VIII

Oli jouluaatto.

Taiteilija Hugo Hertellillä oli taas paljon rahoja, sillä hänen

oli onnistunut itse myydä useita taulujaan, ja sitäpaitsi hänen

juoksupoikansa, eräs vikkeläkielinen, nopsajalkainen nuorukainen, jonka

hän kerran oli löytänyt Söörnäisistä, oli menestyksellä kaupitellut

hänen pienempiä maalauksiansa.

Ville Nenonen — se oli hänen nimensä — oli näppärä poika, josta

tiedettiin kertoa jos jonkinlaisia hauskoja juttuja. Niinpä kerrottiin,

että hän jo kaksitoistavuotiaana oli veljensä Eskon kanssa antanut

keuhkotautiin kuolleelle äidilleen keinotekoista hengitystä. Tätä,

kuten monia muitakin juttuja, kerrottiin yleisesti taiteilijapiireissä,

ja Ville oli heidän kaikkien ystävällisissä hampaissa.

Hän saattoi usein, kun taiteilija Hertell paljon juomisen ja

rahantuhlailun jälkeen oli huonolla tuulella ja rahapulassa, ehdottaa,

että taiteilija silliaamiaistaan odottaessaan aamutuimaan puhaltaisi

kokoon vaikka kuinka pienen ja mitättömän vesivärimaalauksen, niin

kyllä hän juoksisi sen kanssa kaupungilla siksi, kunnes saisi sen

kaupaksi. Eikä hän kertaakaan ollut palannut tyhjin toimin takaisin.

Nyt oli Hertell päättänyt viettää jouluaattoa oikein hauskasti. Villen

kanssa yhdessä hän koristi ateljeerin oikein eriskummalliseksi eli

eksentriseksi, kuten hän Villelle sanoi. Kattoon oli ripustettu suuri,

paperista tehty japanilainen musta päivänvarjo, johon oli maalattu

suuria, kultaisia ja punaisia kurkia ja haikaroita. Päivänvarjo oli

avattu ja nostettu varrestaan ylös kattoon niin, että kupera puoli oli

alaspäin. Jokaisen kahdeksan ruodon päähän oli ripustettu värillinen

paperilyhty. Jokaiseen ateljeerin neljään nurkkaan oli pingoitettu

suuri, kirjava auringonviuhka, johon niinikään oli kiinnitetty

värillisiä lyhtyjä. Ateljeerin suuret akkunat, jotka sota-ajan takia

olivat pahvikaihtimien peitossa, olivat koristetut suurikukkaisilla,

intialaisilla kankailla, joita taiteilija oli tuonut Intiasta. Kaikki

intialaiset jumalankuvat nostettiin esille, ja erään kahdeksankätisen

tanssivan jumalattaren sormiin kiinnitettiin pieniä, värillisiä

vahakynttilöitä.

— Tämä on sitten meidän joulukuusemme, — sanoi taiteilija. He nostivat

sen akkunan kohdalle ja pingoittivat sen taustaksi suuren japanilaisen

auringonviuhkan. Lattialle oli hankittu runsaasti suuria patjoja,

jotka olivat peitetyt pehmeillä, monivärisillä matoilla. Osa seinillä

olevista tauluista oli peitetty siten, että taiteilija oli kiinnittänyt

niiden päälle irtonaisia itämaalaisia paperijäljennöksiä itämaisesta

taiteesta, joten ne näyttivät kehyksissään ikäänkuin kankaalle

maalatuilta.

Lähelle suurta takkaa oli järjestetty kahdelle bamburuo'osta tehdylle

matalalle jalustalle kaksi kuparista, pienehköä kattilaa, joissa

aiottiin polttaa hyvältä tuoksuvia suitsutuksia, myrhaa ja ambraa.

— Ole sinä sitten sekä ylimmäinen pappi, joka hoitaa näitä narrimaisia

suitsutuksia, että jumalien juomanlaskija, — sanoi taiteilija, joka oli

leikillisellä tuulella.

Suurelle pöydälle erääseen nurkkaan oli varattu monenlaisia harvinaisia

ruokia, jotka kaikki olivat kylmänä syötäviä, ja eräs pienempi pöytä

notkui erilaisten viinien, liköörien, konjakkien ja viskyjen painosta.

Mistä hän näitä harvinaisuuksia oli saanut tänä alkoholijuomista

tiukkana aikana, oli Villen ja hänen pieni salaisuutensa.

Tanssijatar ja operettidiiva Martta Hagen oli kutsuttu muutamien

taiteilijoiden ja operettitoverien kanssa tänne ateljeeriin joulua

viettämään. Olivathan he useimmat kodittomia. Ravintolat olivat ainoa

paikka, missä he olisivat voineet viettää tätä juhlailtaa, joka itse

asiassa heidän maailmankatsomuksensa mukaan ei ollut muita iltoja

kummallisempi, mutta joka kuitenkin kaikkien ihmisten yhteisten

juhlapuuhien takia muuttui juhlaillaksi ja herätti kaihoisia tunteita

niissä, joilla ei ollut kotia.

Lyhdyt olivat sytytetyt, vieraat olivat saapuneet.

Mieliala oli mitä kevein ja iloisin, kun maisteltiin vieraanvaraisen

isännän harvinaisia ruokia. Ville oli saanut yllensä jonkin vanhan,

naamiaisissa käytetyn punaisen frakin, jonka hihat olivat hiukan

liian pitkät. Hän tarjoili juotavia iloisesti nauraen ja sukkeluuksia

lasketellen kaikkien iloksi.

Eräs Martan työtovereista, operetin ensimäinen tenori, Albin Bang,

joka oli rakastunut Marttaan, kilisti lasiaan ja piti puheen

juhlan kunniavieraalle. Hän kuvasi niitä taiteellisia avuja, joita

Martassa oli tavallista enemmän, sillä paitsi sitä, että hän oli

hyvä tanssijatar, lauloi hän erinomaisella menestyksellä, vaikka

tanssi olikin hänen varsinainen alansa. Sanomalehtiarvostelut

olivat kauttaaltaan tänäkin vuonna olleet hänen taiteelleen hyvin

suopeita, ja monta ihailijaa hän oli voittanut yleisön keskuudessa,

joka tänä vuonna, kiitos neiti Hagenin seurueeseen liittymisen, oli

ollut tavattoman suurilukuinen, suurempi kuin koskaan ennen. Siihen

kyllä oli osaltansa vaikuttanut ihmisten tavaton huvitteluhalukin

tänä epävarmana sota-aikana, mutta se ei mitenkään vähentänyt neiti

Hagenin ansioita. Myöskin toveripiirinsä sydämet hän oli voittanut

vaatimattomalla, sydämellisellä esiintymisellään. Hän ehdotti, että

kaikki saapuvillaolijat joisivat Martta Hagenin, taiteilijan ja ihmisen

maljan...

Malja juotiin reippaasti pohjaan, ja kaikki lasit singahtivat

seinään, niin että muutamat itämaalaiset taulut saivat konjakki- ja

likööritahroja. Kaikki olivat mitä hilpeimmällä mielellä ja tyytyväisiä

tähän onnistuneeseen maljaan, ainoastaan Ville hiljaa mutisi, kun sai

lakaista kokoon lasinsirpaleita.

Seurustelu jatkui jutellen ja laulellen. Useimmat seuran jäsenistä

olivat laulajia ja tottuneita esiintymään, joten saatiin kuulla iloisia

ja kauniita lauluja loppumattomiin sekä kitaran että mandoliinin

säestyksellä. Ja ne, joilla ei tällä hetkellä ollut tilaisuutta näyttää

lahjojansa, saivat tyytyä loikoillessaan noilla pehmeillä patjoilla

siihen tietoon, että he kaikki, poikkeuksetta, olivat enemmän kuin vain

lupaavia kykyjä, he olivat neroja...

Isäntä itse oli jo niin hyvällä tuulella, että hän tahtoi näyttää

taitoansa aseiden heittelemisessä. Ville otti hänen käskystään esille

tikareja, miekkoja, puukkoja ja pistimiä ja toi ne hänelle. Sitten hän

alkoi huoneen perältä heitellä niitä ateljeerin oveen, ja joka kerta

kun joku näistä teräkaluista kolahtaen tarttui oveen kiinni, kirkuivat

naiset ihastuksesta. Tämä heitteleminen oli taiteilija Hertellin

erikoisurheilua, ja hänen tavoistaan tiedettiin kertoa monenlaisia

juttuja. Toisinaan, kun hän oli juonut hiukan liiemmälti, saattoi hän

käydä tässä urheilussaan hengenvaaralliseksikin, sillä hän heitteli

puukkoja myöskin kattoon, ja jos ne sattuivat tarttumaan huonosti

kiinni, niin ne helposti saattoivat putoilla ihmisten päähän.

Kun taiteilija oli heitellyt kaikki käsillä olevat aseet kiinni oveen,

joka oli täynnä reikiä niinkuin lihanmyyjän lihatukki, väsyi hän

tähän leikkiin, ja laulu ja soitto alkoivat uudestaan. Ilon ollessa

ylimmillään soitettiin ovikelloa rajusti. Ville meni aukaisemaan, ja

ateljeeriin ilmestyi tuomari Katajisto.

Pitkällisen etsiskelyn jälkeen hän oli vihdoin saanut kuulla, että

Martta Hagen oli täällä taiteilija Hertellin luona joulua viettämässä.

Kaikki saapuvilla-olijat tunsivat hyvin tuomari Katajiston, sillä siksi

usein hän oli Martan tähden tunkeutunut heidän seuraansa ja hän oli

monasti maksanut heidän suuret juomalaskunsa. Erikoisen tervetullut

ei hän ollut tällä kertaa tähän seuraan, sillä yleensä hän oli

luonteeltaan ylpeän röyhkeä ja riitaisa.

Nytkin hän oli hiukan humalassa ja pahalla päällä, kun näki Martan

täällä taiteilija Hertellin luona. Hertell oli kiivasluontoinen ja

tappeli mielellänsä, ja vaikeata hänen oli nytkin hillitä itseänsä,

kun tuomari Katajisto soimasi Marttaa siitä, että tämä oli hänet muka

taaskin pettänyt. Mutta koska nyt oli jouluaatto, rauhanjuhla, päätti

taiteilija olla ystävällinen tuomarille ja koetti rauhoittaa häntä.

Muutamalla, ystävällisellä sanalla sai Martta tuomarin rauhoittumaan,

ja niin oli mieliala jälleen palautettu.

Juotiin, laulettiin, kerrottiin hauskoja juttuja ja iloittiin

nuoruudesta, valosta, lämmöstä ja elämän kauneudesta. Lyhdyt loivat

salaperäistä valoaan tähän matalilla patjoilla loikoilevaan kirjavaan

seuraan. Kupariset maljakot takan suulla levittivät huoneeseen

suloisia, huumaavia tuoksuja, ja taiteilijoiden mieliala oli mitä

hilpein.

Martta näpäytteli kitaraa, ja ikäänkuin vahingossa sattuivat

hänen sormensa kielille niin, että syntyi surumielinen sointu, ja

tietämättänsä hän alkoi hyräillä tuttua lasten joululaulua. Eikä hän

ensinkään huomannut, että lauloi ääneen:

»Niin nuori, lämmin, hellä

on mieli jokaisen;

oi, jospa ihmisellä

ois joulu ainainen...»

Ja muut yhtyivät tähän tuttuun lauluun ja he lauloivat sen alusta

loppuun hartaudella ja antaumuksella niinkuin pienenä lapsena jossain

kaukaisessa menneisyydessä. Martan ääni värähteli, kummalliset, haikeat

mielikuvat lensivät hänen sielunsa silmien ohitse. Mieliala muuttui

niin sanomattoman raskaaksi, hänen teki mielensä itkeä, ja hän huomasi,

että toisetkin olivat saman tunteen vallassa. He olivat sittenkin niin

yksinäisiä ja niinkuin lapset suuressa maailmassa... Äkkiä nieli hän

itkunsa ja lyödä rämähytti reippaan, räikeän akordin kitaran kielistä.

Se vaikutti repäisevästi ja häikäisten kuin raketti yöllisellä

taivaalla...

— Tanssi, Martta, tanssi! — pyysivät toverit, ja häntä ei tarvinnut

kahdesti pyytää, sillä niin mielellänsä hän tahtoi vapautua

hentomielisestä tunteestaan. Eräs taiteilija sieppasi Stradella-hanurin

ja alkoi soittaa sillä kovaäänisesti reipastahtista tanssia. Martta

ponnahti pystyyn, sitten hän istuutui eräälle puiselle tuolille ja

kiinnitti tiukemmalle korkeavartisten, punaisten kenkiensä nauhoja ja

alkoi tanssia intohimoista andalusialaista tanssia.

Kaikki seurasivat henkeänsä pidättäen. Hanuri soi kovaäänisesti

täyttäen vihlovalla nielullaan koko ateljeerin. Ville ei malttanut

olla lyömättä käsillään tahtia, ja pian yhtyivät häneen kaikki. Tahti

kiihtyi, tanssi kävi tulisemmaksi, ja hanuri ulvoi ja veti itseensä

ilmaa kuuluvasti niinkuin läähättävä peto. Martta heitteli jalkojansa,

niinkuin ne olisivat olleet pelkkiä niveliä joka paikasta. Koko

ateljeeri oli yhtenä tanssin pauhuna ja meluna, kaikki hakkasivat

voimiensa takaa käsiään, pari herraa oli yhtynyt tanssiin, ja hanuri

pauhasi kuin kirkon urut viimeistä kiitosta soitettaissa, ja tanssi

loppui vinhaan, pyörryttävään karkeloon...

Martta heittäytyi maata patjoille ja yski kovasti läähätyksensä

välissä. Hertell ei ollut malttanut pysyä paikoillaan, vaan oli noussut

seisomaan ja seurannut eri puolilta huonetta Martan tanssia. Ja kun

Martta lopetti, sieppasi hän kauniin puutuolin, jolla Martta äsken oli

istunut, nosti sen ilmaan ja huusi:

— Tämän tanssin jälkeen ei tällä tuolilla istu kukaan.

Sitten hän iski sen lattiaan säpäleiksi. Kaikki huoneessa-olijat

huusivat hyvähuutoja, mutta tuomari Katajisto suuttui aivan

silmittömästi. Hän ei voinut mustasukkaisuudessaan kestää moista Martan

ihailemista. Päihtymyksestään huolimatta hän hyppäsi pystyyn, kirosi,

sylki käsiinsä ja hyökkäsi taiteilija Hertellin kimppuun.

Syntyi yleinen hämminki. Kaikki nousivat patjoilta ja muodostivat

kehän Hertellin ja tuomarin ympärille, sillä Hertell, joka oli hyvä

nyrkkeilemään, oli antanut tuomarille muutamia lieviä iskuja. Tästä

hän vain kiihtyi ja hyökkäsi uudella raivolla Hertellin päälle.

Martta seisoi aivan lähellä heitä ja katseli läähättäen ja silmät

kiiluen herrojen kamppailua. Hän tiesi, että tuomari Katajisto oli

sangen vahva, ja miksikäpä ei olisi ollut, sillä olihan hän terve

maalaispoika. Vielä muutamia epäonnistuneita hyökkäyksiä, ja Hertell

iski nyrkillänsä pari kertaa tuomaria silmien alle ja antoi sitten

hänelle yhden iskun vasten suuta, niin että veri tirskahti.

Lihavahko tuomari tupertui maahan liikkumattomaksi. Naiset alkoivat

kirkua ja hakivat päällysvaatteitaan. He luulivat, että taiteilija

Hertell saisi hulluudenkohtauksen... Naiset pakenivat, ja muutamat

taiteilijat raahasivat Villen kanssa pyörtyneessä tilassa olevan

tuomarin pois ateljeerista.

Ainoastaan Martta jäi jäljelle. Hän oli sytyttänyt paperossin ja istui

eräässä nojatuolissa silmät kiiluen.

— Bene lavorato, hyvin tehty, — sanoi hän rauhallisesti ja hiukan

ärsyttävällä äänellä.

Hertell ei puhunut mitään, vaan ryhtyi keräämään lattialta

murskaantuneen tuolin jäännöksiä ja heitti ne takan eteen. Martta

katseli vaieten hänen puuhiansa. Sitten taiteilija polvistui

takan ääreen, asetti tuolinpalaset takkaan ja... Martta purskahti

äänekkääseen nauruun...

— Mitä sinä naurat?

— Minua huvittaa sinun valheesi. Sanoit äsken, että kukaan ei istu

tuolla tuolilla minun tanssini jälkeen, ja nyt luulottelet vielä

peittäväsi sirpaleet.

— Mitä valhetta siinä on?

— Tiedänhän minä varsin hyvin, että tuo tuoli on monasti särjetty

jonkun esityksen kunniaksi ja seuraavana päivänä liimattu kokoon uuteen

käytäntöön. Ei sitä nytkään polteta, vaikka sinä tapasi mukaan koetat

vaikuttaa naisiin. Mutta minua sinä et petä. Olen ollut liian paljon

mukana...

Tumma puna nousi Hertellin kasvoille. Hän ponnahti pystyyn ja kirosi

ääneen.

— Kuka sen sanoo, että se on liimattu palasista?

— Näkeehän sen, katso.

— Mutta minä en ainakaan ole sitä tehnyt.

— Et tietystikään, vaan sinun orjasi.

— Annan kunniasanani, että en ole sitä määrännyt.

Martta purskahti taas riettaaseen, pilkalliseen nauruun. Mutta sitä

hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä Hertell suuttui silmittömästi.

Hän sieppasi tuolin ja heitti sen pirstaleiksi permantoon, sitten hän

otti toisen, kolmannen, neljännen ja löi kaikki puutuolit palasiksi.

Ainoastaan suuret, raskaat ameriikkalaiset nahalla päällystetyt

nojatuolit säästyivät tästä kohtalosta.

Ensin Martta pelästyi, mutta sitten hän katseli rauhallisesti ihaillen

sitä voimaa, jolla Hertell suoritti tekonsa. Kun Hertell oli särkenyt

tarpeellisen määrän tuoleja, seisahtui hän läähättäen katsomaan

hävityksensä tulosta ja hymyili ilkeän pirullisesti. Sitten hän alkoi

kerätä tuolinpalasia ja kantoi kaikki takkaan sekä sytytti ne.

Martta oli katsellut kaikkea tätä äänettömällä ihailulla, ja kun tuli

leimahti takassa, nousi hän tuoliltaan ja lankesi Hertellin kaulaan.

Hän ihaili voimaa ja miehiä, joilla oli voimakas temperamentti. Mutta

Hertell irroitti hellästi hänen kätensä kaulaltansa, veti lähemmäksi

takkaa suuren nojatuolin ja istutti Martan siihen.

Sitten hän haki nurkasta harjan ja rikkalapion ja alkoi lakaista

lattiata, sillä hänen korkealle kehittynyt kauneus-aistinsa ei sietänyt

sitä näkyä, jonka pienet puunsirpaleet, naulat ja maalinpalaset

olivat jättäneet lattialle. Toimitettuaan huolellisesti siivouksen

hän sammutti kaikki värilliset lyhdyt, veti toisen nojatuolin lähelle

takkaa aivan Marttaa vastapäätä, otti esille paperosseja ja tarjosi

Martalle kohteliaasti. Sitten hän veti pienen pöydän heidän väliinsä ja

kaasi laseihin helmeilevää punaviiniä.

Kuivat, maalatut tuolinpalaset paloivat hyvin ja kirkkaalla liekillä

valaisten kodikkaasti ateljeeria. Ulkona oli pakkanen, ja tuuli vinkui

ajellessaan lumia ateljeerin kattoakkunoilla. He tupakoivat mitään

puhumatta ja katselivat, kuinka puut takassa paloivat...

* * * * *

Puut ovat jo hiilloksella, joka luo punaista hehkua takasta

lähellä-istuvien kasvoille. Ateljeerissa on hämärä ja lämmin.

Paperossien vaaleat savut pyrkivät takkaan päin. Taiteilija Hertell

puhuu matalalla äänellä:

— Niin, Martta, minäkin olen onneton ihminen, meitä on niin monta

onnetonta täällä maailmassa, kukin omalla tavallansa. Onnettomuuden

syyt ja muodot ovat lukemattomat ... Sinä ehkä tiedät, ehkä olet

kuullut, että järkeni toisinaan alkaa hämärtää. Sellaista kohtausta

kait nuo vieraani äsken pelkäsivät, kun jättivät niin pian meidät.

Ei, ei se nyt tule, minä tiedän tarkalleen milloin se tulee, ja se

siinä onkin kauheinta... Toisinaan kun olen täynnä luomisen intoa,

kun ruumiini on terve ja sieluni näkee kauniita, ennen maalaamattomia

tauluja ja värejä... sinä ehkä tiedät, Martta, että ne maalaamattomat

taulut ovat kaikkein kauneimmat...

Hänen äänensä värähtää, kun hän jatkaa:

— Minä olen luodessani onnellinen, kaikki luonnistaa hyvin. Käsi

tottelee mielikuvitusta, ja värit sulavat kuin itsestään paletilla

sopiviksi värisoinnuiksi. Minä olen täynnä luomisen intoa, sen

tuottamaa iloa ja hurmaavaa onnea. Olen unhottanut kaiken, ihmiset,

elämän, sairauteni... ja...

Silloin yhtäkkiä alkaa silmissä hämärtää, minä en näekään edessäni

etäämmällä olevaa mallia, kangas edessäni himmenee, ja kaikki värit

sekaantuvat paletillani taikka minun silmäni monistavat kaikki esineet

moninkertaisiksi. Luulen itseäni väsyneeksi ja suljen hetkiseksi

silmäni sekä lepään silmät ummessa. Mallini ei puhu mitään, hän

luulee minua hetkellisesti pahoinvoivaksi. Pian se menee ohi, minä

näen taas muotoja ja värejä. Alan uudestaan työni, mutta se loppuukin

siihen, sillä taas on kaikki sekaisin. Minä käsken mallin pois, sillä

päässäni polttaa ja humisee, ja silloin tiedän, että nyt ne tulevat

ne kauheat hirmun kuvat, ne rumat, ennen maalaamattomat taulut, sillä

sielussa on myöskin rumia kuvia. Usein näen lukemattomia ilmaan

pingoitettuja rihmoja ja nuoria. Ne ovat pingoitetut ristiin rastiin

aivan käsittämättömiksi yhtymiksi ja ne liikkuvat ja soivat koko ajan

ja vihdoin keriytyvät kaikki minun pääni ympärille...

Minä koetan ajatella johdonmukaisesti, minä ponnistan mielikuvitustani

järjestykseen. Koetan laskea, mutta sekoan heti kun olen päässyt

kymmeneen... Ah, hyvä Jumala, nyt ne tulevat, nyt ne tulevat ne kauheat

hetket, minä tunnen ja tiedän sen, mutta minä en voi estää niitä enkä

vastustaa. Silloin riennän ulos, raittiiseen ilmaan, ihmisten vilinään,

kapakkaan ja alkoholin ääreen...

Ja sinä et voi uskoa. Alkoholi karkoittaa muutaman kerran ne kuvat ja

sen kaamean tunteen, mutta vain hetkiseksi, sillä seuraavana päivänä ne

tulevat ihan varmaan ja paljoa raivokkaampina. Silloin ponnistan kaikki

voimani, minä taistelen vastaan kuin villipeto. Minä juon täällä,

heittelen näitä aseita seiniin, rikon mitä tielleni sattuu, sillä

kun olen ankarassa ruumiillisessa työssä, ei polte päässäni ole niin

suuri eivätkä mielikuvat saa niin voimakkaasti minua valtaansa. Mutta

sitten kun minä olen täällä aikani raivonnut, tulevat hyvät ihmiset ja

toimittavat minut hoitoon, se on, minut suljetaan yksinäiseen koppiin,

jossa voimattomana saan taistella sieluni villien peikkojen kanssa...

Minä tiedän, että ne ovat taas tulossa, ei vielä, älä pelkää, mutta

vasta jonkun päivän päästä. Aah, se on kauheata. Jospa edes ymmärtäisi,

silloin kun ne pahimmillansa ovat, surmata itsensä, mutta silloin

kaikki järjellinen toiminta on mahdotonta...

Hän lankesi polvillensa Martan eteen, painoi kuuman päänsä hänen

syliinsä ja nyyhkytti väsyneesti. Martta silitti hänen päätänsä ja

puhui hiljaa:

— Rauhoitu, ystäväni. Minäkin olen onneton, sinä tiedät sen. Sinä

tiedät, että minä olen nähnyt parempiakin päiviä ja että minä olen

kerran ollut parempi ihminen kuin mitä nyt olen...

— Ei, älä sano niin. Sinä olet niin hyvä ihminen, sinä olet kärsinyt

ihminen, ja kärsimykset tekevät ihmiset hyviksi. Minä rakastan

kärsineitä ihmisiä...

— Niin, olenhan minäkin kärsinyt, mutta hyvä minä en enää ole. Sinä

olet ehkä kuullut, että minä olen langenneen naisen langennut tyttö,

joka on kasvanut hienossa kodissa, mutta ei koskaan ole saanut

osaksensa sellaista rakkautta kuin on sielussansa kaivannut. Rakkautta

olen kylläkin myöhemmin saanut, mutta se ei olekaan rakkautta...

Ei, se ei ole enää rakkautta, se on lankeemusta, se on oman äidin

onnettomuutta, se on omaa onnettomuutta... Minä en koskaan voi saada

edes sitä rakkautta kyllikseni, sillä se jano on niin suuri, että se

suurenee juodessa, se on kuin pyrstöänsä loppumattomiin nielevä käärme,

se on iankaikkinen... Minäkin olen niin onneton.

Hän painoi kyyneltyneet kasvonsa Hugon hiuksiin ja suuteli niitä hiljaa

ja hellästi:

— Rakas!

* * * * *

Hiilet ovat jo miltei sammuneet, ateljeerissa on syvä, tumma

hämärä, joka pehmittää kaikkien esineitten muodot epämääräisiksi,

mustan-untuvaisiksi. Surun hiljainen hämärä...

Hugo nousee, nostaa Martan seisomaan ja aikoo suudella häntä.

— Me olemme onnettomuussisaruksia.

Mutta samassa Martta riuhtaisee itsensä irti hänen syleilystään ja

huudahtaa pidätetysti:

— Älä Jumalan nimessä suutele minua! Etkö sinä tiedä, että minun

rintaani syö Kamelianaisen kuluttava tauti...

— Me olemme surun morsian ja sulho, meille ei voi sattua enää suurempia

onnettomuuksia. On oikeastaan suloista tietää, että onnettomuuksien

malja alkaa jo ainakin tässä olemisessa olla kukkuroillaan. Kuolemaa

enempää ei meille voi sattua, ja sehän on meidän ystävämme.

Unohtakaamme hetkiseksi, että olemme tässä maailmassa, ja odottakaamme

rohkeina, milloin malja valahtaa yli...

* * * * *

Ulkona tuprutti pakkastuuli ateljeerin katolla kylmää lunta. Mutta

siellä sisällä oli niin lämmintä ja hämärää. Jouluaamu alkoi heikosti

kajastaa...