Lukukausi yliopistossa oli taas alkanut, ja nuoriso palasi joukolla
joululomaltaan pääkaupunkiin. Lahja Kaariokin saapui reippaana ja
punaposkisena. Hän ei ollut lukenut koko loman aikana sanomalehtiä,
sillä hän tahtoi levätä täydellisesti välittämättä mistään maailman
tapahtumista, jotka eivät liikuttaneet häntä. Eiväthän ne sisältäneet
muuta kuin sotauutisia, joista ei kuitenkaan paljoa viisastunut.
Ihmisten hermot tottuvat niin pian kaikkeen. Vaikka lehdet kertoivat,
kuinka tuhannet ja taas tuhannet ihmiset kuolivat sotanäyttämöllä,
kuinka laivoja vaipui merenpohjaan yhtenä viikkona useampia kuin
ennen vuodessa, ja vaikka miltei koko maanpiiri vuosi verta, paloi
ja kärsi kaikenlaista puutetta, niin rauhassa asuvien ihmisten
mielestä sanomalehdet sisälsivät sittenkin niin kovin vähän ja olivat
epäintresantteja...
Senpätähden hänen hämmästyksensä oli miltei jähmetyttävä, kun hän
eräänä tammikuun aamuna saapui Kaivopuistoon tullaksensa tohtori
Hakalan luo hänen vastaanottotunnillaan. Huvila seisoi kyllä siinä
paikallaan, mutta sen yläkerta oli musta ja korjauksen alaisena.
Työmiehiltä hän sai kuulla, että tohtori Hakala asui nykyään
Kruununhaassa Konstantininkadun varrella eräässä isossa kivitalossa.
Kun hän seuraavana päivänä istui tohtorin uudessa salissa ja odotti
vuoroansa, valtasi hänet kummallinen epävarmuus.
Mitähän oikeastaan oli tapahtunut? Miksi ei tohtori ollut kirjoittanut
hänelle kertaakaan koko aikana? Eiköhän tohtori ollutkaan saanut hänen
kirjeitänsä, vai olivatko ne joutuneet sopimattomiin käsiin?
Astuessaan tohtori Hakalan huoneeseen hän tunsi pientä pelkoa. Tohtori
tervehti häntä kohteliaan kylmästi ja käski istumaan. Ei mitään
syleilyjä, ei mitään suudelmia, ei edes lämmintä katsetta. Lahjaa
vilusti...
— Sinä olet voinut hyvin, Lahja, tänä aikana? — kysyi Albert.
— Kyllä, kiitoksia!
— Minua on kohdannut tänä aikana onnettomuus, oletko kuullut siitä?
— Olen.
— Oletko sinä miettinyt laudatuurikirjoitustasi?
— Olen.
— Koskeeko se niiden kirjailijoiden onnetonta rakkaustarinaa?
Lahja purskahti itkuun...
— Mikä sinun on? — kysyi Albert neuvottomana.
— Sinä et rakasta minua enää?
— Minä en _saa_ rakastaa sinua enää...
— Ethän sinä ennenkään olisi saanut.
— Siinäpä se rikos juuri onkin, mutta nyt se olisi vielä suurempi rikos.
Lahja itki rajummin.
— Rakastitko sinä minua noin?
— Ehkä en vielä silloin, sillä olin kokematon ja utelias, mutta nyt
minä rakastan sinua enkä voi elää ilman sinun rakkauttasi, — sanoi
Lahja ja nousi lähestyäkseen Albertia. Albert seisoi näennäisesti
kylmänä ja rauhallisena, Lahja lyyhistyi suureen nojatuoliin.
He olivat hetkisen vaiti ja kumpikin ajatteli omalla tavallaan. Albert
katseli Lahjaa, joka istui siinä nojatuolissa avuttomana niinkuin
paleltunut linnunpoikanen.
Kuinka ihanaa olisikaan olla ilman ruumista! ajatteli hän.
Mutta Lahja, jonka mieli oli nuorekkaampi ja kiihkeämpi, ehti ajatella
paljoa enemmän:
Ah, intohimo ja rakkaus, ne ovat sittenkin kaksi eri asiaa. Kun
nuorukaiset olivat häntä suudelleet, suudelleet hänen käsiänsä
ja hyväilleet häntä, oli hän tuntenut itsensä tyytyväiseksi ja
onnelliseksi. Mutta jos niiden kiihko kasvoi, rajummaksi, katosi
häneltä mielihyvän tunne, ja hän oli usein silloin itseksensä
toistanut: »Suudella, vain suudella, ei enempää, sillä se on
rakkautta.» Mutta nyt oli intohimo herännyt hänessä, ja se oli
muuttunut täydelliseksi, hurmaavaksi rakkaudeksi. Hänen edessään oli
täysikypsä mies, hän tahtoi omistaa hänet ainaisesti... mutta nyt hän
oli luisumassa häneltä pois...
Hän hengitti kiivaasti...
Albert sääli Lahjaa, mutta äkkiä muuttui hänen säälinsä
käsittämättömäksi, tuskalliseksi intohimoksi. Hänestä tuntui, ikäänkuin
hän olisi menettänyt tajuntansa. Kaikki muut hänen ympärillänsä olevat
esineet, paitsi Lahjaa, muuttuivat epäselväksi kaaokseksi...
Lahjan terveet, punaiset posket hehkuivat, hänen koko ruumiinsa säteili
lämpöä, ja huoneen täytti hänen olemuksensa pyörryttävä tuoksu... Nuo
kukoistavat posket ja avonaiset, punaiset huulet viekoittelivat häntä...
Hänet valtaa ääretön halu puristaa tuo nuori olento rintaansa vasten ja
juoda hänen kosteilta huuliltaan se juoma, joka voisi sammuttaa hänen
suunsa tukehduttavan kuivuuden...
Nuo huulet väreilevät ja sanattomasti kuiskaavat: »Suutele minua,
suutele minua... Suutele pitkään niinkuin silloin...»
Ja ikäänkuin kaikki romahtaisi maahan, kaikki katoaisi, yhtyvät hänen
huulensa Lahjan huulien kanssa mielettömään, polttavaan suudelmaan...
Kuinka pitkä onkaan tämä suudelma? Iäisyyskö? Vaiko vain silmänräpäys?
Sitä hän ei tiedä... Mutta äkkiä tuntuu hänestä, kuin ovelle
koputettaisiin tai kuin häntä lyötäisiin päähän, ja silmänräpäyksessä
hän ponnahtaa Lahjasta erilleen.
— Mikä se oli?
Vaitiolo...
— Ah ne hermot, ne hermot ja omatunto...
Äkkiä hän on kylmä kuin jäähdytysastiaan pantu kuohuva punaviini. Hän
näkee mielikuvituksessaan Ebban epätoivoiset, surulliset silmät, ja
hän kuulee hänen tuskallisen huudahduksensa... Kylmä hiki nousee hänen
otsallensa, hän muistaa päätöksensä ja kauheat sieluntuskansa... hän
taistelee intohimoansa vastaan ja hengittää vaikeasti ilmaa niinkuin
hukkuva juo aaltoa. Hänen hermonsa ovat joutuneet epäkuntoon niin, että
hän vapisee kuin haavanlehti tuulessa...
Lahja ei käsitä mitään, vaan seisoo kysyvän näköisenä.
— Mitä se oli?
— Ah ei mitään, ei mitään, minun hermoni vain, — änkyttää hän. — Ollaan
nyt järkeviä...
— Järkeviä! — kimmahtaa Lahja.
— Niin, sinä olit utelias, ja minä olin kevytmielinen, me erehdyimme,
mutta korjatkaamme virhe viisaudella... Tässä ei ole oikea paikka puhua
näistä asioista, minä selitän sinulle myöhemmin, ole nyt järkevä...
sinun täytyy ymmärtää, että vaimoni ja lapseni takia...
— Mutta minä rakastan sinua...
— Ei, ei, älä puhu noin... Sinun täytyy unhottaa... Sinä olet vielä
nuori, ja elämä on sinun edessäsi, ja minä olen kylliksi vanha
itkeäkseni mennyttä kevättäni... Hyvästi, rakkaani... ole nyt järkevä,
me puhumme tästä toiste...
Lahja oli äkkiä jäykistynyt.
— Toiste?
— Niin, tilaisuuden sattuessa...
— Ei koskaan!
Lahja vapisi kuin vilutautinen ja astui horjuen ovea kohti...
Albert oli horjahtaa taaksepäin, mutta hillitsi itsensä ja sanoi sen
mahdollisuuden varalta, että palvelijatar kuulisi:
— Te kirjoitatte siis Alfred de Musset'n ja George Sandin
traagillisesta lemmentarinasta.
Paria päivää myöhemmin tuotiin tohtorinna Hakala kotiinsa sairaalasta.
Hän ei ollut saanut mitään palovammoja, oli vain ollut tukehtua savuun,
ja hänen hermonsa olivat pahasti kärsineet tästä mielenliikutuksesta.
Nyt hän oli tavallista reippaampi ja vähemmän hermostunut kuin ennen
tulipaloa. Eristäminen ja vuoteella makaaminen olivat virkistäneet
häntä.
— Jospa olisin saanut kuolla, — sanoi hän Albertille, kun he olivat
kahdenkesken.
— Älä puhu noin, — sanoi Albert ystävällisesti, — meillähän on
kuitenkin pikku Annikki kasvatettavanamme ja meidän tulee molempien
koettaa parastamme tehdäksemme kotimme siedettäväksi... elämä on
kuitenkin vielä elämisen arvoista, ja meidän tulee yhdessä täyttää
velvollisuutemme...
Ebba hymyili lempeästi ja ikäänkuin säälien, eivätkä he senjälkeen
puhuneet enempää siitä asiasta. Mutta yksin jäätyänsä Albert mietti
kauan omaa elämäänsä...
Kuinka monet arvot elämässä sentään muuttuivat...
Hänen isänsä kirjoituspöytä oli palanut, ja nyt hän istui oman
kirjoituspöytänsä ääressä, joka oli peräisin niiltä ajoilta, jolloin
he Ebban kanssa yhdessä rakensivat kotia. Kuinka kaikki oli sielussa
toisin kuin niihin aikoihin, jolloin he yhdessä olivat käyneet tätäkin
pöytää valitsemassa. Miuru, jota oli ollut vaikea saada Kaivopuistosta
tähän uuteen kotiin, istui pöydällä ja katseli tyytymättömän näköisenä
terävillä agaattisilmillään.
Hän oli tehnyt uhrin, joka oli ollut hänelle vaikein ja kallein, mutta
olikohan Ebballa mahdollisuuksia ottaa sitä uhria vastaan, sillä hän
oli nainen, jota kerran oli loukattu sydänjuuriin saakka, ja naiset
jaksavat harvoin tällaisissa tapauksissa oppia mitään ja unhottaa
mitään...
Oliko sellainen uhri tarpeen, joka särki kahden ihmisen onnen... Ebban
onni oli jo ehkä sittenkin ainiaaksi käynyt korjaamattomaksi...?
Oli, sillä se ei ollutkaan mikään uhri, vaan se oli velvollisuuden
täyttämistä...
Mutta raskasta se oli...