Lumisen ja harvinaisen kylmän talven jälkeen alkoi kevät taas tehdä
tuloaan. Albert Hakala huomasi, että samoin kuin vuorilta tuleva puro
raivaa menonsa määrän ja suunnan eikä huoli kaivetuista ojista, samoin
hänenkin ajatuksensa ja tunteensa kulkivat omia uomiaan. Hän oli
päättänyt elää vain työlleen ja lapselleen, mutta...
Hän käveli paljon yksin ulkona ja imi itseensä sitä suloista myrkkyä,
jota yksinäisyys kasvattaa, sillä hän oli nyt enemmän yksin kuin
koskaan ennen. Ebballe hän ei voinut enää puhua mitään siitä asiasta,
joka häntä kiusasi, ja Lahjaa hän ei tahtonut tavata, sillä se olisi
ollut hänelle ylivoimaista. Hän asteli katuja ja ajatteli, kuinka
onneton onkaan ihminen...
Eikö Luoja ollut todellisuuden maailmaan saanut mahtumaan kylliksi
tuskaa ja surua, koska hän oli luonut ihmisille vielä lisäksi
mielikuvituksen äärettömän maailman?
Hänen ajatuksensa ja mielikuvansa olivat niinkuin joki, joka
juostessaan suvantoina on tunteeton, mutta koskissa näyttää kuumat
intohimonsa. Ja niitä koskia tuli välttämättömyyden pakosta liiankin
usein.
Aina kun hänellä oli luento ja hän näki Lahjan, oli hän väkisinkin
menettää sielunsa tasapainon. Mutta hän ei uskaltanut vilkaistakaan
sinne päin, jossa Lahja istui, sillä hänen korviinsa oli tullut ilkeitä
huhuja ja huomautuksia siitä, kuinka hän vietteli oppilaitaan...
Olikohan Lahja uskonut salaisuutensa jollekin ystävättärelleen? Silloin
sen tunsi koko maailma. Albertin mielestä luottamus on se pyhä liekki,
joka ylläpitää herkkien tunteiden paloa, mutta jos Lahja nyt todella
oli ollut epäluotettava, niin oli hänenkin tunteensa varmasti sammuva.
Sitähän hän oli toivonutkin, mutta jo pelkkä ajatuskin siitä, että
hänen elämänsä sisällys nyt yhtäkkiä riistettäisiin häneltä pois,
kauhistutti häntä. Hän tiesi, että ihmissydän on ikäänkuin avoin haava,
jonka arpi on hauta, mutta hän ei tahtonut ainakaan vielä tunteittensa
hautajaisia...
Usein kulki hän uupumukseen saakka kaupungilla voidaksensa vapaammin
ajatella omia asioitaan. Tavallisesti hän oli yksin, mutta toisinaan
hän otti Annikin mukaansa, sillä Annikki saattoi niin vähän siellä
kotona olla hänen kanssaan, sillä siellä esti häntä suuri, tekeillä
oleva työnsä, ja sitäpaitsi oli Ebban ja hänen välillään salainen
kilpailu Annikin sydämestä. Ebba ei liikkunut paljoa ulkosalla, siksi
tuli Annikki niin mielellään isän kanssa kävelemään kaupungille.
Eräänä toukokuun aurinkoisena päivänä hän oli määrännyt, että Annikki
tulisi tapaamaan häntä hoitajattarensa saattamana lähelle Esplanaadia
Vallgrenin suihkukaivon luo. Annikki saattoi leikkiä Esplanaadissa
odottaen, kunnes hän saapuisi luennolta.
Albert tuli yliopistosta pitkin Unioninkatua. Aurinko paistoi
kirkkaasti ja lämmittäen. Hän pysähtyi hetkiseksi kadun kulmaan ja
katseli keväistä väenvilinää Esplanaadinkadulla ja torilla. Siinä vähän
matkaa hänen edessään kohosi Vallgrenin paljonpuhuttu suihkukaivo. Hän
ei ollut koskaan voinut käsittää, kuinka ihmiset saattoivat moittia
sitä niin rajattomasti ja ankarasti...
Punervan graniittiakaan äärellä pystyynkohonneet merileijonat syöksivät
vettä kidoistansa niinkuin maan uumenista vasta vapaaksi päässeet
vesisuonet. Ja korkealla olevasta pyöreästä, laakeasta altaasta, jonka
päällä parjattu pronssinainen, merestä nousevaa Helsinkiä kuvaava
alaston nainen, seisoi veikeän uneliaasti ja ihmetellen katsellen
ympärilleen, valui vesi kauniina, kimaltelevana helmivyönä. Saattoihan
tuon pronssinaisen asennossa ja muodossakin olla muistutettavaa, mutta
joka tapauksessa se oli mainettansa parempi...
Aurinko paistoi voimakkaasti, ja sen säteet taittuivat vesileijonien
suihkujen kirkkaissa vesikaarissa muodostaen tuontuostakin kauniita,
epäsäännöllisiä sateenkaaria.
Altaan reunalla leikki joukko lapsia. Pienet pojat uittivat rihmaan
sidottuja leikkilaivoja, jotka aina täyttyivät yläaltaasta tulevista
vesiryöpyistä. Pari poikaa oli kiivennyt merileijonien selkään,
istuivat siellä hajareisin uljaina kuin konsanaan sotaratsujen selässä
ja nauttivat alhaalla olevien ihastuksesta. Pian syntyi heidän
välillään ankara taistelu. He pistivät pienen kätensä merileijonan
kitaan ja koettivat ohjata vesisuihkua toiseen suuntaan toistensa
päälle. Siinä oli huutoa ja iloa, kun voimakas suihku hetkiseksi muutti
suuntansa ja kasteli ympärillä olevan, meluavan lapsilauman. Iloinen ja
leikkisä oli tuo Vallgrenin suihkukaivo, ja se tuntui olevan oikealla
paikallaan. Ainakin kasvava polvi sitä ymmärsi ja osasi käyttää
virkistyksekseen.
Myöskin Annikki oli katselijoiden joukossa, eikä hän innoissaan
huomannut isän tuloa, ennenkuin isä hiljaa veti hänet hyvintähdätyn
vesisuihkun alta. Sitten he lähtivät, isä ja tytär, kävelemään
kaupungille. Hoitajatar meni omille asioilleen.
Annikki oli siinä iässä, jolloin lapset kysyvät kaikkea, ja isä sai
vastata mahdollisiin ja mahdottomiin kysymyksiin. He olivat saapuneet
läpi Esplanaadin ja Vanhankirkon-puiston Lönnrotin patsaalle ja
istuutuivat sen edessä olevalle penkille. Albert ei ollut erikoisemmin
ihastunut tähän monimutkaiseen patsaaseen, mutta hän arveli, että
ehkä nykyisellä Suomen kansalla on otaksuttava olevan kuihtuneempi
mielikuvitus kuin entisellä, koskapa taiteilija on katsonut
välttämättömäksi esittää pronssissa sekä mahdolliset että mahdottomat
Kalevalan symboliset olennot...
Annikki kyseli taas ehtimiseen. Isä ei saanut hetkeksikään rauhaa.
— Isä mikä tuo on, miksikä se on tuollainen? Ja isä kertoi tapansa
mukaan sadun muodossa:
— Oli kerran hyvin köyhä räätäli Sammatissa, ja hänellä oli monta
poikaa, mutta yksi pojista, Elias, ei tahtonut neuloa vaatteita, vaan
tahtoi aina lukea ja katsella kirjoja...
— Isä, kuvakirjojako? Lukeeko se nytkin?
— Ole hiljaa nyt. Ja sitten se köyhä poika pääsi kouluun ja kärsi
paljon nälkää, mutta koska hän oli hyvin viisas ja ahkera, niin hän
edistyi hyvin ja tuli vihdoin ylioppilaaksi...
— Isä, kuuluuko hän isän osakuntaan?
— Ei. Ja tämä Elias oli kuullut, että Suomen rajamailla Karjalassa ja
siellä Venäjän rajoilla oli kätkettynä suuri aarre, joka oli kansan
oma, koko Suomen kansan oma, mutta jonka arvoa ei kukaan käsittänyt.
Hän lähti jalkaisin kävelemään ja hakemaan sitä aarretta...
— Eipäs hän kävellyt, hän hiihti, sillä hänellä on hiihtotossut
jalassa, — sanoi Annikki katsellen patsasta.
— Niin, saattoi hän talvella hiihtääkin. Ja hän kulki ja kulki ja
keräsi aarretta, joka oli särkynyt hirveän moneksi pirstaleeksi. Ja
se aarre oli suuri, ihmeellinen runo, jonka arvoa on mahdoton rahassa
arvostella, ja se oli Suomen kansan oma...
— Oliko se oikein ikioma?
— Oli. Ja viisas Elias pani sen runon kaikki osat yhteen, ja siitä
muodostui suuri kirja, jota kaikkien suomalaisten pitäisi lukea. Ja
niin tuli tästä köyhästä räätälin pojasta sellainen mies, josta kaikki
puhuivat aina vierailla mailla saakka, ja hänestä tuli rikas mies, ja
tämän kaiken hän ansaitsi ahkerasti kävellen ja runoja keräten...
— Isä, tullaanko mekin rikkaiksi, kun me niin paljon kävelemme?
Albert ei voinut muuta kuin nauraa.
— Ja sitten Suomen kansa pystytti hänelle tämän muistopatsaan, jossa on
Väinämöinen tuo tuossa...
— Tuo joulupukkiko?
— Niin, ja Antero Vipunen tuo kivinen pää tuossa, ja Kanteletar-neito
ja tietysti itse Elias tuossa istumassa...
— Isä, onko se hyvin painava tuo Elias?
— Kuinka niin, lapseni?
— Niin, jos tulee kova tuulispää ja se lähtee lentämään tulisilla
vaunuilla taivaaseen...
Albert nauroi sydämellisesti. Annikki oli vielä niin lapsellinen.
* * * * *
He tekivät usein tällaisia kävelyretkiä kaupungin eri osiin, ja isä
kertoi aina satuja sen eri nähtävyyksistä. Kaisaniemessä hän kertoi,
kuinka noin kuusikymmentä vuotta sitten siinä todella oli ollut
merenlahtien ympäröimä niemi ja kuinka sillä niemellä oli asunut eräs
Kaisa-niminen kiltti täti, jonka mukaan koko nientä ja myöhemmin merta
täyttämällä saatua puistoa nimitettiin Kaisaniemeksi, vaikka se ei enää
ollutkaan mikään niemi.
Taikka kertoi hän Fredrik Paciuksen patsaalla, kuinka kaukaisesta
maasta oli tänne tullut nuori mies, joka oli ryhtynyt laittamaan
lauluja Suomen kansalle, ja kuinka hän oli laittanut sävelen siihenkin
lauluun »Oi, maamme Suomi synnyinmaa», jonka kaikki osaavat.
Kaikkia kyselevälle Annikille hän sai kertoa, kuka makasi Kaisaniemessä
olevassa niinsanotussa »Vapaamuurarin haudassa». Ja Annikki sai tyytyä
siihen, kun hän sai kuulla, että se ei ollutkaan mikään muurari, vaan
oppinut, rikas ja hyvin kiltti Granatenhjelm-niminen setä, joka oli
pitänyt pientenlastentarhaa lähellä sitä paikkaa jossa hänen hautansa
nyt oli.
Näin kulkien ja jutellen kului monta raskasta hetkeä, ja Albert unohti
aina Annikin läsnäollessa suuren intohimonsa ja kuluttavan tuskansa.
Milloin he olivat Aurora Karamsinin huvilan puistossa, milloin
Eläintarhassa, milloin Korkeasaarella, ja aina riitti isällä satuja,
ja aina he koettivat etsiä joitakin uusia kauniita paikkoja. Annikki
oli niin ihastunut näihin kävelyihin, että hän usein kotia tultuaan
kertoi äidille mitä ihmeellisimpiä satuja Helsingin eri puistoista
ja nähtävyyksistä. Ebba hymyili raukeasti; hän tunsi niissä saduissa
Albertin kaupunginrakkauden...
* * * * *
Eräänä toukokuun iltana Albert seisoo Kaisaniemessä Eläintarhanlahden
rannalla lähellä soutuklubin venevajaa. Aurinko on laskussaan.
Eläintarhanlahti lepää rasvatyynenä ja kuvastaa lähellä, vastaisella
rannalla olevia korkeita kivitaloja ja niiden edessä kasvavia muutamia
hiukan vihertäviä puita, joiden kuvat aina silloin tällöin vienon virin
käydessä heilahtavat. Etäämmällä olevan Kallionkirkon jykevä torni
näyttää pitkältä ja varmalta graniittisessa vaaleudessaan, ja on kuin
sen kuva tahtoisi upottaa kärkensä lahden syvimpään mutaiseen pohjaan.
Pitkänsillan loivat graniittikaaret kertaantuvat vedessä muodostaen
ikäänkuin kolme hiukan litistynyttä jättiläistynnyriä, jotka ovat
kupeellaan ja valuttavat sisästänsä likaista, pahalle tulevaa merivettä
tyveneen lahteen.
Taivaanranta kajastaa punertavana, ja keskitaivas on niin korkea
ja keväisen kuulakas. Ratapihan lukemattomat veturit kirkaisevat
tuontuostakin kimakasti, ja Pohjanmaan pikajuna viheltää pitkän,
valittavan vihellyksen, lähtiessään viemään viestejä veriseen
Eurooppaan...
Vaikka on jo ilta, on rannalla liikettä ja hälinää. Kymmenittäin
veneitä on kumollaan rantakivillä ja rantatörmällä. Niissä on toisissa
suuria halkeamia, joista päivä näkyy läpi. Toisia ovat niiden omistajat
jo korjailleet ja paikkailleet sekä vetäneet räikeänpunaista maalia
paikkojen päälle. Nuo suullaan makaavat veneet näyttävät suurilta,
jättiläiskokoisilta kovakuoriaisilta, jotka milloin hyvänsä voisivat
avata täplikkäät siipensä ja lentää tiehensä tai lähteä juoksemaan ylös
pitkin vihreänukkaista rantatörmää...
Työmiehet, mekanikot, puotipalvelijat ynnä muut kättensä työllä
eläjät ovat päivätyönsä päätettyään saapuneet tänne veneittänsä luo
laittamaan niitä kesäkuntoon. Eräs nokinen seppä, joka varmaankaan ei
ole ehtinyt käydä kotonansa kasvojaan pesemässä ja tuskinpa on ehtinyt
vielä edes syödäkään, leikkaa innokkaasti kiiltävää säilykelaatikkoa
rikki. Saatuaan sen reunan irti pohjasta silittää hän vasarallaan siten
saamansa peltilevyn ja alkaa naulata sitä veneen kyljessä olevan raon
peitteeksi.
Sahat ja höylät ovat työssä, kitin ja maalin haju täyttävät ilman. Eräs
onnellinen puuseppä vetää suurella nautinnolla paksua maalaistervaa
ison veneensä paikattuun kylkeen. Kuinka se terva tuoksuu voimakkaalta
ja terveelliseltä...
Kaikilla on kiire, sillä ilmat ovat käyneet niin sanomattoman kauniiksi
ja pitäisi päästä lauvantai-iltana saareen... Muutamien veneitten luona
nauraa kikattaa iloisia tyttösiä, jotka vuoroin kehuvat ja moittivat
ystäviensä veneitä ja korjauspuuhia. Mutta hauskaa heillä kaikilla on...
Rannassa kiikkuu jo lukemattomia puulaitureiden kylkiin kytkettyjä
valkoisia, punaraitaisia veneitä. Pari moottorialusta viilettää
äänekkäästi sytkyttäen pitkin lahden tyyntä pintaa. Niiden vauhti on
tasainen ja kutsuva, ja ne katoavat Pitkänsillan kaarien alle niinkuin
kärpät koloihinsa. Kevät on karkottanut kaikkien mielestä kaukaisen
sodan uhkaavan vaaran ja pelon. Se oli tuntunut vain kylmänä, pimeänä
talvena niin kauhealta. Nyt ei keväinen kaupunki muistanutkaan sotaa,
se vain iloitsi ja riemuitsi, niinkuin ei maailmassa olisikaan mitään
kärsimyksiä...
Albert kulkee äänetönnä ja tarkastelee veneitä lähemmin. Monet niistä
ovat jo niin mätiä ja lahoja, ettei niitä hänen mielestään enää kitti
eikä maali voi pelastaa. Ne ovat jokseenkin yhtä surkuteltavia kuin
vanha kaunotar, joka on koettanut väreillä ja muilla keinoilla saada
itsestään vielä kaunista, vaikkapa vain täksi illaksi.
— Vaikkapa vain täksi kesäksi, — ajattelevat kai veneitten omistajat.
Mutta Albertia ne kammottavat, nehän ovat uivia ruumisarkkuja. Hän
arvaa, kuinka paljon ilon ja onnen toiveita onkaan liitetty niihin
kesäisiin retkiin, joita näillä veneillä tullaan tekemään, mutta
hän näkee kauhulla myöskin ne lukemattomat sanomalehtikertomukset
haaksirikoista ja hukkumisista, jotka ovat sattuneet kesän kuluessa
tällaisilla retkillä...
Mutta kaikilla, jotka nyt ovat rannalla, on sanomattoman hauskaa. He
ovat niin nuoria ja elämänhaluisia, ja kevätilta kaihoineen, riemuineen
on niin kutsuva. Monen pursi odottaa jo tuolla tyvenessä rannassa
armasta, joka istuu perään ja hoitaa huolimattomasti, nauraen ja
ilakoiden peräsintä, niinkuin vain nainen voi, jonka vallassa on miehen
kohtalo...
Mitä siitä, jos kuolemakin tulisi tällaisella retkellä. He ovat
kuollessaankin onnellisia, heidän purtensa vie joka tapauksessa
unhotuksen ja rauhan saarille...
Lähellä olevasta Kaisaniemen ravintolan niinsanotusta
»meripaviljongista» kuuluu ruotsinkielistä ylioppilaslaulua. Albertin
ruumiin läpi käy heikko puistatus. Laulaja-ajat tulevat mieleen. Tuo
vieraskielinen laulu on niin harras ja alakuloinen; siinä on täällä
kuolevan kulttuurin hautauslaulun surullinen kaiku. Ei Albert tunne
sääliä siksi, että se on ruotsinkielinen kulttuuri, joka tuolla punssin
kera laulaa joutsenlauluaan, mutta hänestä kaikessa kuolevassa on
jotain niin masentavan surullista...
Albertin rintaa ahdistaa sanaton tuska... Hän ei voi nähdä tätä sainean
tyventä, umpinaista valkamaa, hän ei voi kuunnella tuota surullista
ylioppilaslaulua, hän ei jaksa katsella noiden köyhien onnellisia
puuhia venerannassa...
Hän on juuri aikeissa lähteä ratapengermän yli Eläintarhan puolelle,
kun joukko iloisia ylioppilaita kulkee hänen ohitsensa ravintolan
kulmauksessa. Siinä on nuoria neitosia ja nuorukaisia. He ovat kaikki
hilpeitä ja laulavat iloista, marssintahtista kevätlaulua. Kaikilla
nuorukaisilla on neitonen käsikoukussaan.
Albert pysähtyy silmänräpäyksessä, hän luulee vaipuvansa maahan, sillä
niin hänen polvensa notkahtelevat..
Lahja Kaario kulkee siinä hänen ohitsensa huomaamatta häntä ja nojaa
onnellisena erään kauniin, solakan nuorukaisen käsivarteen...
— Myöhästynyt, — kuiskaa hän itseksensä.
— He menevät Alppilaan. Nuoruus ei jaksa odottaa, sille ovat jumalat
mitanneet liian vähän aikaa.
Tuntuu kuin kaikki hänen ympärillään olisi vaiennut. Ääretön hiljaisuus
ja tyhjyys asustaa hänen lähettyvillään, ja hänen sielunsa täyttää
sanaton hätä ja ääretön tuska. Hän luuli jo voittaneensa, mutta hänen
silmänsä eivät kestäneetkään tuota onnellista näkyä.
Hänet valtaa ääretön katumus, katumus siitä, että oli kieltäytynyt
onnestaan. Nyt se on myöhäistä...
Ah, hän katuu, hän katuu...
Hänen sydämensä avautuu kuin kukka, jonne katumuksen pistävät
mehiläiset lentävät mettä noutamaan, mutta hänen kukassaan ei olekaan
mettä, vaan karvasta katkeruutta...
Hän on vaivoin laahustanut Kaisaniemen lammikolle. Hän ei jaksa enää
kävellä, vaan istuutuu penkille lammikon ääreen.
Heikosti valaisevan kuun hopeainen kuva heijastuu tuon keinotekoisen
lammen pinnasta, ja lähellä olevien korkeitten kivitalojen akkunoista
tuikkii siellä täällä raukea tuli, sillä ilta on vielä hämärä ja
kuulas. Lammen pinnalla soutaa juhlallisesti valkoisia joutsenia,
ja saaressa lammen keskellä järjestäytyvät hanhet ja sorsat hiljaa
kaakotellen yötiloilleen...
Eräs suuri joutsen kutsuu kuuluvasti ystäväänsä. Se levittää mahtavat
siipensä ja tahtoisi lentää, mutta siivet eivät kanna, ne ovat
leikatut, ja sen lentoyritys päättyy valittavaan joikuun...
— Lentäisin minäkin, — ajattelee Albert, — mutta minunkin siipeni ovat
ainiaaksi katkotut. Valkoinen joutsen, meidän olisi pitänyt lentää
silloin, kun siivet vielä kantoivat...
Hän istuu kauan ja katselee, kuinka kevätilta vähitellen pimenee,
kuinka äänet saaressa vaikenevat. Vain silloin tällöin kuuluu joku
yksinäinen kaakahdus... valkoinen, yksinäinen joutsen seisoo saaren
rannassa aivan veden rajassa ja pesee valkoista pukuaan. Sen kuva
liikkuu vedenkalvossa... Kivimuurien akkunavalot alkavat heijastua
vedestä, kuun kuva on kirkastunut, joku himmeä tähti syttyy vaalealle
taivaalle, ja lehdettömien puiden pimennossa hänen takanaan ja
sivuillaan kuuluu penkeiltä ihmisten hiljaista kuisketta. Hän näkee,
kuinka kaksi tummaa olentoa tuolla etäämmällä eräällä penkillä istuu
hyvin lähekkäin... sylitysten...
Suloinen toukokuun yö, mutta kuitenkin niin raskas...