IX

Tohtori Hakalan kodissa oli uudenvuodenaatto hyvin hiljainen. Sen

onnettoman hermokohtauksen jälkeen oli Ebba muuttunut vieläkin

harvapuheisemmaksi. Eivät he enää siitä asiasta sanallakaan maininneet,

mutta kumpikin kärsi omalla tahollansa. Albert teki kaikkensa

sovittaakseen ja luodakseen iloa kotiin, mutta Ebba pysyi kylmänä ja

jäykkänä. Hänessä oli sen illan jälkeen murtunut jotain, ja hän oli

sairaampi kuin koskaan ennen.

Joulu oli ollut hyvin hiljainen ja täynnä pettymyksiä, jotka tosin

itsessään olivat sangen mitättömiä, mutta kuitenkin osoittivat sitä

mielialaa, joka kodissa vallitsi. Ebba ei ollut suuria välittänyt siitä

lahjasta, jonka Albert oli vaivalla hankkinut ja jonka hän oli arvellut

Ebbaa miellyttävän. Myöskin äidille oli sattunut pettymys. Hän oli

tietenkin saanut vihiä siitä, että taiteilija Hugo Hertell kävi pikku

Annikkia maalaamassa ja että taulu oli aiottu hänelle joululahjaksi.

Pikku Annikki oli kaiken tämän hänelle kertonut vaitiolon lupausta

vastaan. Mutta sitten oli sattunut äkkiyllätys. Taulu oli miltei

valmis, mutta kuitenkin viimeistelemätön. Taiteilijaa odotettiin

saapuvaksi, mutta turhaan. Palvelijatar oli Albertin käskystä käynyt

häntä hakemassa, mutta kun hän ei vaan ilmestynyt, lähti Albert itse

häntä hakemaan.

Hän oli kiivennyt viidenteen kerrokseen täynnä vihaa ja suuttumusta,

sillä taiteilija oli jo saanut suurimman osan maksusta etukäteen, ja

Albert tahtoi, että taulu tulisi valmiiksi ja hän saisi antaa sen

äidillensä joululahjaksi. Mutta hänen vihansa muuttui häpeäksi, kun

hän tuli sisälle ateljeeriin. Hän oli yllätyksekseen tavannut siellä

serkkunsa Martta Hagenin, jota hän ei ollut nähnyt moneen aikaan.

Vaikka oli täysi päivä, istuivat Martta ja taiteilija puoleksi juodun

madeirapullon ääressä ja olivat mitä parhaimmalla tuulella. Albert

olisi peräytynyt, mutta taiteilija pyysi häntä sisälle ja seuraan.

Sitten hän ilmoitti, että ei hän viitsikään maalata sitä taulua,

sillä hän ei katsonut sitä ensinkään tarpeelliseksi, ja kun Albert

oli koettanut tehdä hiukan vastaväitteitä, oli Martta suuttunut ja

käyttänyt sopimattomia sanoja. Martta tuntui katkerammalta kuin koskaan

ennen, ja hänen vaikutustaan kait oli, että Hertell ei maalannut taulua

valmiiksi.

Kiireimmän kautta oli Albert lähtenyt ateljeerista, jossa hänen

mennessään kaikui Martan ilkeä, pilkallinen nauru. Hänen korvissansa

soi vieläkin tuo katkera nauru ja Martan sanat: »Vai vielä tässä

ruvettaisiin ikuistamaan Ebban ja sinun jälkeläisiä! Ei ole aikaa eikä

ole halua, kuuletko sinä! Minut ikuistetaan ensin, minut!»...

Äidille oli tämä ollut pettymys, eikä Albert kehdannut kertoa, että

taiteilija Hertell oli Martan pauloissa, sillä Martan nimenkin

mainitseminen olisi tuonut heidän kotiinsa niin paljon ikäviä ja

surullisia muistoja...

Joulukuusi, joka oli kauniisti koristettu ja jossa ennen kaikkea

oli runsaasti kynttilöitä, oli pystytetty yläkertaan pikkusaliin.

Muina vuosina se oli ollut isossa alasalissa, jossa tavallisesti

oli tanssittukin, mutta tänä vuonna Ebban sairauden takia ei oltu

kutsuttu vieraita eikä sota-aikaakaan katsottu sopivaksi tanssiaisten

pitoon. Ebba loikoi pehmeällä leposohvalla ja katseli hajamielisenä

kynttilöiden loistoa. Miurun pää liikkui seuraten lämpimän ilman

vedosta johtuvaa paperilippujen liehuntaa. Joka kerta kun jokin lippu

heilahti korkealle, nousi Miurun pää samassa tahdissa. Albertin

äiti istui mukavassa kiikkutuolissa ja katseli Annikin ja hänen

hoitajattarensa Liisan puuhia.

Annikki olikin iloinen kuten aina, sillä hän oli saanut uudeksikin

vuodeksi muutamia lahjoja. Liisa ja hän olivat tinojenvalamishommissa.

Tuli räiskyi iloisesti uunissa ja levitti suloista lämpöä huoneeseen.

Palvelijatar, toi suuren, puisen korvon, joka oli vettä täynnä. Annikki

taputteli käsiänsä ja hyppi ihastuksesta.

— Äiti, kuka nyt valaa tinoja, kun isä on poissa? Mihinkä isä oikein

meni? — kysyi Annikki.

— Isä meni suureen juhlaan, jossa odotetaan uutta vuotta ja jossa hän

on luvannut puhua uuden vuoden kunniaksi, mutta kyliä hän tulee heti

kun vain pääsee, ja Liisa kyllä valaa tinoja...

— Haltialle! — huusi Liisa kovalla äänellä ja heitti sulan tinan

valinkauhasta korvoon. Vesi oikein porahti, kun kuuma tina putosi

siihen. Liisa kääri hihansa ja etsi sitä syvältä korvon pohjalta. Siinä

se nyt oli valkoisella lautasella. Annikki sai viedä sen isoäidille,

joka asetti kultasankaiset silmälasinsa paikoillensa ja alkoi selittää,

mitä kaikkea hyvää haltian tina näytti ja lupasi heidän kodillensa.

— Rahaa, paljon rahaa ja iloisia uutisia ja lahjoja.

Sitten valettiin isoäidille, ja Annikista oli tämä kaikki niin

sanomattoman riemukasta, sillä isoäiti sai oikein kauniin kukkakorin.

Sitten tuli äidin vuoro. Annikki kantoi vettävaluvan tinan lautasella

äidin nähtäväksi.

Se oli kummallisesti muodostunut. Isoäiti, jonka erikoisoikeutena

tinojen selittäminen oli, näki siinä suuren veneen, joka täysin purjein

kiidätti äitiä lämpöisiin ja onnellisempiin maihin terveyttänsä

hoitamaan, jahka vain sota loppuu. Mutta kun Ebba tarkemmin tutki

sitä, kalpeni hän ja huudahti pidätetysti. Hän näki veneen kokassa

pienen ristin. Ja vaikka isoäiti kuinka selitti sitä ankkuriksi, ei

hän tahtonut sitä uskoa, ja mieliala ei ottanut palatakseen. Samassa

Ebba huomasi, että Miuru oli taas kadonnut. Miuru oli ollut koko

päivän kummallisen levoton ja juossut aina tilaisuuden sattuessa ulos.

Päivällä se oli pakkasesta huolimatta istunut ulkona hangella ja

naukunut, ja kun palvelija oli sen kantanut sisälle, oli se vähän ajan

kuluttua livahtanut taas ulos eikä tullut sisälle, ennenkuin se väkisin

otettiin kiinni. Nyt se oli taas kadonnut.

He eivät voinee käsittää mikä kissaan oli mennyt, sillä yleensä se

pelkäsi kylmää ja viihtyi aina hyvin sisällä. Ebba, joka oli herkällä

ja hermostuneella mielellä, sanoi Miurun esiintymisen tietävän suurta

onnettomuutta, mutta isoäiti nauroi hänen taikauskolleen.

Annikille valettiin monta tinaa, sitten kun poissaolevaa isääkin oli

muistettu, eivätkä hänen nukkensakaan jääneet ilman, ja valetuinpa

Miurullekin yksi, vaikka se poissaolonsa takia ei oikeastaan olisi

ansainnut koko tinaa. Mutta Annikki pyysi sen puolesta, ja Liisa valoi

sillekin yhden...

Alakerrassa olevan ruokasalin kello löi kaksitoista kumeata lyöntiä.

Uusi vuosi oli tullut. Seinällä lähellä joulukuusta oli uusi

seinäalmanakka, jonka isä oli ostanut. Sopimuksen mukaan piti Annikin

itsensä saada repäistä pois sen kaunis päällyslehti, joka esitti pientä

porsasta kultainen neliapila suussa.

Isoäiti otti silmälasit nenältään ja lähestyi Ebbaa kumartuen

suutelemaan häntä. Koska isä ei ollut vieläkään kotona, ei Annikki

malttanut odottaa, kunnes isä olisi antanut hänelle luvan ja ehkä

auttanutkin häntä, vaan kiipesi korkealle tuolille seisomaan ja

kurotti kättänsä repäistäkseen pois sen päällyslehden, kuten isä oli

luvannut. Mutta samassa tuoli horjahti. Annikki oli pudota ja tarttui

hätääntyneenä lähellä olevan kuusen oksaan, mutta kuusi oli huono tuki,

ja Annikki putosi lattialle vetäen kuusen nurin matkassaan...

Kaatunut, kuiva kuusi syttyi silmänräpäyksessä palamaan, sillä

siinä oli harvinaisen paljon kynttilöitä, ja kaatuessaan se sytytti

akkunaverhot ja harsoisen pöytäliinan. Tuokiossa oli koko huone

ilmitulessa...

Liisa juoksi heti hätääntyneenä soittamaan paloasemalle...

* * * * *

Janne Pöyhtäri lepäsi puolipukeissa vuoteellaan. Palokuntaa oli sinä

iltana hätyytetty jo kerran erään nokivalkean takia. Janne uneksi

valveilla ollen tapansa mukaan suurista rikkauksista, joilla hän tekisi

itsensä ja ympäristönsä onnelliseksi. Hänellä olikin tapana joka ilta

ennen nukkumistaan sanoa leikillä tovereilleen hyvää yötä lausuen: »Ja

miljonääri lepäsi vuoteellaan...» Toverit olivat aluksi nauraneet hänen

hullutuksilleen, mutta hän toisti sen joka ilta ja sanoi, että jos

jotain asiaa oikein itsepäisesti toivoo, niin se vielä kerran toteutuu,

kun vain itse uskoo siihen. Toisinaan hän taas uneksi jostain suuresta

urotyöstä, jolla tekisi nimensä kuolemattomaksi.

Olipa hän usein valvoessaan ajatellut lähteä sotaan suorittaakseen

siellä sankaritekoja, mutta lopuksi hän oli kuitenkin tarkemmin

ajateltuaan halveksinut nykyaikaista konesotaa, jossa persoonallinen

uljuus ja voima kuitenkin lopullisesti merkitsivät niin vähän...

Jannea ei nukuttanut, sillä hän oli valveutunut hälyytyksen takia, ja

kun nokivalkean sammutus ei ollut vaatinut mitään ruumiin ponnistuksia,

niin hän jaksoi hyvin valvoa.

Hän maata lekotteli siinä vuoteellaan ja kuunteli, kuinka toverit

»vetelivät hirsiä». Hänen mieleensä muistui Hanna.

Kummallinen sattuma. Hän oli mennyt eräänä lauvantai-iltana

kansantalolle tanssiaisiin. Hän oli tahallansa mennyt »formussa»,

vaikka siinä olikin hiukan kuuma tanssia, mutta sillä komealla puvulla

aina »flaksasi» niin hyvin...

Se sitten oli kummallista, kuinka puku teki paljon asiaan. Jos vain

panit päällesi »formun» ja satuit istumaan jonkun puiston penkille,

niin kyllä siihen kosijoita ilmestyi jos jonkinkarvaisia. Aivanhan ne

tytöt olivat hulluina ja tahtoivat viedä väkisten, ja olisi sitä saanut

pitää seuraa oikein hienoille fröökynöillekin, vaikka ties mitä ne

olivat... Oikein häntä nauratti, kun ajatteli mitä kaikkea hän olisi

saanut seuraansa, jos vain olisi huolinut..

Niin, siellä kansantalolla se tulla tupsahti vastaan, se Hanna

Rönkä sieltä kotipitäjästä. Eipä olisi uskonut, että se niin olisi

komistunut. Kasvot olivat valkoiset ja punaiset kuin mansikkamaito, ja

hiukset kiilsivät mustina kuin korpin selkä. Hän huomasi heti, että

Hanna oli oikein solakkaa ja kaunista rotua, oikea työihminen eikä

mikään hepsankeikka...

Siinä sitten oli maklakoitu ja iloa pidetty, ja siitä se seuranpito

sitten alkoi. Nyt he olivat jo oikein kihloissa, sormuksen kanssa...

Oli se niin mukavaa, kun tiesi aina lomapäivänä minne matkansa ohjaisi.

Eihän sitä joka kerta viitsinyt mennä äidinkään luo sinne Hermanniin

saakka. Siinä Uudenmaankadulla se maitopuoti oli, jossa Hanna möi.

Sinne oli niin mukava piipahtaa katsomaan...

He olivat päättäneet mennä heti naimisiin, kun hän vain saa

palkankoroitusta eli sellaisen kullanvärisen »limppuvinkkelin»

hihaansa, sillä eihän se tyttö katselemisesta parane...

Ja sitten liitelivät hänen ajatuksensa kauas maalle. Hän toivoi

ainakin joskus tulevansa niihin varoihin, että vanhemmiten voisi ostaa

kotitilan maalta itsellensä vaikkapa kuinka pienen torpan, jossa voisi

viettää vanhuutensa päivät, sillä maa ja kotiseutu vetivät häntä aina

vastustamattomasti puoleensa...

* * * * *

Miehet heräsivät hälyytykseen, ja äkkiä oli heillä vaatteet päällään.

He riensivät suureen vaunuliiteriin, jonka kolme suurta ovea

ponnahtivat selkoselällensä. Naulakoista siepattiin kypärit päähän ja

leveät nahkavyöt, joissa riippui palokirveet, vyötäisille. Tulipalon

paikka ilmoitettiin heti.

Kaivopuistossa. Janne pelästyi, sehän oli sen hyväluontoisen tohtori

Hakalan kaksikerroksinen kivitalo. Heti paikalla tuotiin hevoset rekien

eteen. Valjaat, jotka riippuivat avoimina korkealle nostettuina rekien

yläpuolella, pudotettiin pienillä väkipyörillä hevosten harteille.

Hevoset ikäänkuin hyppäsivät valjaisiin. Tuossa tuokiossa olivat miehet

paikoillaan, ja kolmen minuutin kuluttua seurasi palomestarin autoa iso

reki täynnä miehiä, ja kumea torvi antoi varoittavia hälyytysmerkkejä...

Niinkuin tuli olisi tarttunut hevosten harjoihin, lähtivät ne täyttä

neliä ulos vaunuvajasta ja suoraa päätä alas Korkeavuoren katua

Kaivopuistoon päin. Lumet tuprusivat reen tieltä, joka kiiti kuin

tuulispää... Perässä tulivat ensimäinen letkukärry, höyryruisku, toinen

letkukärry, hyppypurje, tikapuita y.m. sammutuksessa tarvittavia

koneita.

Tulisoihdut loimusivat pimeässä yössä, sillä kadut olivat nytkin

niukasti valaistuja. Hevoset juoksivat kuin henkensä edestä, pakkaslumi

valitti jalaksien alla, ja torvi raikui kiihoittaen. Jannella oli

kädessään pitkävartinen soihtu, jota hän aina silloin tällöin käänsi

alas maata kohti, jotta öljyä valuisi runsaammin soihdun päässä oleviin

rohtimiin saaden liekin siten suuremmaksi. Hänen ruumiinsa värisi,

ei kylmästä, vaan innostuksesta, sillä aina kun sattui hälyytys,

oli hän kuin irti maasta. Hän tahtoi toimia, ja väliin hän tuskin

jaksoi odottaa, kunnes palomestari tai joku ruiskumestareista antoi

määräyksensä, sillä niin hän paloi innostuksesta ja toimintahalusta...

Kun palokunta muutaman minuutin kuluttua saapui tohtori Hakalan

huvilalle Kaivopuistoon, oli talon koko yläkerta ilmitulessa.

Reippaasti ryhdyttiin pelastamispuuhiin. Mutta kesti kuitenkin jonkun

aikaa, ennenkuin letkut saatiin maajohtoihin, sillä ankaran talven

ja suuren lumenpaljouden takia oli tavallista vaikeampaa päästä

katujohtoihin käsiksi.

Vähän sen jälkeen kuin palokunta oli saapunut paikalle, tuli tohtori

Hakalakin hevosella ajaen. Liisa oli soittanut ensin paloasemalle.

Sitten hän oli yrittänyt palata palavaan huoneeseen, mutta kun tuli

ja savu löivät häntä ovessa vastaan, oli hän hätääntynyt ja juossut

alakertaan ja soittanut alakerroksessa olevalla puhelimella vanhalle

ylioppilastalolle, jossa hän tiesi tohtorin olevan juhlapuhujana.

Tohtori oli tullut jonkun ajan kuluttua puhelimeen, eikä hän siinä

paljoa puhunut, vaan syöksyi ulos ilman päällysvaatteita ja otti

ensimäisen ajurin.

Hänen hätänsä ja tuskansa oli ääretön, sillä hän pelkäsi omaistensa

hengen puolesta. Hän tiesi, että äiti menetti aina vaaran tullen

mielenmalttinsa, ja Ebba taasen oli niin hermostunut, että ei kyennyt

mihinkään toimintaan, kun sitä tarvittiin.

Kuinka hän katui sitä, että oli ensinkään lupautunut juhlapuhujaksi.

Mutta häntä oli niin pyydetty, ja kun kodissa mieliala oli niin raskas,

oli hän ajatellut vaihtelun olevan hauskaa... Nyt hän sai siitä

rangaistuksensa. Olisihan hänen suurena juhla-aattona pitänyt pysyä

kotona...

Kun hän saapui palopaikalle, oli talo ilmitulessa. Hän riehui kuin

mielipuoli ja koetti heti hyökätä yläkertaan, mutta vastaan tuleva tuli

ja savu ehkäisivät hänen yrityksensä. Kaikeksi onnettomuudeksi oli

sähkökin sammunut.

Heti tultuaan palopaikalle oli palomestari kutsunut paloasemalta

mekaaniset tikapuut, jotka saapuivat tuossa tuokiossa ja saatiin

heti kuntoon. Janne Pöyhtäri, joka oli ollut kuin hiilillä, juoksi

käskyä odottamatta nopeasti ja rajusti pitkin tikapuita niin, että

ohuet, notkeat puolapuut arveluttavasti taipuilivat hänen allansa.

Tultuaan akkunan luo hän löi palokirveellään sen säpäleiksi. Kuului

kumea humahdus ja tulen räiskettä, ja sankka savu tulvehti muutamien

tulenkielekkeitten mukana avonaisesta akkunasta, jonne voimakas,

alhaalta tuleva vesisuihku ohjattiin. Mutta Janne kiipesi pelottomana

sisälle, ja jäljessä tulevasta letkusta syöksyi vettä moitteettomasti.

Hyppypurje oli pingoitettu akkunan alle tikapuiden kohdalle. Kauan

ei Janne viipynytkään, vaan palasi akkunalle, josta tulvehti paksua

savua ja höyryä, sillä tuleen joutunut vesi muuttui heti vesihöyryksi.

Hänellä oli pieni lapsi sylissään. Nopeasti kuin orava juoksi hän

portaita alas ja antoi puolitiessä odottavalle toverilleen lapsen. Itse

kiipesi hän samaa tietä takaisin palavaan huoneeseen, ja levoton isä

raukka sai portaita alas laskeutuvalta palosotilaalta lapsensa, joka

oli pyörtynyt.

Miltei samaan aikaan kuin Janne toisen kerran hyppäsi palavaan

huoneeseen pelastaakseen muita siellä näkemiään ihmisiä, olivat

muutamat hänen tovereistaan tunkeutuneet alakerrasta johtavien

portaitten kautta sinne ja pelastaneet sekä tohtorin vanhan äidin että

tohtorinnan, joka oli pyörtyneessä tilassa...

Janne ei nähnyt savulta ja höyryltä mitään ja haki liekkien seasta

aikaisemmin näkemiään ihmisiä, mutta samassa putosi osa palavasta

välikatosta hänen päällensä, ja hän kaatui palavalle lattialle. Vaivoin

saivat toverit hänet pelastetuksi, ja hän oli ehtinyt tässä lyhyessä

ajassa saada pahoja palohaavoja. Sekä Ebba että hän toimitettiin

kiireimmän kautta kirurgiseen sairaalaan. Eräälle palosotilaalle, joka

viimeiseksi jäi liekkien vallassa olevaan huoneeseen, tuli niin kiire,

että hänen täytyi hypätä alas ikkunasta hyppypurjeeseen. Kaikki tämä

oli tapahtunut niin nopeasti, että tuntui käsittämättömältä, mitenkä

tuli oli saanut niin suuren vallan, mutta se johtui pääasiallisesti

siitä, että huoneessa, jossa kuusi oli kaatunut, oli ollut niin paljon

oviverhoja ja helposti palavia mattoja.

Yö oli tuulinen, ja Kaivopuistossa, merenrannalla, tuulee aina

enemmän kuin muualla kaupungissa. Reippaitten ponnistusten jälkeen

sai palokunta kuitenkin tulen vallan lyhyessä ajassa rajoitetuksi ja

suuren osan varsinkin alakerran huonekaluista ja muusta irtaimistosta

pelastetuksi. Rakennuksen toinen kerros vikaantui pahasti, mutta ensi

kerros jäi verrattain hyvään kuntoon.

Uuden vuoden aamuna, kun ihmiset olivat kävelyllä Kaivopuiston

rantatiellä, näkivät he vielä kaksi vartiotoimessa olevaa

palosotilasta, jotka kuljeskelivat tohtori Hakalan puoleksi palaneen

huvilan edessä.

Valkoisella, lumen peittämällä graniittiaidalla istui valkoinen,

pörrökarvainen kissa, joka naukui valittaen, mutta pakeni heti, jos

joku lähestyi sitä...

— Tohtori Hakalan vuosi on alkanut onnettomasti, — sanoivat ohikulkijat.

X

Tuomari Katajisto oli juuri ottanut kylmät hauteet silmiensä päältä,

joiden siniset alustat — »lemmenkukat», niinkuin hän niitä nimitti —

olivat jo taas siedettävän näköiset, niin että kehtasi lähteä vaikka

ulkosalle. Hänen leukansa tuntui vielä toisinaan, varsinkin syödessä,

kipeältä, mutta muuten hän tunsi itsensä sangen reippaaksi.

Kotona istuessaan ja miettiessään kaikkea sitä, mitä hänelle viime

aikoina Martta Hagenin tähden oli tapahtunut, hän oli etsinyt

syyllistä onnettomuuksiinsa, sillä onneton hän oli. Hän oli joutunut

sydämettömän, häpeämättömän, langenneen naisen rahanhimon ja

huvitteluhalun uhriksi. Mitä hän mahtoi sille, että hänkin kerran oli

sattunut rakastumaan...

Oliko hän ansainnut elämältä moisen osan? Omin voimin, ilman typerän

isänsä apua, hän oli ponnistellut eteenpäin ja hankkinut itsellensä

huomattavan, kunnioitettavan aseman. Hänen asianajotoimistonsa olisi

varmasti kannattanut hyvin, ellei tuo kirottu rakkaus olisi tullut

kaikkea sekoittamaan, se kun oli vienyt niin paljon hänen työkyvystään

ja ajastaan...

Hän ja hänen toverinsa, tuomari Tyrkkö, olivat alkaneet verrattain

kauniisti, niin, melkeinpä loistavasti. He olivat ilmoittaneet

ottavansa ajaakseen mitä asioita hyvänsä, ja saadakseen kundeja

olivatkin he aluksi ryhtyneet sangen epäilyttäviinkin asioihin käsiksi.

Olihan kyllä hiukan vaarallista, jos heidän toimistonsa saisi kevyen

maineen ammattitoverien piirissä, mutta mikä asianajotoimisto nyt

itse asiassa oli niin täydellinen, antoivathan ne useimmat toivomisen

varaa, ja jos niitä vain olisi alkanut tonkia, olisi kait niissä voinut

olla kylläkin muistuttamisen aihetta... Yksi katsoi sopivaksi ajaa

tämänluontoisia asioita, toinen tuonluontoisia. Pääasia oli, että kansa

riiteli ja prosessasi, ja siinä suhteessa Suomen kansa oli ihannekansa,

ja lakimiehet ansaitsivat paljon rahoja. Mutta hitto vieköön, Tyrkkö ja

hän ansaitsivat sittenkin liian vähän...

Hyvin tuottava oli ollut heidän keksintönsä vuokrata yksityisiä,

itsenäisesti toimivia salapoliiseja, jotka työskentelivät kaupungeissa

ja matkustelivat tarpeen tullen maaseudullekin. Sekä aviovaimot että

aviomiehet olivat suurella menestyksellä käyttäneet heitä puolisoidensa

uskottomuutta vakoillessaan näinä turmeltuneina aikoina. Varsinkin

naiset olivat olleet tyytyväisiä ja maksaneet hyvästi tiedoista,

joita olivat saaneet, sillä heidän liikkeensä salapoliisit liikkuivat

hyvin puettuina kaikissa ensiluokkaisissa ravintoloissa ja tekivät

pikkutunneilla herrojen kanssa tuttavuutta saaden usein monta tärkeätä,

valaisevaa tietoa...

Sekin etu näistä yksityisistä salapoliiseista oli ollut, että

ne tiedonannoillansa aiheuttivat useita avioeroja, jotka heidän

toimistonsa sitten virallisesti välitti. Mutta suuresti katsoen kävi

heidän liikkeensä sittenkin huonosti...

Hän olisi mielellänsä ruvennut harjoittamaan rahan lainausta ehkäpä

lain kieltämää suurempaa korkoakin vastaan, sillä se olisi ollut kyllä

tuottavaa, mutta ensinnäkään ei hänellä ollut tarvittavaa kapitaalia,

eikä toiseksi rahan kysyntä näin sota-aikana, jolloin sitä oli niin

viljalti maassa, olisi ollut kylliksi suuri...

Hänen olisi pitänyt saada jokin tuottavampi toimi, mutta mistäpä sen

nyt otti? Ja olihan asianajajan toimi yleensä kaikkein parhaimpia.

Panttilainastonkin järjestäminen oli liian monimutkaista....

Siitä juristit olivat siunattuja ihmisiä, että ne eivät juuri

parjanneet tai arvostelleet ammattitovereitansa. Eivät ainakaan

julkisuudessa. Vaan jos sellaista joskus tapahtui, niin se sattui

ehdottomasti taatussa seurassa ja toisen parasta tarkoittaen. Oikein

häntä nauratti, kun hän ajatteli, kuinka taiteilijamaailmassa, johonka

hän oli tutustunut Martta Hagenin kautta, vallitsi aivan päinvastainen

tapa tai periaate...

Ei ollut ainuttakaan taiteilijaa hänen tuttavapiirissään — vaikka

eiväthän kaikki olleet todellisia taiteilijoita, sillä taiteilijakäsite

oli oikeastaan hyvin laaja — joka ei ilolla olisi parjannut toisia

taiteilijoita. He tiesivät aina kertoa eräitä valaisevia, vähemmän

edullisia seikkoja sen ja sen työstä ja ennen kaikkea yksityiselämästä.

Totta oli myöskin, että eivät ketkään kehuneet toisiansa niin vasten

kasvoja kuin taiteilijat. He olivat todella kuin pienet lapset, he

suorastaan elivät kohteliaisuuksista ja hyvistä arvosteluista...

Mutta hehän olivatkin julkisia henkilöitä sanan kaikissa merkityksissä,

heidän työnsä ja persoonansa oli aina julkisen arvostelun esineenä.

Sanomalehtien apokryfiset nimimerkit saattoivat nostaa ja kaataa

keitä hyvänsä. Mutta juristeilla oli se harvinainen onni, että heidän

tuomionsa, olivatpa ne kuinka heikkoja hyvänsä, eivät ainakaan

tulleet kenenkä hyvänsä arvosteltaviksi. Ainakin vaadittiin siihen

ammattimiestä...

Hän oli sittenkin valinnut ihanan alan ja turvallisen elämänuran.

No, eihän se nyt aina ollut niin turvallinenkaan, saattoihan sitä

helposti päästä vähäksi aikaa linnaankin »tiilenpäitä lukemaan»,

mutta silloinkin voi järjestää niin, että sai istua rangaistuksensa

vankilassa, jonka tirehtöörin kanssa oli juonut sinuttelumaljan...

Taiteilijat, äss, mitä ne häntä liikuttivat! Harmiksensa hän

huomasi, että Martan maailma oli vähitellen vallannut hänen

mielikuvituksensakin. Hän oli sittenkin liiaksi kiintynyt häneen... Hän

hermostui...

Mitä tekemistä hänellä oli taiteilijoiden kanssa? Olivathan ne

hauskoja seuraihmisiä, ja niillä oli kaikenlaisia hauskoja konsteja,

joita muilla kuolevaisilla ei ollut. Tuomari Tyrkkö sanoi aina

humalassa, että ei kenenkään kanssa ollut niin hauska ryypätä kuin

taiteilijoiden, kapakanisäntien, huonomaineisten naisten ja rappiolle

joutuneitten herrojen kanssa. Kaikilla niillä oli joitakin erikoisia

elämänkokemuksia ja erikoisia päähänpistoja, ja oikeassa hän oli...

Mutta kun hän enemmän ja enemmän ajatteli taiteilijoita ja muisti

mustelmansa ja kipeän leuan, jotka kaikki kauniit joululahjat hän oli

saanut taiteilija Hertelliltä, niin hän sydäntyi uudestaan...

Mitä hän sieltä oli hakenut? Tietysti sitä ainaista Marttaa. Minkä

hän mahtoi tunteellensa ja onnettomuudelleen. Mutta sitten hän alkoi

muistella, mitenkä hän oikeastaan oli tutustunut Marttaan. Hän vihasi

sitä henkilöä, joka oli hänet esittänyt tuolle sybariitille, tuolle

viheliäiselle velholle. Mutta sitten hän muistikin, ettei siinä ollut

tapahtunut mitään esittelyä, itsestäänhän se oli käynyt, ja sinne oli

hänet hommannut ajuri....

— Äss! — samassa hän muisti, että sekin ajuri oli maksamatta. —

Maksamatta, maksamatta ja aina vain maksamatta. Millä Herran nimessä

hän saattoi rahaksi muuttua? — Hän hermostui pahanpäiväisesti, sytytti

sikarin ja sieppasi sanomalehden pöydältä. Jonkun aikaa selailtuaan

sitä hän näki, että tohtori Hakalan Kaivopuistossa oleva huvila oli

palanut uudenvuodenyönä.

— No, sehän oli hauskaa, että sillekin pohatalle sattui joku kommellus.

Se olikin aina niin mahtava rikkaudessaan. Vaikka tietysti se vain

rikastuu tästä, luonnollisesti sillä oli suuret palovakuutukset. Kun ei

vain siinä pelissä olisi koira haudattuna, — ajatteli hän jo kaikkea ja

kaikkia epäilevänä lakimiehenä. — Tuo juttu joulukuusesta tuntuu niin

tekaistulta. Sietäisi oikeastaan tutkia vähän lähemmin sitäkin asiaa.

Sehän on sen viheliäisen Martan serkku vai mikä lie...

Mutta hänen leukaansa kivisti yhä, niin että hänen täytyi hiljaa

itseksensä kiroilla.

Ei, kyllä hän nostaa kanteen taiteilija Hertelliä vastaan

pahoinpitelystä, ja myöskin sitä letukkaa, Martta Hagenia vastaan

pahoinpitelyyn yllyttämisestä. Saakoot sakkoa, jos sillä pääsevät, se

on joka tapauksessa skandaali. Kyllä hän saa todistajia ja raskauttavia

asianhaaroja...

Hän oikein innostui kuvitellessaan kaikkia niitä seikkoja, joilla hän

kostaisi kärsimänsä vääryyden. — Nostaa prosessi, nostaa prosessi, se

oli hänen tunnuslauseensa, ja nyt hän sen kerran nostaa oman asiansa

puolesta. Hän oli puolustanut menestyksellä niin monia vääriä juttuja,

että hän varmasti voittaisi tässä omassa asiassaan, joka kaiken lisäksi

oli oikea...

Martta oli häntä kiristänyt ja suorastaan ryöstänyt. Martta oli

saattanut tuhlailullaan hänet vararikon partaalle. Jos hän olisi saanut

Martan linnaan, olisi hänen ollut koko joukon helpompi olla. Siellä se

tyttö ei ainakaan olisi voinut pettää häntä. Niin, hän rakasti häntä

sittenkin, hän oli mustasukkainen ja onneton, hyvin onneton...

Jos edes olisi saanut todistetuksi, että Martta oli yleinen nainen,

niin olisi saanut hänet poliisin kirjoihin. Mutta miten? — Silloin

muistui hänen mieleensä ajuri, joka oli tutustuttanut hänet Marttaan.

Hän päätti heti lähteä ottamaan asiasta selvää.

Hän suuntasi kulkunsa poliisikamarin osoiteosastolle ja sai tietää,

että Janne Pöyhtäri ei enää toiminut ajurina, vaan oli ruvennut

palosotilaaksi. Paloasemalla hän sai kuulla, että Pöyhtäri oli

toissaöisessä tulipalossa pahasti palanut ja makasi Kirurgisella

sairashuoneella. Kun hän vihdoin saapui sinne, ilmoitettiin, että

sairaan huonon tilan tähden ei hänen luokseen päästetty ketään.

Tuomari Katajistoa harmitti. Hänenkin uusi vuotensa oli alkanut

huonosti...