XVI

Aivan sattumalta oli Janne Pöyhtäri tavannut tohtori Hakalan, joka oli

tuntenut hänet ja pysähdyttänyt sekä kysellyt, miksikä hän ei enää

käynyt iltakursseilla. Silloin Janne oli kertonut koko tarinansa, joka

oli tehnyt syvän vaikutuksen tohtori Hakalaan. Hän oli tullut aivan

hämillensä.

Kuinka hän olikaan saattanut unohtaa kysyä lapsensa pelastajan

kohtaloa, se oli hänelle nyt vallan käsittämätöntä. Mutta sitten hän

muisti, että hänellä oli ollut omat surunsa ja ristiriitansa, eikä hän

ollut ensinkään tullut ajatelleeksi, että eräs ventovieras ihminen

kärsi tavallaan hänen tähtensä.

Hän oli heti, siitä paikasta, vienyt Jannen kotiinsa puhellakseen

oikein perinpohjaisesti hänen kanssaan siitä, mihinkä nyt oli

ryhdyttävä.

Ensin hän oli tarjonnut Jannelle suurehkoa rahasummaa palkkioksi,

mutta Janne oli punastuen kieltäytynyt sitä vastaanottamasta. Sitten

he olivat neuvotelleet kauan suuntaan jos toiseenkin. Vihdoin tohtori

ehdotti, että Janne rupeaisi kauppiaaksi, sillä tänä sota-aikana oli

niin moni menestynyt oikein hyvin. Ja hän tarjoutui maksutta opettamaan

Jannelle sekä kirjanpitoa että kieliä. Janne olikin ilomielin ottanut

tämän tarjouksen vastaan.

Ja vihdoin he olivat päättäneet, että Janne alkaa myydä torilla lihaa.

Tohtori lainasi hänelle viisisataa markkaa, ja niin alkoi Jannen

lihakauppa.

Janne Pöyhtäri oli reipas ja tarmokas mies, häntä ei tarvinnut kahta

kertaa kehoittaa. Hankittuaan itsellensä asianomaisen luvan ja

vuokrattuaan oman myymäpaikan kauppatorilla hän aloitti kauppansa.

Jo ensimäisenä aamuna hän käveli varhain tuossa kello viiden tienoissa

Helsingin kaupungin lihantarkastamolle Salomoninkadun varrelle ja

sopi raavaan hinnasta erään maalaisen kanssa. Hän ei ollut tosin

mikään lihan erikoistuntija, mutta hän ymmärsi kuitenkin mikä eläin

oli lihava, mikä laiha, ja minkä kannatti ostaa ja mitä saattoi siitä

maksaa, sillä hän oli nuorena maalla nähnyt ja käsitellyt teurastettuja

eläimiä.

Onnellisena uuden tulevaisuuden toiveitten aamukajastuksessa hän asteli

lihakuorman vieressä läpi heräävän kaupungin suurelle kauppatorille.

Siellä oli jo liikettä ja puuhaa. Muutamat olivat ehtineet jo ennen

häntä. Kangaskatos katoksen jälkeen kohosi vieri vieressä, ja pöydillä

makasi jo paloiteltua tuoretta lihaa yltäkyllin. Jannea hiukan

peloitti, jospa hän sittenkin oli maksanut siitä liikaa, koska lihaa

näkyi olevan torilla niin paljon.

Mutta hän asetti kaikki vehkeensä, uuden lihakirveensä, veitsensä,

vaakansa ja uuden, kiiltävän lihamyllynsä paikoilleen ja alkoi

paloitella raavastaan. Sen asian hän muisti kutakuinkin hyvin, sillä

hänhän oli kotona maalla ottanut osaa teurastukseen.

Torille saapui yhä enemmän myyjiä. Muutamilla oli eläviä kanoja ja

kukkoja häkeissä. Kukot lauloivat kilpaa, ja kanat pitivät kodikasta

kotkotusta. Jannen tuli oikein paha olla; mieleen muistuivat

aurinkoiset aamut siellä kotona maalla, kun hän heräsi aina kukon

varhaiseen lauluun ja kun kanat niin hauskasti kaakottelivat

pihamaalla. Mutta hän nieli reippaasti ikävänsä ja puuhasi lihan kanssa

leikellen sitä sopiviin paloihin ja ladellen niitä pöydällensä. Sitten

hän ryhtyi jauhamaan lihaa, jonka oli leikannut eläimen laihasta,

suonisesta rinnasta ja kaulasta. Hän leikkeli nuo sitkeät lihat

pieniksi palasiksi ja pudotti veitsensä kärjellä niitä myllynsuppiloon.

Tämä tuntui niin hauskalta, että häntä ihan laulatti.

Vierustoveri, eräs suurikokoinen, lihavahko ja punakka nainen,

joka puhui huonosti suomea, oli koko ajan katsellut uteliaana ja

ihastuksella tuon komean, uuden tulokkaan puuhia. Janne oli todella

hauskan näköinen väljässä, valkoisenpunaisessa, ruudullisessa mekossaan

ja valkoisessa esiliinassaan. Hänen punaiset poskensa hehkuivat

innostuksesta ja ehkä myöskin työstä, silmissä oli iloinen, hiukan

leikkisä ilme, ja hänen valkoiset hampaansa välähtivät toisinaan

tummien, untuvaisten viiksien peittämän huulen alta. Naapuri ei

malttanut enää pysyä hiljaa, vaan teki tuttavuutta ja ehdotti heti,

että he joisivat yhdessä kahvia.

Jannella ei ollut mitään sitä vastaan. Nainen kutsui pienen tytön ja

antoi hänelle hiukan rahaa. Vähän ajan kuluttua tyttö palasi torin

laidassa kellarikerroksessa olevasta kahvilasta, jota ennen oli sanottu

»akkain kellariksi», siinä kun aikoinaan oli tarjoiltu olutta, vaikka

se nyt oli täytynyt muuttaa kahvilaksi, tuoden kaksi suurta, höyryävää

posliinimukia ja kaksi isoa kimpaletta »kilopullaa» sekä pienen

sirusen voita. Nainen tahtoi maksaa Jannenkin puolesta, mutta Janne

ei kuitenkaan sallinut sitä. Sitten he ryhtyivät juomaan kahvia, joka

maistui oikein hyvältä näin varhaisena aamuhetkenä, ja kaikki tämä meno

tuntui Jannesta oikein hauskalta ja kodikkaalta.

Kustassonska — se oli tämän naapurin nimi — oli iloinen nainen,

joka kaiken aikaa pureskeli raakoja ryynejä ja herneitä, joita oli

vartavasten itsellensä ostanut, ja puhui minkä kerkesi. Hän näkyi

tuntevan kaikki kaupungin vanhemmat keittäjät, joista monet olivat

hänen vakituisia »kundejaan». Siinä sitten kävi hyvin kauppa ja puhe

yhtaikaa; siinä kerrottiin kädenkäänteessä ja kuitenkin verrattain

perinpohjaisesti kaikkien »fiinien familjoiden» viimeiset, tärkeimmät

perhetapahtumat. Mutta siinä sivussa ei Kustassonska malttanut olla

lirkuttamatta vähän Jannellekin. Janne nauroi katketakseen hänen

hullunkurisille puheilleen, sillä hänen suomenkielensä oli hyvin

kummallista.

Yhä uusia ja uusia kauppiaita ja tavaroita kerääntyi torille. Siinä oli

leipää, ryynejä, papuja, juustoa, voita, vihanneksia, hedelmiä, kukkia

ja kaikkea mitä ihmiset vain tarvitsevat sekä ravinnokseen että myöskin

huvikseen. Maalaiset olivat myöskin asettuneet rattailleen kahteen

pitkään riviin, joiden loppupäätä Janne ei voinut nähdä paikaltansa.

Väkeä oli runsaasti. Herännyt tori näytti Jannesta oikein hauskalta ja

eloisalta. Siinä oli huutoa, puhetta, naurua, riitaa ja kaikkea melua,

mitä ihmiset vain itsestänsä irti saavat... Vanhat keittäjät tinkivät,

koettelivat lihoja ja olivat tyytymättömiä. Rouvat hypistelivät

hansikoiduilla käsillään kaikkea ja nostelivat tyytymättöminä

hartioitaan. Kaikki oli huonoa ja kelvotonta ja ennen kaikkea

kohtuuttoman kallista.

Sota-aika, sota-aika, — selittelivät myyjät, ja kauppa kävi kaikesta

huolimatta erinomaisesti.

Nuoret, kasvavat tytöt ja pojat tunkeilivat väkijoukossa ja tarjosivat

äänekkäästi apuaan kantajina. Sanomalehdenmyyjät huusivat täyttä

kurkkua lehtien nimiä. Raitiovaunut kilistelivät lakkaamatta kehojaan

ja ajaa huristivat läpi väkijoukon. Kalarannassa kiikkuivat kaloja

täynnä olevat veneet pienen altaan heikossa aallokossa, ja mereltä

tuleva viileä tuuli toi tuoreen kalan ja likaisen meriveden tuoksua yli

koko meluavan ja kirjavan torin.

Jannen ensimäinen toripäivä oli alkanut, ja se päättyi tuossa kello

kahdentoista aikaan päivällä, jolloin toriyleisön tuli jättää tori,

puhtaaseen voittoon...

* * * * *

Onni seurasi Jannea hänen pyrinnöissään. Hän oli sekä ahkera että

rohkea, ja kauppa kävi hyvin. Vähän ajan kuluttua hän oli maksanut

velkansa tohtori Hakalalle, joka iloitsi hänen menestyksestään. Myöskin

hän edistyi opinnoissaan tohtori Hakalan opastuksella. Hän oppi

kirjanpitoa ja kansantalouden perusteita sekä luki joutoaikoinansa

mielellänsä historiaa, johon hänellä oli erikoista harrastusta.

Kielissä hän ei ottanut oikein menestyäkseen, mutta ruotsia hän oppi

kuitenkin jonkun verran, sillä Kustassonska oli saanut päähänsä, että

Pöyhtärin pitää oppia ruotsinkieltä, sillä se oli sittenkin hänen

mielestään Helsingin oikea kieli ja sitä puhuivat kaikki »fiinimmät»

ihmiset. Hänen intonsa tosin hiukan laimeni, kun hän sai kuulla, että

Janne olikin kihloissa, mutta pian hän voitti tämän tunteensa ja

lirkutteli Jannelle entistä enemmän...

Elämä alkoi Jannesta tuntua taas valoisalta, ja hän reipastui

silminnähtävästi. Hän oli taas suora, komearyhtinen mies ja

kantoi päänsä pystyssä niinkuin ihminen, joka luottaa itseensä ja

tulevaisuuteensa ja jolla on luja taloudellinen selkäranka...

Mutta vähitellen tapahtui muutos toiseen suuntaan. Kalliin ajan ja

suuren eläintenpuutteen takia oli jo aikaisemmin määrätty lihallekin

rajahinnat, ja vihdoin annettiin pakollinen määräys, jonka mukaan

parina viikon päivänä ei saanut teurastaa eikä myydä lihaa. Lihakauppa

alkoi käydä huonommin, sillä parina viikon päivänä seisoivat

lihanmyyjien paikat torilla tyhjinä...

Mutta Janne ei hätääntynyt. Hän oli päässyt hyvään kaupanteon alkuun ja

hänellä oli joltinenkin liikepääoma. Hän päätti jatkaa jollakin muulla

tavaralla.

Tämä aika oli merkillinen siitä, että monet, jotka eivät koskaan olleet

ajatelleetkaan mitään kaupantekoa, keksivät jonkun kauppatavaran,

jolla rikastuivat. Kaikki kelpasi, kaikella voitti, kun vain osasi ja

viitsi. Oikea liikemaailma keinotteli kaikenlaisilla osakkeilla vallan

hurjasti, voittaen suunnattomia summia. Varsinkin teollisuuslaitosten

osakkeet olivat haluttua tavaraa. Mutta vähemmän taitavat ja köyhät

möivät ja ostivat mitä vain eteen sattui.

Janne Pöyhtäri alkoi ostaa ja myydä eläintenvuotia. Lihakauppiaana hän

oli persoonallisesti tutustunut moneen maalaiseen, ja koska hänellä

oli reipas ja maalaisia miellyttävä kansanomainen esiintymistapa,

saavutti hän lyhyessä ajassa heidän keskuudessaan useita hyviä ystäviä.

Hän osti heiltä eläintenvuotia ja lupasi vielä pienen korvauksen,

jos he paikkakunnallaan ostaisivat nahkoja hänen laskuunsa. Näin

oli hän lyhyessä ajassa järjestänyt itsellensä verrattain lukuisan

asiamiesjoukon eri seutuihin maalle, ja hänen maalaisensa, jotka olivat

hänen kauppamatkustajiaan, toivat mielellänsä hänelle vuotia, sillä

hän osasi aina olla heille ystävällinen ja hauska. Heillä oli Janne

Pöyhtäristä se käsitys, että hän oli oikea miesten mies.

Vuodat olivat hyvissä hinnoissa, ja Jannen liike kävi loistavasti. Hän

muutti äitinsä kanssa asumaan Antinkadulle pois Hermannista ja perusti

sinne pienen liikkeensä, joka laajenemistaan laajeni. Tohtori Hakalan

opettama kirjanpito oli Jannelle suurena apuna hänen laskiessaan

tulojaan ja menojaan, ja muutamissa kuukausissa hän oli kerännyt

itsellensä sievoisen omaisuuden.

Jannen salainen toive, tulla kerran siihen asemaan, että voisi ostaa

kotitilastaan edes pienen osan takaisin, oli hiljaa toteutumassa.

Vanha äiti ikäänkuin nuortui, ja Hannan onni ja riemu oli rajaton...

Tulevaisuus hymyili Jannelle hohtavaa hymyään... Elämä ei enää ollut

hourailua eikä sairaan unta, se oli riemukasta todellisuutta...