoi kerran elämässään
tulevansa onnelliseksi. Ja hän aavisteli toisinaan, että onni on häntä
lähellä...
Hän oli aina janonnut rakkautta. Hänhän oli jo pienenä lapsena
menettänyt äidinrakkauden ja joutunut vierasten ihmisten hoitoon.
Hänellä oli hellä ja sairaalloisen herkkä mieli; hän tahtoi
hyväillä ja saada itse hyväilyä osakseen. Sitten hän oli nuorena
neitosena, ensimäisenä ylioppilasvuotenaan, onnettomasti rakastunut
Albert-serkkuunsa. Ja hänen jälkeensä moneen muuhun. Hän oli saanut
paljon vastarakkautta, vai mitä se lie ollut — rakkaudeksi sitä ainakin
sanottiin.
Mutta hänen intohimollansa ei ollut mitään rajaa. Hän oli perinyt
sen äidiltänsä, ja tämä perintö oli hänessä ikäänkuin varttunut ja
kasvanut. Hän oli muuttunut sairaalloiseksi aistiolennoksi, joka
ei ajatellut muuta kuin kevyitä lemmenseikkailuja ja -voittoja.
Yhteen aikaan hänen erikoisalanaan oli ollut nuorten, kokemattomien
ylioppilastoveriensa turmeleminen ja vietteleminen. Hänen
onnettomuutensa oli niin suuri ja nälkäinen, että hän iloitsi siitä,
että muutkin tunsivat mitä onnettomuus oli...
Sitten alkoi hänen hurjin ja kuluttavin aikansa, kun hän tanssiopinnot
suoritettuaan alkoi esiintyä julkisesti ja tutustui iloiseen
taiteilijamaailmaan. Hän riensi voitosta voittoon ja poimi niin
monta kukkaa kuin vain voi, mutta ei yksikään niistä rakastanut
häntä ja hänen sieluansa, vaan nekin olivat kaikki itsekkäitä hetken
huvittelijoita.
Saavutettuaan enemmän mainetta hän sai varakkaita rakastajia ja
alkoi elää loisteliaasti. Mutta se ajanjakso oli lyhyt, sillä häneen
ilmestyi ikäänkuin lahjana kaikesta tästä elämästä, kuluttava, kauhea
keuhkotauti. Monet entisistä ystävistä alkoivat häntä vieroa, mutta
hän ei enää langennut epätoivoon, sillä hänellä ei ollut enää mitään
toiveita. Liian monena yönä hän oli itkenyt itsensä nukuksiin sen
kauhean tiedon jälkeen...
Hänen tuli paha olla, kun hänen ajatuksensa alkoivat kulkea niitä
latuja, joita hänen elämänsä sitten oli kulkenut. Hän nousi, etsi
kaapista madeirapullon ja joi heti kaksi suurta pikarillista. Se
hiukan lämmitti ja rauhoitti. Sitten hän otti vielä pari lasia ja
sytytti paperossin sekä päätti olla ajattelematta mitään. Mutta kuolema
varmaankin oli tänä iltana hänen seurassaan huoneessa, koska hän taas
palasi muistelemaan elämänsä kulkua, tuota tummaa, monipolvekkeista
polkua.
Hän oli usein iltakaudet kävellyt itsensä uuvuksiin etsien
lemmenseuralaista. Hän oli täydellinen katujen lemmenkerjäläinen. Ja
toisinaan, kun hän väsyi tai kun ulkona satoi, hän meni yksin johonkin
suureen ravintolaan, söi ja joi yksin, mutta poistui aina jonkun uuden,
tuntemattoman ystävän seurassa...
Hyvä Jumala niitä kauheita aikoja, niitä hurjia öitä ja niitä hämäriä,
inhoittavia aamuja, kun hän vihdoin heräsi uuden päivän valoon. Kuinka
usein hän olikaan kutsunut kuolemaa avukseen pelastamaan häntä tästä
alennuksen tilasta, tästä häpeän lietteestä ja tuskan aallokosta. Mutta
kuolema ei tule silloin kun sitä kutsutaan, se tulee kutsumatta...
Huoneessa oli niin hiljaista, että hiljaisuus ihan soi. Martta
terästi kuuloaan. Se vain soi ja soi. Hiljaisuus puheli kukille hänen
akkunallaan, ja kukat vastasivat ääneti... Hän kuunteli uteliaana,
koputtiko joku hiljaa hänen ruutuunsa. Kukaan ei koputtanut.
Yksin... yksin...
Äkkiä valahti hänen mielensä niin herkäksi. Hugo Hertellin kuva tuli
mieleen, ja kaunis muisto kiipesi hiljaa hänen syliinsä...
Hugo oli rakastanut häntä, häntä itseään, hänen itsensä takia. Hugo
rakasti vieläkin. He olivat onnettomuudessaan olleet niin sanomattoman
onnellisia. He rakastivat toisiansa...
Niin mielellänsä Martta olisi tahtonut olla nuori, koskematon ja
puhdas. Niin mielellänsä hän olisi tahtonut nähdä itsensä valkoisessa
morsiushunnussa, viattomuuden ja puhtauden utuisessa harsossa, ja
hän olisi toivonut, että hänenkin päässään olisi kukkinut vihreä
uskollisuuden ja toivojen tuoksuva myrttiseppele ja että urut olisivat
soineet hiljaa hymisten, kun hän polvistuu Herranhuoneessa sulhonsa
viereen...
Hän olisi tahtonut olla koskematon ja puhdas niinkuin kerran oli ollut,
mutta elämä oli tehnyt hänestä turmeltuneen, onnettoman raukan...
Martta purskahti katkeraan itkuun ja itki kauan morsiushuntuaan ja
myrttikruununsa kadonnutta tuoksua.
Ruutuun koputettiin piiskanvarrella. Martta säpsähti, sammutti
lamppunsa, eikä mennyt avaamaan.