VII

Eräänä vapaapäivättään Janne Pöyhtäri tuli taas taiteilija Hugo

Hertellin ateljeeriin. Taiteilija Hertell ei ollut saanut rauhaa,

ennenkuin hän oli lupautunut aina silloin tällöin seisomaan hänelle

mallina.

Taiteilija Hertell oli hyväsydäminen, erinomaisen hienostunut

ihminen, joka oli matkustellut paljon maailmaa ja hävittänyt paljon

rahoja. Kaikki isältään perimänsä rahat hän oli tuhlannut viimeisellä

Pariisinmatkallaan, ja niitä rahoja olikin ollut runsaasti. Mutta hän

oli tehnyt kaiken maailman hullutukset ja oikein kylvämällä kylvänyt

saadaksensa ne loppumaan.

Hän oli komea, vahvarakenteinen mies, jonka säännölliset kasvot

vaikuttivat miellyttäviltä. Silmissä kuitenkin oli toisinaan lempeämmän

ilmeen ohella hyvin hurja ja hermostuneesti pälyilevä katse.

Taiteilija Hertell joi aina maalatessaan; sen tavan hän sanoi

oppineensa Pariisissa opettajaltaan, jonka nimeä Janne ei koskaan

oppinut lausumaan. Jannesta oli oikeastaan hyvin epämiellyttävää seistä

alasti ateljeerissa, jossa näin talvella keskuslämmityslaitoksesta,

pienestä kamiinista sekä mahtavasta takasta huolimatta oli aina hiukan

kylmä, sillä suurin osa pohjoiseen antavasta seinästä oli lasia, samoin

kuin kattokin. Sitäpaitsi Janne ei ollut tottunut tähän ammattiin.

Muutenkin hän piti sitä sangen epämukavana, mutta kun taiteilija

Hertell erityisesti oli tullut kysymään häntä paloasemalta ja sanonut,

että hänelle oli välttämätöntä edelleenkin saada mallikseen mies, jolla

oli kunnollinen vartalo, juuri sellainen, jota hän tarvitsi erästä

suunnittelemaansa suurempaa teosta varten, niin hän ei ollut kehdannut

kieltää.

Mitä kauemmin Hertell maalasi, sitä puheliaammaksi hän tuli. Hän

kertoi kaikenlaisista pariisilaiselämyksistään, kuinka oli tapellut

apashien eli katuroistojen kanssa, kuinka oli kerran humalassa

kantanut sylissään erästä poliisia ja maksanut hänelle sitten

mielen rauhoitukseksi kaksikymmentä frangia ja kuinka hän kerran

poliisin kiellosta huolimatta oli pääkadulla kiivennyt kolmeen

katulyhtypylvääseen ja sammuttanut lyhdyt.

Jannesta tuntuivat nämä jutut sangen hauskoilta, sillä ne todistivat

ainakin suurta pelkäämättömyyttä ja rohkeutta, joita hän ihaili.

Toisinaan taiteilija maalasi pitkän aikaa puhumatta mitään, ja silloin

oli Jannella tilaisuus tarkastella ympäristöänsä ja ajatella omia

asioitaan.

Hertellin ateljeeri oli suuri ja tilava, siinä oli kaunis tammilattia,

ja seinät olivat yksiväriset, kellertävää rappausta, joka väriltään

muistutti muutamia vuosia vuoltuna ollutta hirsiseinää. Seinillä oli

runsaasti kaikennäköisiä tauluja, joita taiteilija sanoi ostaneensa

Pariisista, Berliinistä, Lontoosta, Roomasta tai muista ulkomaalaisista

valtakaupungeista. Myöskin oli taulujen joukossa suuri kokoelma

kotimaisten maalarien teoksia, joita hän oli hankkinut itsellensä joko

vaihtamalla omiin teoksiinsa tai ostamalla polkuhinnasta, kun toverit

olivat rahapulassa ja hänellä sattui olemaan. Rahalle hän ei antanut

mitään arvoa.

Siellä täällä pöydillä ja erilaisilla pilareilla oli kuvanveistoksia ja

kauniita maljakoita. Taiteilija Hertell oli käynyt kerran Intiassakin

ja tuonut sieltä joukon kummallisia jumalankuvia, joilla useilla oli

monta päätä, kättä ja jalkaa. Myöskin oli hänellä muutamia intialaisia

maalauksia ja muita merkillisiä muistoesineitä.

Ateljeerin kaunein ja samalla kodikkain paikka oli eräällä suurella,

intialaisella verholla muusta huoneesta erotettu nurkkaus, jossa oli

suuri, matala vuode monine silkkipatjoineen ja viekoittelevasti kutsuva

matala leposohva. Vuoteen yläpuolella riippui kitara ja mandoliini, ja

eräällä pienellä pöydällä oli kaksirivinen Stradella-hanuri.

Ympäri seiniä sopiviin ja sopimattomiin paikkoihin oli ripustettu suuri

joukko kaikenlaisia aseita, pyssyjä, pistoleja, miekkoja, tikareja,

pistimiä ja suomalaisia puukkoja. Varsinkin tämä aseiden paljous

kiinnitti Jannen huomiota.

Suuressa takassa, jonka kummallakin puolella oli suuri ja raskas,

puhvelinnahalla päällystetty nojatuoli, paloi iloinen pystytuli. Vaikka

valaistus näin talviseen vuodenaikaan oli jokseenkin heikko, oli

taiteilija erinomaisella maalaustuulella. Hän oli vihdoinkin päättänyt

ryhtyä suuren, jo aikoja sitten suunnittelemansa taulun maalaamiseen.

Sen piti esittää Maratonjuoksijaa juuri sillä hetkellä, kun hän saapuu

Ateenan marmoritorille ja vanhukset, vaimot ja lapset odottavat

jännittyneinä tietoa suuren, ratkaisevan taistelun tuloksista...

Taiteilija oli mielestänsä nyt kylliksi tehnyt alastomia harjoitelmia

ja päätti ryhtyä itse suuren taideteoksen luomiseen.

Aihe oli kuin luotu Jannea varten. Hänkin oli siitä aina ollut

innostunut ja kaiken lisäksi hänkin oli hyvä juoksija. Taiteilija käski

häntä hetkiseksi heittämään suuren, villaisen veronalaisen vaipan

alastomille harteilleen ja istuutumaan takan ääreen lämmittelemään

siksi aikaa kuin hän laittoi kankaan ja kiilaraamin kuntoon. Sitäpaitsi

hän tahtoi hiukan puhua ideastaan, ennenkuin ryhtyisi työhön. Hän

kaatoi taas itsellensä konjakkia ja kysyi:

— Sinä kait tunnet tuon historian kertomuksen siitä ihmeellisestä

taistelusta, jossa pieni kreikkalainen sotajoukko löi mahtavan

persialaisen sotajoukon, ja sinä kait tunnet myöskin kertomuksen siitä

juoksijasta, joka lähetettiin viemään voitonsanomaa Ateenaan.

— Tunnenhan minä sen varsin hyvin. Paitsi että olen sen kansakoulussa

lukenut, on tohtori Hakala elävästi kertonut siitä työväen

iltakursseilla, — sanoi Janne rauhallisena.

— Tohtori Hakala? Kuka tohtori Hakala? Onko hänen etunimensä Albert?

— On, tohtori Albert Hakala luennoi työväen iltakursseilla historiaa

ja hän kertoo siitä todella hauskasti. Minä käyn aina siellä, kun vain

ehdin, sillä minä pidän historiasta. Tunteeko taiteilijakin hänet?

— Totta kai, minähän olen käynyt siellä jo pitemmän aikaa joka

toinen päivä maalaamassa muotokuvaa hänen pienestä, sievästä

Annikki-tyttösestään... Tohtori aikoo antaa sen äidilleen

joululahjaksi, ja siinä se vaikeus onkin, kun taulu pitäisi maalata

salassa. Sitäpaitsi minä tunnen tohtorin serkun, neiti Martta Hagenin,

varsin hyvin.

— Tunteeko taiteilija hänetkin?

— Tunnen, onko hän sinunkin tuttujasi?

— Tavallaan, tavallaan ei, tuntevathan monet ajurit hänet, ja minähän

olin ennen ajurina.

— Se on totta, niin... niin... mutta mehän jouduimme aivan pois itse

asiasta. Minun piti kertoa sinulle siitä Maratonjuoksijasta, mutta se

onkin suotta, sillä sinä näyt sen tuntevan muutenkin.

— Ei, taiteilija on hyvä vaan ja kertoo. On niin hauska kuulla, minä

pidän niin paljon siitä historiasta.

Taiteilija otti taas konjakkikulauksen ja asettui istumaan takan

ääreen, tuijotti hetkisen tuleen ja alkoi sitten kertoa:

— Sinä päivänä paistoi aurinko kirkkaasti, ja maa hehkui kuumana

niinkuin sula rauta sotamiesten jalkojen alla. Kun persialaiset

ampuivat yhtaikaa nuolensa, pimeni aurinko, sillä niin paljon oli

niitä nuolia. Mutta urhoolliset kreikkalaiset rohkeudellaan ja

älykkäisyydellään voittivat tuon mahtavan vihollisen. Sinä voit

ajatella, että heitä ei ollut enää suurta joukkoa jäljellä, ja että

suurin osa nuoremmista, jotka taistelivat eturiveissä, oli jäänyt

vertahöyryävälle kuumalle kentälle... Silloin astui esille nuori joukon

johtaja, sillä kaikki vanhemmat olivat jo kuolleet, ja kysyi kauniilla,

liikutuksesta väräjävällä äänellä: »Kuka tahtoo juosta viemään sanoman

voitostamme isänmaalle?» Syntyi äänettömyys, sillä kaikki ymmärsivät

mikä tärkeä ja kunniakas tehtävä se oli, ja miltei kaikki olivat hyviä

juoksijoita. Jokaisen olisi tehnyt mieli, mutta kukaan ei rohjennut

otaksua, että juuri hän saisi osaksensa sen kunnian...

Päällikkö tarkasteli heitä vaieten pitkän aikaa ikäänkuin etsien

soveliasta heidän joukostaan, mutta sitten hän ehdotti, että halulliset

keskuudestaan valitsisivat itse hänet, jonka he tunsivat ja tunnustivat

parhaimmaksi ja kestävimmäksi juoksijaksi.

Harvoin on kiivaampaa ja tulisempaa vaalia lyhyessä ajassa toimitettu

kuin silloin.

Kun yksimielisyys oli saatu aikaan, toivat he päällikön eteen

nuorukaisen, jonka tummat silmät hehkuivat, tuuhea tukka valui runsaina

kiharoina korkealle otsalle ja alastomat, sirot jäsenet nytkähtelivät

hermostuksesta ja odotuksesta. Päällikkö tarkasteli häntä arvostellen.

Sitten hän lähestyi vakavana erästä matalaa palmua, sivalsi miekallansa

siitä tuoreen oksan, antoi sen nuorukaisen käteen ja levitti

käsivartensa syleilyyn, suuteli häntä ja huusi kovalla äänellä: »Terve,

sinä jumalten suosikki, terve, isänmaan suurin kaipaus, lennä lintuna,

sillä isänmaa odottaa sinua!»

Voimakas mielenliikutus valtasi koko joukon, ja moni nuorukainen itki

kadehtien valitun saavuttamatonta onnea. »Terve, terve!» kaikuivat

voimakkaat huudot, ja nuorukainen lähti kevyesti kuin kauris pitkälle

matkallensa. Huudot kaikuivat vielä, kun hänen kädessään oleva

palmunlehvä kaikkosi tienmutkassa kasvavien sypressien taa ‒ ‒ ‒.

Taiteilija oli noussut seisomaan, hän oli haltioitunut, ja hän jatkoi

kuvaustaan:

— Ateenassa, tuossa valkoisenhohtavassa marmorikaupungissa, oli

päivä vielä korkealla ja paistoi kuumasti valaisten hohtavaa

Akropolista, toreja ja katuja. Suurella marmoritorilla, joka oli

lähinnä pohjoista kaupunginporttia, odotti suuri, levoton kansanjoukko

sanomaa ratkaisevasta taistelusta. Siinä oli vanhuksia, vaimoja ja

lapsia, ja kaikki he kulkivat edestakaisin alakuloisina ja miltei

äänettöminä. Äkkiä kuului huuto: »Nyt hän tulee, nyt hän tulee, hänellä

on palmunlehvä kädessään», ja pian oli koko tori yhtenä huutona.

Hiestyneenä ja pölyn peittämänä juoksi solakka nuorukainen torille

johtavasta marmoriportista. Syntyi kuolemanhiljaisuus...

Nuorukainen ponnisti viimeiset voimansa, hän suoristi vartalonsa ja

jännitti sen koko pituuteensa, hänen varpaansa tuskin koskettivat

maata, kun hän suurta palmunlehteä korkealle kohottaen juoksi läpi

kansanjoukon sinne, missä valkopukuiset papit odottivat hänen tuloaan,

ja juostessaan hän huusi: »Riemuitkaa, kansalaiset, me olemme

voittaneet!» Samassa syöksyi punainen verisuihku hänen suustaan

valkoiselle marmorille, ja nuorukainen kaatui kuolleena maahan pappien

jalkain juureen...

Mutta kansanjoukko puhkesi voimakkaisiin riemuhuutoihin, ja vanhat,

vapisevat kädet nostivat kuolleen nuorukaisen ruumiin korkealle ja

kantoivat hänet riemulaulujen raikuessa ylös Akropoliin valkoisia

marmoriportaita näyttääksensä hänet jumalille. ‒ ‒ ‒

Janne ei ollut voinut pysyä paikallaan, villainen mantteli oli pudonnut

hänen harteiltaan, ja hän seurasi koko sielullaan ja ruumiillaan

taiteilijan elävää, innostunutta kuvausta. Kun taiteilija oli

lopettanut kertomuksensa, pyysi hän Jannea ottamaan asennon, joka

esittäisi juoksijaa, ja antoi Jannen käteen puolikuivan männynoksan,

jonka hän sieppasi eräästä maljakosta. Jannea ei tarvinnut kahdesti

kehoittaa, ja taiteilija ryhtyi innostuneena hiilellä piirtämään Jannen

lennokasta, kaunista asentoa.

Janne seisoi kauan mallina, vaikka asento tuntuikin hänestä raskaalta,

mutta hän arvasi, että taiteilijan innostus laukeaisi, jos hän vähänkin

lepuuttaisi itseänsä. Ja he työskentelivät kauan salaisesti toisiansa

innostaen...

Mutta yhtäkkiä taiteilija kirosi ääneen ja heitti pensselin ja

värilaudan lattialle. Janne pelästyi ja päästi asentonsa.

— Mikä nyt?

— Kirous ja leimaus! — ärjyi taiteilija ja ponnahti pystyyn tarttuen

käsillään tukkaansa. — Niitähän oli vain yksi, ja nyt minä näen teitä

kaksi juoksevan rinnakkain.

Janne ei voinut käsittää mitä hän puhui.

— Niin, se on totta, minä näen teitä nyt kaksi rinnakkain, nuo kirotut

silmät pettävät.

Hän meni akkunan luo ja katseli kohti valoa, sitten hän peitti kasvonsa

käsiin ja seisoi kauan peitetyin silmin. Jannen oli vaikea käsittää

mitä oli tapahtunut. Vähän ajan kuluttua taiteilija palasi paikoilleen,

otti värilaudan lattialta ja katseli mallia.

— Kas vaan, jopa se toinen juoksi ennen sinua perille, mutta sangen

hämärä näyt sinä vieläkin olevan. Äsken oli teitä yhteen aikaan

monta, niinkuin minä olisin katsellut hiotun prisman läpi. Onneksi ne

taas vähenivät, ja sinä olet taas yksin... Mutta ehkä me ensin vähän

lepäämme.

Siinä heidän istuessaan kertoi taiteilija sitten, että hän toisinaan

sai näköhäiriöitä ja että hän väliin ei ollut nähdä mitään. Hänen

näkönsä oli huonontunut...

— Levätään nyt vaikka näin, — sanoi hän ja sieppasi muutamia teräaseita

seinältä ja alkoi heitellä niitä puuoveen. Melkein jokainen puukko ja

tikari jäi siihen vavisten törröttämään. Janne, katseli ihmetellen

taiteilijan menoamista ja ajatteli, että kyllä hän oli hiukan liian

omituinen mies...

Sitten he taas aloittivat työnsä, ja taiteilija väitti näkevänsä

erinomaisesti, mutta sama innostus ei tahtonut enää palata

kummallekaan. He olivat ehkä hiukan väsyneitä kumpikin. Samassa

ovikello soi. Taiteilija meni avaamaan, ja huoneeseen astui tanssijatar

Martta Hagen.

Hän oli hienosti puettu ja erinomaisen siro talvipuvussaankin, mutta

hänen kasvojansa oli mahdoton erottaa valkoisen, paksun harson takaa.

— Kas vaan, täällä ollaan täydessä työssä! Jatkakaa vain.

Heidän tullessaan Janne sieppasi vaipan päällensä ja alkoi peräytyä

verhon taakse.

— Kas, Pöyhtäri, tämäkö teidän ammattinne on nykyään! No no, älkää

pelästykö, olen minä ennenkin nähnyt alastomia miehiä, ja johan minä

ehdin nähdäkin teidät tuossa tullessani. Kelpaa sitä noin kaunista

ja solakkaa vartaloa näyttää vaikka rahasta, — sanoi Martta Hagen

iloisesti nauraen.

Janne punastui korvalehtiänsä myöten, ja peräytyessään verhon taakse

hän virkkoi rauhallisesti:

— Minun ruumiini ei olekaan myytäväksi.

— Kas kas kun puraisi, sillä näkyy olevan yhtä kauniit hampaat kuin

ruumiskin, — sanoi Martta pisteliäästi. Kun Janne oli pukeutunut ja

tuli verhon takaa esille, oli hän aivan rauhallinen ja ilmoitti, ettei

hän enää tule malliksi.

— Miksikä et?

— Tämä nainen vei minulta innostukseni.

— Mutta tulethan sinä sitten, jos minä lupaan, että tänne ensi kerralla

ei päästetä ketään häiritsemään.

— Siinä tapauksessa minä tulen. Hyvästi!

Jannen mentyä sanoi Martta ihmetellen:

— Mistä sinä olet hänet löytänyt? Hän on minun vanhoja liiketuttaviani.

Mutta komea vartalo sillä pojalla oli, jumalallinen, se kelpaisi

malliksi vaikka Apolloa varten.

— Niin kelpaisi, mutta minä teen hänestä jumalia kuuluisamman ihmisen...