Sairaalasta päästyään Janne Pöyhtäri oli alakuloinen ja toivoton
niinkuin ihminen, jolta elämänura on katkaistu vastoin hänen tahtoansa.
Hän oli ollut niin kiintynyt toimeensa, se oli ollut kuin luotu hänen
rohkealle ja reippaalle luonteelleen, ja hän oli liittänyt siihen niin
paljon toiveita. Hän oli menestynyt erikoisen hyvin; sekä päällystö
että toverit ihailivat hänen voimaansa ja päättäväisyyttään. Hän ei
pelännyt työtä, sillä työ oli hänelle iloa ja vain työ antoi hänen
mielestään elämälle oikeutuksen... Usein öisin valveilla loikoessaan
hän oli miltei toivonut, että syttyisi jossain tulipalo, jotta syntyisi
liikettä ja toimintaa, jotta hän saisi taistella, raataa ja voittaa,
eikä hän silloin kuitenkaan toivonut kenellekään mitään vahinkoa tai
vaaraa... Mutta nyt oli kaikki lopussa.
Hän oli usein vahdissa astellessaan yövuorolla kuvitellut, että kerran
hän on siinä asemassa, että saa käskeä muita tähän portille seisomaan.
Eikä hän ajatellut sitä minään kostona kenellekään taikka ylpeydellä,
sillä hän tiesi, että hänellä silloin oikeuksiensa ohella on myöskin
suurempi edesvastuu, ja hänestä oikea mies eli ihannemies, joksi hän
työn ja toiminnan kautta niin mielellänsä olisi tahtonut itsensä
kasvattaa, kantoi ennen kaikkea edesvastuuntunnetta...
Mutta nyt oli hänelle sattunut vanhojen ihanteiden vararikko.
Tyhjätaskuna hän kulki katua ylös, toista alas miettien ja pohtien,
mihinkä nyt ryhtyisi. Hänen kätensä oli tavallaan terve, ei sitä
ainakaan pakottanut, mutta kankea se oli eikä hän voinut sillä tehdä
mitään raskaampaa työtä.
Ruveta uudestaan ajuriksi? Ei, sitä hän ei voinut. Hän inhosi sitä
ammattia, ja juuri senvuoksi hän sen oli jättänytkin. Eihän se ammatti
itsessään ollut pahempi kuin joku muukaan toimi, mutta siinä täytyi
pakostakin muuttua huonoksi sentähden, että sai aina olla tekemisissä
ihmisten kanssa, jotka katsoivat oikeudekseen näyttää vain huonoja
puoliaan. Ajuria kohteli jokainen ylimielisesti...
Hän olisi kyllä päässyt poliisiksi, sillä useinhan otettiin
poliisikuntaan entisiä palosotilaita, mutta ei hän katsonut kankean
kätensä takia voivansa ryhtyä toimeen, jossa tarvittiin hetkellistä
voimaa ja ripeätä toimintaa, ja muutenkin hän piti tätä tointa
jokseenkin onnettomana ammattina...
Halveksivathan monet ihmiset salaisesti poliisia. Olihan ihmisille
itse asiassa nöyryyttävää pitää palkattuja miehiä vartioimassa, että
he eivät tekisi toisillensa pahaa. Se oli ihmisyydelle alentavaa, ja
sentähden poliisi harmitti kaikkia, jotka tunnustivat ihmiskunnan
kurjuuden. Eivät he vihanneet tuota ihmistä, joka tuossa kadulla kulki
ja vartioi, sillä saattoihan hän olla yhtä hyvä kuin kuka tahansa, vaan
he vihasivat ihmisten sanomatonta huonoutta, jonka liikkuva todistus
oli tuo asestettu mies...
Salapoliisiksi hän myöskin olisi kelvannut ja saanut ehkä hyvänkin
palkan, mutta se toimi oli hänestä kerrassaan koiranvirka. Hän oli
toisinaan öisin ajossa ollessaan nähnyt, kuinka nuo siviilipukuiset
»herrat» astelivat pitkin katuja etsien varkaita ja muita epäilyttäviä
ihmisiä. Niiden jo pelkässä katseessa oli jotain sellaista epäilevää
ja pälyilevää, että jokainen tarkkanäköinen ihminen saattoi helposti
arvata heidän salaisen ammattinsa. Oikein häntä inhoitti, kun hän
muisteli, miten ne toisinaan kulkivat paraatiovelta paraatiovelle
koetellen olivatko ne lukossa ja jääden usein odottamaan, jos jotain
sattuisi.
Toisinaan taasen, jos he näkivät jonkun ihmisen, oli se vaikka
miten kunnialliselta näyttävä mies tai nainen, niin he asettuivat
porttikäytävien pimentoihin ja muihin loukkoihin salaa seuraten
yöllisen kulkijan retkiä.
Vain kissa vainosi tuolla tavalla saalistansa, mutta se tekikin sen
elääkseen. Harjoittihan tosin salapoliisikin ammattiaan elääkseen,
mutta Jannen mielestä täytyi ihmisen voida ansaita leipänsä
arvokkaammalla toimella kuin toisten rikoksia ja paheita seuraamalla.
Hän ei tahtonut elättää itseään sillä tavalla... Ei, jotain kunnollista
työtä, oikeata työtä hän halusi itsellensä, mutta sitäpä ei ollut
helppo saada. Eihän hänellä ollut mitään ammattitietoja eikä erikoisia
todistuksia, ja vallityöhön, jota myöskin olisi saanut, hän ei voinut
kätensä takia mennä...
Hän oli kulkenut jo viikkokausia etsien työtä. Mutta onni ei ollut
hänelle myötäinen. Hän ei voinut käsittää, kuinka ei nyt tapahtunut
hänen asemassaan äkkimuutosta, niinkuin niin monasti ennen oli sattunut
asioita, joita ei ollut osannut aavistaakaan...
Raskasta oli kulkea työnhaussa. Kun hän nousi korkeita portaita
jonkun vaikuttavan henkilön luo, jolta luuli saavansa työtä, tuntui
hänestä niinkuin hän olisi ollut kuritushuonevanki, jolla on raskaat
rautapultit jalkoihin kytkettyinä. Ja kun hän nöyrästi, vaikkakin
miehekkäästi, esitti asiansa, vastasi moni »pomo» miltei närkästyneellä
äänellä, ikäänkuin hän olisi pyytänyt lainaksi suuren summan rahaa,
vaikka hän pyysi vain työtä ansaitakseen kunniallisesti elatuksensa ja
auttaaksensa äitipoloistaan, joka oli aivan menehtyä, toivottomuuteen.
Kuinka hän toisinaan kiroili kovaa kohtaloaan. Hän oli varma, että
olisi menestynyt toimessaan, saanut ylennystä ja ehkä muutaman vuoden
kuluttua päässyt aliruiskumestariksi. Hän oli kuvitellut, että sitten
hän pyytää tulla komennetuksi Kallion paloasemalle. Siellä hän saa
vapaat huoneet ja menee sitten, ellei aikaisemmin, naimisiin Hannansa
kanssa, ja vanha äiti muuttaa heille... Sitten he voivat aina keväisin
ja kesällä syödä ulkosalla siinä pienessä pensaitten ympäröimässä
lehtimajan tapaisessa, joka on paloaseman yhteydessä ja jonka keskellä
on pienen pilarin päässä kirkas, lasinen pallo, josta näkee koko
tienoon pienoiskoossa. Mutta se unelma oli kuollut niinkuin lintu
kesken laulunsa...
Omasta puolestaan hän olisi tämän vastoinkäymisen kantanut
rauhallisemmin, mutta kun hänellä oli vanha äiti, joka tarvitsi
apua, niin se tuntui masentavalta. No, vanha äitikin ymmärsi sentään
odottaa... Mutta Hannan, hänen morsiamensa tähden tuntui hänen asemansa
kerrassaan sietämättömältä. Olihan Hanna koettanut lohduttaa häntä ja
luvannut odottaa, mutta hänelle itselleen oli tämä tila kuin kuumin
helvetti. Eihän hän ollut mies eikä mikään, kun ei voinut tällä iällä
elättää itseänsä ja perustaa omaa kotia! Senhän teki kurjin renkikin
maalla...
Yksin voi ihminen kärsiä mitä hyvänsä, mutta kun tietää, että on
olemassa muita, jotka kärsivät saman asian takia, niin tulee oma tuska
moninkertaiseksi...
Hän alkoi hävetä tovereitaan. Jos joku kysyi häneltä, missä puuhissa
hän nykyään oli ja milloin hän aikoi mennä naimisiin, niin hänestä
tuntui, kuin hän olisi saanut puukosta. Hän punastui kuin pahanteosta
tavattu lapsi. Kuinka ihmiset aavistamattaan saattoivatkaan olla
ilkeitä ja tunkeilevia! Mitä se heitä liikutti missä hän oli ja mitä
teki? Hän vastasikin toisinaan hyvin ärtyneenä: — Ei missään ja entäs
sitten...
Hänen reipas ryhtinsä oli kadonnut, ja kuitenkaan ei hänen ruumiinsa
ollut mitenkään sairas, hänhän oli jo täysin toipunut sairaudestaan.
Mutta hän oli sielultaan sairas, hän oli nujerrettu ja maahanlyöty
niinkuin rohkea lepakko, joka on lentänyt ilmassa huojuvaa, viuhuvaa
ongenvapaa vasten ja pudonnut maahan ja läähättää nyt pihamaalla pienet
terävät hampaat irvissä, ikäänkuin olisi halukas puremaan, tuo pieni,
runneltu raukka, jolta on katkennut toinen siipi...
Katuja kävellessään Janne oli rahapulassaan muistanut tuomari
Katajistonkin ja oli käynyt häneltä saatavaansa perimässä. Eihän se
tosin ollut kuin alun toistakymmentä markkaa, mutta olihan sekin
jotakin. Tuomari otti hänet kyllä vastaan, mutta sanoi, että hänellä
ei nyt sattunut olemaan rahaa kotonaan, ja kehoitti tulemaan joskus
toiste. Ei hän kuitenkaan toista kertaa mennyt perimään rahojansa,
sillä ei hän viitsinyt omiansa kerjätä...
Sitten muistui hänen mieleensä taiteilija Hertell ja hän lähti
tapaamaan häntä.
Ateljeerin ovi ei ollut lukossa, ja Janne astui ovelle hiljaa
koputettuaan sisälle. Taiteilija Hertell oli puettuna kirjavaan,
silkkiseen yöpukuun ja istui suuressa nojatuolissa lähellä takkaa ja
heitteli teräaseita puiseen kattoon.
Nähtyänsä Jannen lopetti hän hetkiseksi heittelemisensä ja käski Jannen
astua sisälle. Janne tervehti taiteilijaa, mutta pysähtyi sitten
epävarmana, sillä taiteilijan katse oli tuima ja samalla levoton.
— Perälle vaan, perälle vaan, pois tieltä! — sanoi taiteilija ja
alkoi taas heitellä aseitaan kattoon. Hän oli sangen taitava, mutta
monet aseet singahtivat kuitenkin liian veltosti hänen kädestään ja
kimposivat takaisin katosta. Oli vaarallista seistä liian lähellä ovea.
— Minä tulin kysymään, tahtoisiko taiteilija maalata valmiiksi sen
»Maratonjuoksijan»? Minulla olisi nyt aikaa koska hyvänsä.
— Minkä juoksijan? — kysyi taiteilija ja katseli tylysti Jannea, joka
seisoi hämillään.
— No, sen taulun, jossa minä olin mallina ja joka ei vielä tullut aivan
valmiiksi, sen juoksijan...
— Ahaa, senkö, — sanoi taiteilija ikäänkuin havahtuen. — Ei siitä tule
enää mitään. Minä en näe värejä enkä väliin malliakaan. — Hän haki
taulun esille ja näytti sitä Jannelle. — Kas tässä se nyt on.
Janne oli horjahtaa taaksepäin, sillä niin teki hänen pahaa. Taulussa
esiintyvän alastoman miehen kasvot olivat hänen näköisensä, ja nyt oli
taiteilija heittänyt suuren ateljeeriveitsen sen miehen rintaan.
Mitä sinä ihmettelet? Sellainen se on. Minä koetin, tulisiko sen
rinnasta verta, mutta eipä vain tullutkaan. Se oli veretön juoksija,
kas se oli niin saamarin kevyt ja henkevä, mutta sentähden sillä onkin
maailmanrekordi.
Hän istuutui nojatuoliin ja alkoi heitellä aseita oveen.
Jannea kauhistutti. Ensinnäkin puistatti häntä nähdessään ikäänkuin
oman rintansa lävistettynä — veitsi heilui vieläkin siinä kankaassa, —
mutta ennen kaikkea kauhistutti häntä se, että hän huomasi taiteilijan
menettäneen järkensä. Hänen päänsä painui alas, ja hän aikoi odottaa
hetkeä, jolloin taiteilija nousee keräämään aseitansa, ja poistua
sanomatta mitään, mutta taiteilija huomasi hänen aikeensa ja huusi:
— Heipä hei, Janne, sinä olet reipas ja pulska poika, heitäppäs
sinäkin, jos osaat. Katsos nyt riehuu maailmansota, eikä nyt
juokseminen auta. Minä olen niin väsynyt, niin saamarin väsynyt, mutta
minun täytyy harjoitella, täytyy, ei tästä sodasta muuten loppua tule.
Kaikki kutsuvat minua, kaikki pyytävät minua puolellensa, sillä he
tietävät minun hirvittävän taitoni. Mutta minä olen ottanut käteni pois
heistä. Katsos minä en ole vielä valmis, mutta kun minä tästä kerran
lähden, niin minä määrään itse rauhanehdot. Ei, poikani, ei tässä
nykyään tulla kuuluisaksi juoksemalla. Taito se on, joka määrää. No,
koetappas, minä opetan sinua ilmaiseksi...
Janne palasi ovelta ja otti yhden teräväkärkisen pistimen ja heitti sen
kattoon, josta se kimposi takaisin kuin kivestä.
Taiteilija nauroi kolkosti. Janne luuli paksun takkinsa haittaavan ja
riisui sen yltään. Sitten hän käänsi paidanhihansa ylös ja valitsi
itsellensä suuren suomalaisen puukon, jota hän varmasti osaisi käyttää
paremmin, sillä olihan hän veljensä kanssa lapsena pelannut puukkopeliä
santakasassa.
Taiteilija seurasi jännittyneenä ja tarkkaavaisesti jokaista hänen
liikettään. Janne punnitsi veitsen painoa kädessään, tarttui sitten sen
terään niinkuin ennen pelissä ja heitti sen voimiensa takaa pää edellä
niin, että se teki käänteen ilmassa ja tarttui heikosti kattoon. Hetken
se siinä heilui, ja taiteilijan pää heilui samassa tahdissa. Sitten
puukko putosi raskaan, visaisen päänsä painosta lattialle. Taiteilija
remahti taas raakaan nauruun...
Janne oli masentunut, sillä hän huomasi, ettei kätensä kykene enää
mihinkään voimainponnistukseen. Hän aikoi yrittää vielä kerran. Mutta
juuri kun hän tarttui toiseen puukkoon, kävi taiteilija äkkiä kiinni
hänen käsivarteensa.
— Mitä se on? Huu, mikä siinä on? — sanoi hän ja katseli tuijottavilla
silmillään Jannen käsivarressa olevaa hirvittävää arpea. Janne kalpeni,
ikäänkuin häntä olisi lyöty teräaseella, sillä taiteilijan katse oli
niin sanomattoman kauhistunut ja inhoa kuvastava...
— Se on palanut, — sanoi Janne tuskin kuuluvasti ja ikäänkuin anteeksi
pyytäen.
— Se on hävytöntä, polttaa kätensä tuolla tavalla, kauniin kätensä!
Kuuletko sinä, se oli kaunis ja komea käsivarsi, sellaisia ei ole joka
pojalla tässä maassa. Polttaa, polttaa... mitä järkeä siinä on? Etkö
sinä tiedä, että ei ole muita syntejä kuin tyhmyys ja rumuus. Sinussa
on ne molemmat. Se on kauheata, peitä se heti, minä en voi katsella
sellaista, se on ruma, ruma... inhoittava...
Janne koetti puolustautua ja selitti, että se oli tullut taistelussa
toisen ihmisen hengen pelastamiseksi. Hän oli tahtonut tehdä
sankariteon. Mutta taiteilija ei kuunnellut häntä, vaan kiihtyi yhä
enemmän ja soimasi Jannea sopimattomin sanoin, ikäänkuin Janne olisi
tehnyt suuren rikoksen häntä kohtaan. Janne kuunteli hetken aikaa
rauhallisena, mutta sitten alkoivat hänen huulensa värähdellä, sillä
hän oli niin hermostunut ja onneton, ja yhtäkkiä hän purskahti itkuun.
Mutta taiteilija puhui yhä vain kiihtyneemmin ja heitteli kiivaasti
aseita kattoon sekä pauhasi:
— Rumaa... tyhmää... anteeksiantamatonta typeryyttä... syntistä...
Hetken itkettyään Janne rauhoittui ja puki takin päällensä. Hän huomasi
olevansa tekemisissä vaarallisen mielipuolen kanssa. Häneen oli aluksi
moite koskenut niin kipeästi, sillä hän ei ollut tullut ajatelleeksi,
että sen lausui mielipuoli. Mutta kun häntä oli moitittu juuri siitä,
mikä oli hänen onnettomuutensa syy, oli hän hetkiseksi tullut heikoksi,
hänenkin kärsimyksillään täytyi olla rajansa... Mitään sanomatta hän
hiipi ulos ateljeerista ja jätti onnettoman taiteilijan yksikseen
heittelemään aseitaan ja lopettamaan maailmansotaa...
Astellessaan alas korkeita portaita tuntui hänestä, ikäänkuin hänen
olisi joka askeleella tullut helpompi olla. Hänen tarmonsa ja tahtonsa
terästyi. Hän oli nähnyt vielä suuremman onnettomuuden kuin hänen
omansa olikaan ja hän tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi, että
hänellä kuitenkin vielä oli tallella järkensä valo...
Mikä kova kohtalo olikaan saattanut hänet näkemään niin paljon rumaa.
Siinäkin oli taas juoppouden ja huonon elämän lahjakas, sivistynyt
uhri... Häntä oli aina peloittanut tuo taiteilijan ainainen juominen,
ja nyt hän oli nähnyt sen juomisen kauheat hedelmät...
Mitä alemmaksi hän tuli, sitä enemmän heräsi hänen tarmonsa, ja
hän päätti miehen tavoin kantaa onnettomuutensa. Päästyään kadulle
raittiiseen ilmaan hän tunsi riemukseen, että hänellä täytyi sittenkin
olla tulevaisuutta...