Martta Hagen oli taaskin ollut tuomari Katajiston luona. Heillä oli
ollut ensin suuren onnen hetkiä, jotka kuitenkin olivat päättyneet
suureen riitaan, kuten tavallisesti. Martta oli taaskin vaatinut
liiaksi rahoja. Tuomari oli ponnistellut vastaan minkä oli voinut,
mutta vihdoin oli Martta, ovelasti kyllä, pukenut päällysvaatteet
ylleen, tekeytynyt ystävälliseksi ja vihdoin sopivalla hetkellä
siepannut hänen lompakkonsa tuolinselustalla riippuvan takin taskusta.
Sitten hän oli livahtanut ulos ja hävinnyt ensimäisellä autolla.
Eihän hänen auttanut juosta paitahihasillaan Martan perässä taikka
huutaa hänen jälkeensä tai vihdoin turvautua kadulla olevaan poliisiin,
sillä tiesiväthän kaikki, että Martta oli olevinaan hänen morsiamensa
eli rakastettunsa, kuinka sitä nyt vain tahtoi sanoa...
Hän istui sohvalla ja poltteli hyvää sikaria rauhoittaakseen
kiihtyneitä hermojaan ja koetti muistella mitä kaikkea hänellä
mahtoikaan olla siinä lompakossaan. Lopullista rahasummaa ei hän
aivan varmuudella muistanut, mutta kyllä siinä oli ainakin kolmesataa
markkaa. Mutta sitten hän muisti kauhuksensa, että siinä oli myöskin
eräs tärkeä vekselilomake, johon eräs hänen toverinsa oli kirjoittanut
nimensä, ja sitä paperia hän tarvitsi huomenna. Jos hän nyt ei saisi
sitä takaisin, niin vekseli menisi protestiin, sillä tämä toveri oli
matkustanut asioissaan maaseudulle eikä hänen nimeänsä näin ollen
voinut saada uuteenkaan paperiin, ja kokonaan lunastaa sitä vekseliä ei
hän näin yhtäkkiä voinut. Hän hermostui vallan pahanpäiväisesti.
Nytkö sen suuren, jo kauan kauhulla odotetun asian piti tapahtua,
ja tällä tavalla? Velalla hän oli aluksi lukenut, ja vaikka hän
alkuaikoina oli ollutkin hyvin säästäväinen ja ahkera, oli velka
kuitenkin pikkuhiljaa kasvanut. Ja kun se oli noussut vissiin summaan,
tarvittiin sen hoitamiseen jokseenkin paljon käteistä rahaa. Velalla
lukemisesta oli sekin vaara, että kun lukuaikana täytyi ottaa velkaa
korkojenkin maksamiseen, niin velka kasvoi suhdattomasti eli korkoa
korolle...
Opintoaikansa viimeisinä vuosina olivat hänen menonsakin huomattavasti
suurentuneet, sillä hänen vaatimuksensa olivat ikäänkuin itsestänsä
kasvaneet, ja sitten hän oli yhä useammin ja useammin alkanut istua
ulkona ravintoloissa, ja sellaiset pienet juridiset istunnot saattoivat
toisinaan maksaa sievoisia summia.
Valmiiksi tultuaan hän oli kyllä heti ruvennut ansaitsemaan, mutta
eivät tulot sittenkään riittäneet menoihin, puhumattakaan korkoihin
tai velkojen lyhentämiseen. Näin kasvoivat velat yhä. Sitten tulivat
naiset, joista Martta oli ollut kaikkein rakkain ja viheliäisin. Martta
kiskoi häneltä viimeisetkin pennit ja lopuksi ryhtyi varastamaan
häneltä. Sellaisilla naisilla ei ollut hävyntunnetta ensinkään; sen ne
olivat menettäneet jo syntyessään...
Kauheita olivat nuo rahahuolet, nuo ainaiset vekselit. Hän tuskin enää
muisti sitä aikaa, jolloin oli ollut täysin taitamaton kirjoittaessaan
ensimäistä »pitkää paperia». Nythän kyllä jo osasi liiankin hyvin sen
konstin. Vekselien hoitamisessa meni niin paljon aikaa ja energiaa,
että kun ne kunakin päivänä vihdoin oli saanut monien puuhien,
juoksujen ja vastusten jälkeen jonkinlaiseen kuntoon, niin oli ihminen
niin kuitti, että ei viitsinyt eikä jaksanutkaan tehdä juuri muuta
työtä, sillä hermot olivat jännityksen jälkeen aivan lamassa. Ja sitten
oli ihminen jollain uudella paperilla vaivoin ansainnut sen verran
rahaa liikenemään, että huoletta saattoi mennä syömään illallista
toveriensa kanssa. Tuo kevytmielisyys johtui ehdottomasti ainaisesta
epävarmuuden tunteesta ja hermostumisesta. Jollain tavalla täytyi
hetkiseksi hermojaan viihdyttää...
Mutta väliin otti oikein lujille. Se kauhea tosiasia alkoi toisinaan
tulla liian uhkaavaksi. Mutta aina sitä kuitenkin viime tingassa oli
pelastuttu. Tuo ainainen epävarmuus ja rahapula kulutti hermoja niin
hirvittävällä tavalla, että väliin oli väkisinkin langeta epätoivoon.
Keskellä mitä hauskinta seuraa tai juhlaa saattoi tuo monipäinen ja
tuhatjalkainen hirviö, konkurssi, irvistellä jonkun lasin takana.
Sillä oli todella monta jalkaa, sillä kun hänenkin kaikki velkojansa
kerran alkaisivat _concurrere_, juosta kokoon, hänen niskaansa, niin
kerääntyisi siihen sekä päitä että jalkoja aika liuta...
Velat ovat niinkuin jokin kroonillinen tauti, joka tappaa hitaasti,
mutta varmasti...
Ja nytkö taas se hirviö näytti hänelle hampaitansa? Hän oli niin
väsynyt kaikkien asioittensa hoitoon, että ajatteli toisinaan antaa
kaiken mennä menojaan... Mutta sitten nosti skandaali, tuo kummallinen
ulkomaanelukka, kunniakäsitteillä varustettuja tuntosarviaan. Ei, ei,
taistella täytyi, sillä muuten hän olisi mennyt mies, siivet olisivat
joka tapauksessa palaneet ja typistyneet. Ei, kyllä täytyi koettaa
taistella vastaan, taistella henkensä uhalla...
Oikeastaan tuli hänen toisinaan sääli niitä ystäviäänkin, jotka olivat
hänen kanssaan asioissa. Sääli, se ei ollut oikea sana, mutta häntä
hävetti... Rikkaat, jotka hänen oli onnistunut viekoitella asioihinsa,
eivät ensinkään häntä surettaneet, sillä vähitellen vuosien kuluessa
olivat hänen käsitteensä omaisuudenomistusoikeudesta koko joukon
höltyneet.
Sisimmässä itsessään hän oli sosialisti, jos vain tahtoi olla
itsellensä rehellinen. Itse hän oli vastoin isänsä tahtoa ja
apua kasvattanut itseänsä kouluissa, joissa hän kaiken tiedon ja
sivistyksen ohella oli imenyt itseensä kaupanpäällisiksi porvarillisen
maailmankatsomuksen. Tohtori Hakala oli, puhuessaan nuorisolle näistä
asioista, itse asiassa oikeassa, mutta hän ei voinut sitä julkisuudessa
tunnustaa, sillä hän vihasi Hakalaa, tuota rikasta tohtoria, joka oli
kehdannut kieltäytyä tulemasta hänelle vekseliin ja joka vielä kaiken
lisäksi ylpeydessään vieroi Marttaa... Martta oli sittenkin ollut hänen
sydäntänsä lähinnä... Rakkaus oli aurinko, mutta viha oli salama...
Hänkin oli kapitalisti ilman kapitaalia, ja kuitenkin hän kuului
sivistyneeseen köyhälistöön, joka harrastaa porvarillista
maailmankatsomusta ja porvarillisia elintapoja. Kuinka luonnotonta,
kuinka naurettavaa... mutta sitä ei saanut myöntää kenellekään... ei
edes itselleen...
Hänen alkuaan hyvinkin herkkä omatuntonsa paatui vuosien kuluessa, kun
loppumattomiin sai taistella huonojen afäärien kanssa, ja moraali tuli
venyväksi kuin gumminauha...
Hän oli istunut siinä kokoonlyyhistyneenä sohvannurkassa ja miettinyt
ulospääsyä ajatustensa ja velkojensa sekavasta labyrintista. Äkkiä
valtasi hänet sanomaton pahantunne. Hänestä tuntui, ikäänkuin hän
olisi ollut tottelematon ja niskoitteleva vanki, jolle monien
rangaistuskeinojen jälkeen on määrätty kylmät kääreet.
Huu, se on kauheata! Alaston mies kääritään vastoin tahtoaan karheihin,
märkiin lakanoihin, ja ne vedetään niin tiukkaan, että hän ei voi
jäsentäkään liikuttaa. Se on niin tuskallista, että täysi mies ei
voi muuta kuin huutaa täyttä kurkkua, kunnes uupuu ja makaa vihdoin
liikkumatonna kääreissään niinkuin egyptiläinen muumio. Ilkeinkin ja
itsepäisinkin sisu pehmenee niissä kääreissä..
Hänet valtasi suuri hätä... ja ikäänkuin tullakseen varmaksi siitä,
että saattoi vapaasti liikuttaa jäseniään, heitti hän sikarin kädestään
ja ponnahti pystyyn.
Ei, se ei saa tapahtua, se ei saa tapahtua, se tulee aivan liian
sopimattomaan aikaan. Se on estettävä, mutta mitenkä? — Kylmä hiki
nousi hänen otsallensa; hän pyyhki kädellään vankkaa tukkaansa ja alkoi
kävellä kiivaasti edestakaisin.
Jos se tapahtuisi nyt, menettäisi hän niin sanomattoman paljon. Se
oikeusjuttu sitä Hertelliä ja Marttaa vastaan ei ollut vielä täysin
valmistettu, sillä Martta oli taas ehtinyt väliin sotkemaan hänen
ajatuksensa ja aikeensa. Mutta nyt se pian valmistuisi, ja Martta oli
sen kyllä ansainnut, jos ei muulla niin ainakin tällä viimeisellä
teollaan...
Joka voittaa aikaa, voittaa kaiken. Mutta kylläpä hän nyt oli
hermostunut, hänhän vaikutti suorastaan lapselliselta. Hermostua nyt
yhdestä ainoasta vekselilomakkeesta, niinkuin se olisi ollut ainoa,
niinkuin hän ei vielä olisi -ehtinyt huomiseen mennessä saada jotain
toista nimeä...
Ja saattoihan hän saada Martalta tämänkin kyseessä olevan
vekselilomakkeen, sillä vaikka hän ei tiennytkään, minne Martta oli
mennyt, niin hän oli jokseenkin varma siitä, että hän niinkin pienessä
kaupungissa, kuin Helsinki oli, saisi tytön käsiinsä vaikka mistä, jos
vain oikein yritti... Ei, ei hänen hermostuksensa riippunut tuosta
yhdestä paperista ja sen takaisinsaamisesta...
Hän hermostui koko nykyisestä asemastaan, ainaisesta ahdinkotilastaan.
Ja aina kun hän vain alkoi ajatella asioitaan, valtasi hänen mielensä
kauhistuttava tunne ja miltei fyysillinen pahoinvointi. Niin
mielellänsä hän olisi ollut ajattelematta asioitansa loppuun asti,
mutta toisinaan ne astuivat kuin ilkeät peikot hänen eteensä...
Hän läähätti ja voi pahoin. Hän haki konjakkipullon ja istuutui sohvaan.
Ah, konjakki vetää sydänhaavat kokoon niinkuin alunakivi verihaavat
leuassa parranajon jälkeen...
Hän otti useampia kulauksia, ja rauhoittui vähitellen. Hän malttoi jo
taas sytyttää sikarinkin, jonka savu tuoksui niin rauhoittavasti, ja
ajatukset ikäänkuin herpaantuivat ... Hän istui syvässä, pehmeässä
sohvannurkassa ja vaipui jonkinlaiseen suloiseen horrokseen, sillä
hänen hermonsa olivat äsken olleet niin pingoituksissa ja nyt tapahtui
vastavaikutus...
Hänen mieleensä muistuu eräs kaunis syysiltapäivä siellä kotona maalla.
Hän nousee seudun korkeimmalle mäelle, josta on laaja näköala. Hän
istuu hengästyneenä suurella kivellä. Koko mäki kasvaa tiheässä pieniä
haapoja, joiden lehdet ovat keltaisia ja punaisia. Aurinko paistaa niin
kylmän kirkkaasti, ja haapojen lehdet loistavat keltaisina kultarahoina
ja punaisina kuin uudet kuparirahat... Ne lepattavat tuhansin vienossa
tuulessa ja pyörivät pitkien ruotiensa varassa...
Rahaa, rahaa, kultaa... vaskea... miljoonia markkoja siinä liikehtii
hänen silmiensä edessä... Oi, jospa ne olisivat rahaa ja kaikki
hänen... ne ovat rahaa...
Äkkiä nousee tuulenpuuska siellä korkealla mäellä, ja hänen päällensä
sataa miljoonia loistavia rahoja... Hän muistaa sen syyskuun iltapäivän
niinkuin eilisen...
-Mutta mitä se on? Mitenkä ne lehdet niin suurenevat ja muuttavat
väriään...? Kaikki puut riippuvat täynnä tuhansia vekseleitä...
Niissä on nimiä pitkin ja poikin ja numeroita ja päivämääriä aivan
äärettömiin...
Huu, se on kauheata. Siinä ne tuulessa leijailevat kaikki yhtaikaa...
Vihuri irroittaa ne, ja ne lankeavat kaikki yhtaikaa, samana päivänä
hänen päällensä... Se on hirvittävä paperisade... Hän on tukehtua, hän
ei voi huutaa, ei liikuttaa jäsentäkään...
Hän kuulee, kuinka ovikelloa soitetaan vimmatusti. — Nyt ne kaikki
tulevat, concursus, concursus...
Samassa hän heräsi täydellisesti ovikellon soittoon ja ponnahti
pelästyneenä pystyyn. Aluksi hän ei tajunnut mistä oli kysymys, mutta
kun ovikelloa yhä soitettiin, meni hän vihdoin avaamaan.
Erään pikatoimiston poika toi hänelle paksun kirjeen. Vapisevin
käsin hän tarttui siihen. Hän ei enää väliin ollut uskaltaa avata
kirjeitäänkään, sillä koko hänen yksityiskirjeenvaihtonsa oli vain
pankkien vekselien lankeemisilmoituksia tai muita epämiellyttäviä
afäärikirjeitä.
Samassa hän tunsi Martan käsialan osoitekirjoituksessa. Kuoresta
tuli esille hänen kulunut lompakkonsa. Hermostuneena hän aukoi sen
lokeroita. Rahat oli viety, mutta vekselilomake oli jäljellä.
Martta on varmaankin huomannut, että vekseli on päivätty huomiseksi,
ja hän on kaikesta päättäen tahtonut auttaa minua rahanteossa
ryöstääksensä sitten lisää, — ajatteli hän. — Mikä viisaus! Mutta nyt
se oli viimeinen kerta...
Hän tarkasteli lompakkonsa sisällystä. Vain vekseleitä ja kaikenlaisia
postikuitteja, sillä hänellä oli afääreitä monissa eri kaupungeissa.
Hän oli kiitollinen Martalle siitä, että tämä lähettämällään
juoksupojalla oli herättänyt hänet ilkeästä unestaan. Palautetulla
vekselillä oli sittenkin verrattain pieni arvo, sillä olisihan hän
saanut sen asian järjestetyksi jollain muullakin tavalla, vaikka
mukavintahan se oli näin....
Nyt hän alkoi rauhallisesti miettiä kostoaan, josta tulisivat
osallisiksi sekä Martta ja taiteilija Hertell että tohtori Hakala.
Samassa hän muisti, että ei ollutkaan ottanut selkoa siitä, mitenkä
hänen lähettämänsä asiamies oli onnistunut tohtorinna Hakalan luona
käydessään. Hän päätti heti tiedustella asiain kulkua, hän oli
unohtanut sen aivan liian pitkäksi aikaa...
Hän vihasi miltei kaikkia, joilla oli parempi olla kuin hänellä ja
joilla ennen kaikkea oli paremmat afäärit kuin hänellä. Mutta hän
tahtoi kostaa, jos hänen kerran täytyi sortua, jota hän ei sittenkään
oikein uskonut, sillä olihan hänen isällään varoja, ja joskus kait
senkin ukon täytyi kuolla...
Suloista oli sittenkin elää, vaikkapa vain kostoa ja nautintoja
varten...