Janne Pöyhtäri makasi Kirurgilla suuressa salissa, jossa oli
kahdeksantoista muuta potilasta. Huolimatta nuoruudestaan ja
voimakkaasta ruumiinrakenteestaan hän oli hyvin heikko. Palohaavat
olivat olleet siksi pahat, että hänellä oli ollut jo pitemmän aikaa
korkea kuume. Haavoja kirveli ja pakotti niin, että hänen täytyi koko
ajan hiljaa valittaa. Hänen vuoteensa ympärille oli asetettu valkoinen
kaihdin, jolla hän oli ikäänkuin eristettynä muista sairaista. Toiset
potilaat ymmärsivät, että kun tuo kaihdin tuotiin jonkun vuoteen luo,
niin odotettavissa oli se suuri, korkea vieras...
Hänen morsiamensa Hanna Rönkä oli juuri ollut hänen luonaan, mutta kun
hänen tuskansa olivat suurentuneet, oli hänelle annettu morfiiniruiske
ja hän oli vaipunut horrokseen. Morsian oli sillä välin poistunut
sairaalasta.
Janne oli juuri heräämässä horroksestaan; hän oli unen ja tietoisuuden
välimailla, ja vanhoja muistoja kulki hänen aivoissaan...
Hän on isää katsomassa Mariansairaalassa. Isä on vilustunut yöajossa
ja saanut keuhkokuumeen, hän makaa huonona sairaana suuressa salissa.
Janne istuu hänen vuoteensa vieressä. — Ukolle taitaa tulla lähtö, —
ajattelee hän. Hänestä tuntuu, kuin jokin vieras, hänelle tuntematon
ihminen makaisi siinä vuoteessa. Hän on kärsinyt niin paljon isän
juoppouden ja kovuuden takia, että hänellä ei ole enää mitään tunteita
häntä kohtaan...
Jannesta tuntuu kuitenkin pahalta istua ja tuijottaa kuolevaan isään
noin. Hän koettaa ajatella, miltä mahtaisi hänestä tuntua, jos hänen
oma poikansa tuolla tavalla seuraisi hänen elämänliekkinsä sammumista.
Ei se tunnu millekään, tunteet eivät tule kutsuen...
Kun isä on kuollut, hengähtää hän helpotuksesta, eikä yksikään kyynel
vieri hänen silmistään... Onko hän tunteeton? Ei hän sitä usko, hän on
vain niin paljon kärsinyt...
Kuinka monissa kaupunkilaishautajaisissa hän onkaan ollut mukana. Hän
on nähnyt mitä erilaisimpia hautajaissaattoja. Usein hän on seurannut
itse hautaustoimitusta istuessaan korkealla penkillään ja odottaessaan
kyydittäviään. Ne ovat olleet kauniita ja liikuttavia tilaisuuksia...
Mutta oman isän hautajaiset olivat kuitenkin kummallisimmat mitä hän
koskaan on nähnyt. Heidän omista rattaista on numerolappu otettu takaa
pois. Hän itse istuu ilman vormua penkillään ja ajaa äitiä, joka istuu
veljen ja isävainajan sisaren kanssa. Seuraavissa rattaissa ajaa tädin
mies, eräs juoppo nikkari, jonkun isän tuttavan kanssa. Pitkä ei se
saattue ole, kun se Söörnäisistä ajaa läpi kaupungin Ruoholahden
ruumisasemalle, josta junat lähtevät Malmin hautausmaalle.
Hautaus tapahtuu eräänä kolkkona kevätsunnuntaina. Vainajia on
runsaasti matkassa. Mustat, yksinkertaiset arkut, joihin on liimattu
suuria numerolappuja niinkuin tavallisiin rahtitavaralaatikkoihin,
odottavat pitkänä, surullisena rivinä hautakappelissa pappia, jonka
tehtävänä on siunata ne kaikki yhtaikaa haudan lepoon.
Sitten aletaan niitä kantaa pieniin, raiteilla kulkeviin avonaisiin
vaunuihin. Näillä jyrisevillä vaunuilla heitä sitten kärrätään läpi
laajan hautausmaan hautoihinsa. Ja kun Janne veljensä ja isän toverien
kanssa laskee isän arkun avonaiseen hautaan, tuntuu hänestä, niinkuin
hän laskisi sinne kenenkä hyvänsä. Valkoinen numerolappu arkun kannessa
on ainoana takeena siitä, että hän todella laski isänsä eikä jonkun
muun. Oma tunne ei sano mitään...
Kun hauta on luotu umpeen, seisovat kaikki äänettöminä ja tuijottavat
maahan. Vanha äiti seisoo loitommalla ja itkee...
Niinköhän hänkin haudataan? Se oli niin kolkkoa ja rumaa... Lähtö kait
tästä tulee, koska äitikin niin itkee...
Janne oli täydellisesti herännyt horroksestaan ja näki, kuinka hänen
vanha äitinsä istui hänen vuoteensa vieressä ja itki. Anna-muori oli
pienikasvuinen ihminen, jolla oli viisaat, hiukan vetiset silmät,
ja hänen kasvonsa olivat hyvin ryppyiset, sillä hän oli kait joskus
ollut lihava ja sitten myöhemmin laihtunut. Hän näytti pieneltä ja
kutistuneelta. Nyt hän näki, että Janne huomasi hänet, ja lopetti heti
itkunsa...
Hän istui siinä ääneti, harteillaan suuri, musta kamelinvillalangoista
virkattu, reiällinen huivi. Hän tuijotti herkeämättä poikaansa,
huojutti hiljaa pientä ruumistaan ja pyyhki tuontuostakin huivinsa
kulmalla vetisiä silmiään. Hänen katseensa oli hellä ja sanomattoman
huolestunut.
Kun Janne aukaisi silmänsä toistamiseen ja kun hän näki äidin
edessänsä, saivat hänen kuumeiset silmänsä lempeän ja iloisen loisteen.
Hän koetti hymyillä, mutta ei voinut, sillä jossain kädessä tai
rinnassa koski niin kipeästi. Hän ei oikein tajunnut missä se tuska
oli, mutta sitten hän käsitti, että se oli kädessä...
Äiti, vanha äiti, joka oli niin kutistunut ja harmaantunut, hymyili
hänelle ystävällisesti ja painoi päänsä Jannen päätä kohti. Sitten hän
kysyi hyvin hiljaa, kuinka poikansa jaksoi. Janne ei voinut vastata.
Hetken päästä hän jo olisi voinutkin vastata, sillä poltetta ei taas
tuntunutkaan missään, mutta hän vaikeni kuitenkin ja katseli äitiänsä...
Kaksi kirkasta kyyneltä kihosi äidin silmiin, ja ne alkoivat vieriä
pitkin poskipäitä. Hän ikäänkuin hätääntyi huomatessaan ne ja pyyhkäisi
ne nopealla, hermostuneella liikkeellä huivinsa kulmaan.
Sitten he istuivat taas kauan aikaa ääneti. Äiti silitteli hiljaa,
aivan kuin huomaamattansa, pojan vuoteen reunalla olevaa peitettä, ja
sormet hapuilivat hermostuneesti ylemmäksi. Vihdoin kosketti hänen
laiha kätensä Jannen tervettä kättä, joka lepäsi valkoisella peitteellä
suurena ja punaisena. Se käsi oli hänestä kaunis ja voimakas, sen
pitkät sormet näyttivät niin herkiltä, ja iho kädessä oli hieno ja
ohut, kun hän pitemmän aikaa oli ollut tekemättä mitään ruumiillista
työtä. Äidin kurttuinen käsi vapisi, kun hän kosketti poikansa
tulikuumaa kättä. Sitten hän painoi päänsä alas ja silitteli Jannen
kädellä omaa kurttuista poskeaan...
— Janne, oma lapseni, kuinka sinä voit?
Janne olisi nyt voinut kivultansa vastata, mutta mielenliikutus sai
hänen äänensä tarttumaan kurkkuun. Hän ei sanonut mitään, hymyili vain
ja nosti hiukan tervettä kättänsä äidin poskea kohden ja silitti sitä.
Niin istuivat he kauan ääneti...
Äiti huojutteli hiljaa ruumistansa ja katsellessaan poikaansa hän
ajatteli jumalansanaa. Hän pelkäsi, että hänen poikansa kuolee
suruttomuuden tilassa, ja hän olisi tahtonut hiukan lukea hänelle,
mutta Janne oli niin heikko, ettei hän tahtonut rasittaa häntä...
Hän muisteli Jeesuksen vuorisaarnaa ja ajatteli sen monia kauniita
kohtia ja kertasi monesti mielessänsä sanat: »Autuaat ovat puhtaat
sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan.»
Mutta nähdessään poikansa avuttoman tilan tuli hänen niin raskas ja
vaikea olla, että hänen täytyi nousta hetkiseksi kävelemään. Hän
huokasi syvään ja palasi hetken päästä paikallensa...
Palautettuansa mielenrauhansa hän silitteli hiljaa Jannen tervettä
kättä, ja kun sairaanhoitajatar ilmestyi, nousi hän hitaasti, suuteli
Jannea otsalle ja poistui sairaan luota...
Oli yö.
Janne makasi valveilla. Toiset sairaat kuuluivat nukkuvan. Huoneessa
oli hämärä valaistus, ja Janne tuijotti valkoiseen kaihtimeen, jolle
hänen mielikuvituksensa loihti mitä erilaisimpia kuvia aivan kuin
elävissäkuvissa.
Tuleekohan se nyt? ajattelee hän. Ei se vielä saisi tulla. Ei häntä
peloita, mutta kaikki on vielä kesken, hänhän on vielä niin nuori. Ei
häntä peloita, sillä ei siinä ole mitään pelättävää; ei sen jälkeen ole
mitään, kaikki loppuu siihen, mutta se on kuitenkin niin haikeaa, näin
nuorena...
Ei kuolemaa ole, sillä jos se olisi olemassa, olisi hän pelännyt
vaaraa, mutta hän ei ole koskaan pelännyt...
Elämä on varmasti olemassa, ja kuolema on vain elämän loppu...
Mutta entäs jos kuolema olisi ja sen takana olisi jotain muuta? Ei
ole, ei ole, hän ei tahdo olla heikko ja uskoa turhia. Se on pelkoa ja
se ei sovi miehelle... Hän uskoo, että sitä ei ole, eikä sitä silloin
olekaan...
Mutta kuume nousi ja mielikuvat alkoivat käydä yhä vilkkaammiksi. Hän
oli olevinaan suuressa uimanäytöksessä.
Koko avara uimahuone Ursininkalliolla on täpötäynnä väkeä. Aurinko
paistaa kielteisesti, ja suolalta tuoksuvat aallot lepattelevat
niin viekoittelevasti suuressa altaassa. Naisten pingoitetut,
moniväriset päivänvarjot kohoavat väkijoukon päiden päällä kuin
suuret, ihmeelliset sienet. Avojalkaisia pikkupoikia istuu sadoittain
pukuhuoneryhmän mustalla asfalttikatolla, ja niiden ruskeat, paljaat
sääret vieri vierellä muodostavat kummallisen näköisen kaiteen
katonreunalle. Liput liehuvat ja pitävät pauketta niinkuin kuivamaan
ripustetut pesuvaatteet. Torvisoittokunta soittaa reipasta marssia,
ja kaikki esiintyjät astuvat erivärisissä uimapuvuissaan ja ruskeina
kuin kupari pitkässä rivissä altaan reunalla olevalle siltamalle.
Suoritetaan lyhyenmatkan kilpauinnit, sukellukset, matalat hypyt,
hengenpelastusnäytteet ja kehumiset...
Sitten alkavat leikilliset näytännöt ja vihdoin kerroshypyt. Janne on
seissyt alastomana nojaten kaiteeseen ja katsellut ihaillen kaikkea
tätä reipasta menoa, jolle täysilukuinen yleisö osoittaa voimakkailla
kättentaputuksilla suosiotaan ja mieltymystään. Hän värisee osaksi
vilusta, vaikka onkin aurinkoinen syyspäivä, ja osaksi jännityksestä...
Nyt tulee heidän vuoronsa. Kaikkien alempien kerrosten hypyt onnistuvat
heille jokaiselle, ja yleisö taputtaa ihastuneena käsiään. Kuuluu
niin kummalliselta, kun hypättyänsä suuren, jännittävän hiljaisuuden
vallitessa veden alta noustessa kuulee vedentäyttämillä korvillaan
ihmeellistä, epämääräistä ja kaukaista melua, niinkuin mattoja
tomuutettaisiin...
Hänen vuoronsa on hypätä ylimmästä kerroksesta. Hän asettuu siltaman
reunalle, katselee kerran alas, ettei vedessä ole ketään tiellä, nousee
varpaillensa ikäänkuin punniten ruumistaan, vetää ilmaa keuhkoihinsa,
kohottaa kätensä joka lihas jännittyneenä ja heittäytyy sitten
viidennestä kerroksesta, joka on viisitoista metriä korkealla, alas
huimaavaan syvyyteen...
Mutta juuri kun hän ikäänkuin leijailee ilmassa, nousee hänen
ollessaan keskitiessä äkkiä raju tuulenpuuska ja heittää hänet pois
tasapainoasennosta, ja hän putoaa tuosta korkeudesta kyljellensä veteen
ja satuttaa oikean kätensä niin, ettei voi sitä liikuttaa...
Janne koetti liikuttaa oikeata kättänsä ja huomasi, että hän ei
todellakaan voinut saada sitä hievahtamaankaan, siihen vain koski
niin kovasti. Silloin hän havahtui mielikuviensa lennosta ja huomasi
eläneensä hourekuvia. Hänhän lepäsi vuoteessa...
Jannen on kuuma, päässä jyskyttää voimakkaasti, korvissa humisee
kummallisesti niinkuin kaukainen kosken kohina. Niin, siinä se
tuleekin... tuossa se on. Hän näkee pienen vesipisaran, äkkiä se
hajoaa kahtia, nämä puolikkaat jakaantuvat taas vuorostansa kahtia,
nyt niitä jo on monta, lukemattomia, satoja, tuhansia, niitä alkaa
tulla kaikkialta, niitä on alhaalla, ylhäällä, sivuilla, päällä, alla,
ne paisuvat... Nyt ne tulevat lähemmäksi, ne paisuvat hirvittäväksi,
höyryäväksi koskeksi... vesi tulee ylemmäksi, se polttaa, hän koettaa
juoda sitä vähemmäksi, mutta kieli kuivuu kitalakeen, se ei kostu, hän
koettaa juoda yhä, mutta vesi ei mene alas, se vain polttaa ja hän on
tukehtua, hän tukehtuu...
Kun Janne avasi silmänsä, istui sairaanhoitajatar hänen vuoteensa
ääressä ja tarjosi hänelle vettä. Suu oli todella kuuma ja kuivan
tahmainen. Kieli oli niin paisunut, että tuskin saattoi liikkua, ja
henki kulki vaivalloisesti.
— Nyt taitaa kuolema sittenkin tulla, — ajatteli hän ja tuijotti
sairaanhoitajattaren pään yli valkoiseen kaihtimeen, »kuoleman
kaihtimeen» — niin oli hän kuullut muiden sairaitten sitä nimittävän...
häneltä sekosi taas kaikki ja hän vaipui horrokseen...
Jannea kylmää. Taas kuuluu kosken kaukaista kohinaa, se tulee niin
etäisenä ja soivana. Kirkas aurinko paistaa yli kotiniittyjen, kuuluu
pauhua ja ryskettä, mutta se menee pian ohi ja jäljelle jää soittoa
ja kilinää, niinkuin laseja olisi helistelty. Siinä se nyt tulevat
ne talviset jäät palasina, pienenä sohjuna, sinertävinä, punaisina
auringossa hohtaen ja hehkuen kuin kristallit. Niiden säröiset
särmät hankaavat toisiansa, ja ne helisevät niinkuin isän kirkkoreen
kulkuset...
Niin ne vain rientävät, painuvat, nousevat ja soivat. Janne keinuu
mukana, on niin kylmä, mutta samalla niin sanomattoman kirkasta, pohja
melkein näkyy. Janne painuu mukana, liikkuu jääpalasten kanssa...
Soitto on niin helakkaa, nyt tullaan kirkkorantaan, urut jo soivat
saarnavirteen... hämärtää, pimenee, kylmää... Janne painuu yhä, nyt
ei enää soi... on hiljaista, hän vaipuu, hiljaa, vauhti viihtyy,
tyyntyy... äänettömyys... syvään, syvempään, loppumattomiin...
mustuu... sammuu...
* * * * *
Mutta elämä oli tällä kertaa kuoleman herra, ja Janne Pöyhtäri parani,
aluksi hitaasti, mutta sitten yhä nopeammin, sillä hänellä oli voimakas
ja turmeltumaton ruumis.
Eräänä maaliskuun päivänä hän pääsi pois sairaalasta. Terveenä,
toisin sanoen, hänen oikean kätensä pääjänteet olivat turmeltuneet ja
kuihtuneet niin, että hänen kätensä oli jäykkä. Hän saattoi kyllä sitä
liikuttaa, mutta hän ei lääkärin sanojen mukaan voinut tehdä sillä
mitään raskaampaa työtä.
Hänen uransa palosotilaana oli ainiaaksi katkennut. Horjuen hän astui
ulos sairaalasta muka tukien äitiänsä terveellä kädellänsä. Mutta vanha
äiti, tuo pieni ja ryppyinen äiti, taisi sillä kertaa tukea poikaansa,
sillä niin järkytetty oli Janne kuultuansa lääkärin tuomion...