Toinen toisensa kaltaisina kuluivat päivät tohtori Hakalan kodissa.
Albertin äiti oli huomattavasti vanhentunut. Hän eli pääasiallisesti
omissa muistoissaan ja puhui usein miesvainajastaan. Vaikka Albertin ja
äidin välit olivat palautuneet entiselleen eikä enää koskaan kajottu
asioihin, joista he periaatteessa olivat eri mieltä, niin oli heidän
suhteeseensa sittenkin tullut jotain vierasta. Kärsikö siitä äiti, sitä
ei Albert tiennyt, mutta hän ainakin kärsi siitä suuresti...
Myöskin äidin ainainen huolenpito toisinaan vaivasi Albertia. Hän oli
jo muutamia vuosia elänyt vaimonsa kanssa omassa vapaudessaan, ja nyt,
kun hän oli palannut lapsuutensa kotiin, ei vanha äiti tahtonut koskaan
muistaa, että hänen poikansa oli jo täysi-ikäinen. Mutta sehän oli
yleistä kaikille vanhemmille; he eivät huomaa sitä, että lapsetkin jo
ovat täysin varttuneita ja ovat itse edesvastuussa itsestään...
Ebballe ei anopin läsnäolo ollut mitenkään kiusallinen, sillä hän oli
tullut yhä kivulloisemmaksi ja jätti mielellänsä kaikki taloushuolet
tädillensä. Hän pysytteli lyhyet talvipäivät huoneessansa, milloin
loikoillen työttömänä leposohvallaan, milloin istuen palavan, iloisesti
räiskyvän takkavalkean ääressä lueskellen jotain kaunokirjallista
teosta tai leikkien kissan kanssa. Miuru oli suuri, tuuheakarvainen,
valkoinen angorakissa, joka — oli erinomaisen viisas ja kiltti eläin.
Sen tavallinen, määrätty paikka oli oikeastaan Albertin työpöydällä
oikeassa kulmassa olevalla vihreällä silkkityynyllä, jolla se aina
nukkui, kun Albert teki työtä. Mutta Albertin poissa ollessa istui se
Ebban leposohvan jalkopäässä.
Ebban tauti oli yleistä heikkoutta, ja hänen hermostonsa oli
täydellisesti epäkunnossa. Hän ei milloinkaan ollut erityisen ärtyisä
taikka oikullinen, mutta sitä useammin alakuloinen ja itseensä
sulkeutunut. Hänen taudillensa oli erityisesti oleellista haluttomuus
sen hoitamiseen ja yleinen passiivisuus kaikkeen nähden. Jos Albert
tai täti puhui siitä, että hänen pitäisi lähteä jonnekin itseänsä
hoitamaan, vastasi hän aina kieltävästi ja sanoi alistuvaisesti
tahtovansa kuolla...
Mieliala kotona oli useimmiten alakuloinen ja hiljainen. Perheen
jäsenet oppivat vähitellen puhumaankin matalalla äänellä, ikäänkuin
olisi ollut rikos puhua ääneen. Pikku Annikki oli ainoa, joka huusi,
leikki ja telmi, ollen ainoa todellinen ilonlähde tässä muuten niin
alakuloisessa kodissa.
Albert ei ollut onneton avioliitossaan, mutta hän oli kuitenkin tullut
huomaamaan, että avioliitto vaikutti sokeaan rakkauteen samoin kuin
silmälääkäri vaikuttaa sairaisiin silmiin. Hän oli ruvennut näkemään
monia seikkoja, jotka puuttuivat hänen onnestaan...
Albert istui usein isävainajansa kirjoituspöytätuolissa ja korjasi
oppilaittensa vihkoja, ja Miuru nukkui silkkityynyllään pöydän
kulmalla. Niitä oli niin monenlaisia oppilaita. Hänen luennoillaan kävi
paljon kuulijoita, mutta erikoisesti yksi kiinnitti hänen huomiotaan,
Lahja Kaario. Ei hän itse asiassa ollut toisia etevämpi, mutta hänen
olemuksessaan oli jotain erikoista, joka viehätti Albertia.
Kuinka hän oli monessa suhteessa toisenlainen kuin Ebba! Usein sattui,
kun Albert astui luentosaliin vähäistä ennen akateemisen neljänneksen
loppua, että Lahja Kaario melusi äänekkäästi puhuen ja huitoen
käsillään. Mutta huomatessaan tohtori Hakalan hän vaikeni heti ja
punastui korvalehtiä myöten. Albertista hän oli aina punastuessaan
niin avuttoman ja hurmaavan näköinen. Koko hänen nuori olemuksensa
huokui verevää, tervettä voimaa, elämäniloa ja elämänrakkautta. Hänen
kauneutensa erosi suuresti Ebban kauneudesta, joka oli tosin hienompaa
ja ylhäisempää, mutta verettömyydessään paljoa vähemmän kiehtovaa
kuin Lahjan verevä kauneus. Lahjan koko naisellinen olemus kutsui ja
viekoitteli raikkaassa tuoreudessaan kuin meri kuumana kesäpäivänä...
Eräänä lokakuun aamuna kello kymmenen aikaan, jolloin Albertilla
oli oppilaittensa vastaanottoaika, oli Lahja Kaariokin tullut
neuvottelemaan opettajansa kanssa siitä, mistä aineesta hän
mahdollisesti saisi kirjoittaa laudaatturikirjoituksensa, tai
oikeammin hän tahtoi kysyä neuvoja tohtori Hakalalta, jotta sitten
paremmin ja varmemmin saattaisi tehdä ehdotuksensa itse professorille,
joka tenttasi tässä aineessa. Sitäpaitsi hän tahtoi kysellä mitä
harjoitusaineita hänen tulisi edelleenkin kirjoittaa seminaaria varten.
Kun Lahja Kaario astui huoneeseen, jota valaisi punertavalla
kaihtimella verhottu lamppu, tuntui Albertista, niinkuin itse Tizianon
»La FIora» suurine hiuksineen olisi astunut hänen huoneeseensa. Hänestä
tuntui, kuin seinät olisivat heilahdelleet ja huone olisi avartunut.
Ikäänkuin unessa oli hän puhellut kuumeisesti ja kysellyt kaikenlaista
joutavaa. Muun muassa hän oli kysynyt, oliko siellä odotushuoneessa
muita odottajia, ja kun neiti Kaario hiukan hämmästyneenä oli sanonut,
että ei ollut, oli hän suurella innolla alkanut etsiä mitä erilaisimpia
kirjoja ja teoksia ehdotellen niitä käytettäväksi. Kaiken tämän hän
oli tehnyt vain pidättääkseen neiti Kaariota pitemmän aikaa luonansa.
Kun he vihdoin olivat sopineet harjoitusaineesta, oli hän ehdottanut,
että he joskus menisivät yhdessä vaikka juomaan kahvia, jotta voisivat
oikein perinpohjaisesti pohtia sitä laudaatturikirjoituksen aihetta,
sillä olihan se tärkeä ja ratkaiseva asia...
Kun neiti Kaario oli poistunut, tuntui Albertista, kuin lamppu
hänen pöydällänsä olisi valaissut heikommin. Hän ei tahtonut aluksi
käsittää tätä uutta, valtavaa tunnetta, hän tuskin uskalsi myöntää
itsellensä, että se oli rakkautta. Nyt vasta hän hämärästi aavisti
sen suuren ja oikean rakkauden tulevan, sen rakkauden, jota ihminen
aina toivoo, mutta joka niin harvoin, tuskinpa milloinkaan tulee
oikeaan aikaan. Jokaista ihmistä rakastetaan, toisia paljonkin, ja
jokainen ihminen itse rakastaa, mutta ne rakkaudet syvästi ottaen
sattuvat aniharvoin täydellisesti samaan aikaan. Tuskin kukaan saa
osaksensa juuri sellaista ja sitä rakkautta, jota hän sisimmässään
kaipaa. Olihan Albert rakastanut Ebbaa koko nuoruutensa hehkulla,
olihan hän paljon kärsinyt rakkautensa takia, ollessaan tietämätön
Ebban vastarakkaudesta, mutta silloin onnettomuudessaankin hän oli
ollut passiivinen ja avuton, jotavastoin hän nyt tunsi itsessään niin
sanomatonta toimintahalua, ‒ ‒ ‒ ja olihan hän vihdoin saavuttanut
onnensa. Mutta oliko se ollut onni?
Ainakin oli se onni ollut hyvin lyhyt ja epämääräinen. Ja nytkö teki
tuloansa se suuri, kauan odotettu ja kaivattu oikea rakkaus, kypsyneen
miehen kaikki murtava rakkaus? Mutta kuka takasi, että se nyt oli se
oikea...?
Hän jaksoi tuskin enää ajatella selvästi, sillä hukuttavana ja
voimakkaana läikkyi tämä uusi tunne hänessä. Mutta sitten hän ikäänkuin
säpsähti, kauhistui ja peitti käsillään kasvonsa...
Se olikin rikoksellista rakkautta...
Täällä Ebban ja hänen kodissaan oli käynyt _hän!_ Eikö se ollut rikos
ja pyhyyden häväistys? Täällä, heidän kodissaan! Mutta Lahjahan oli
kulkenut asioissaan, viattomana ja tietämättä mitä hiillosta hänen
opettajansa kantoi povessaan ja mikä vaara häntä täällä uhkasi...
Mutta olivathan rakkauden lait oudot ja vielä kirjoittamattomat,
rakkauden laeilla ei ollut mahdollisuuksia vedota kuolemattomiin
Justinianuksen institutsioneihin. Kuka takasi, että tämä hänen
tunteensa oli rikos?
Olihan Ebba jo vuosia ollut hänelle viileä ja miltei välinpitämätön.
Hän oli sairas ja kuolemanväsynyt, mutta Albert, hän oli nuori ja
elämänhalua täynnä... Hänellä oli oikeus rakastaa, ainakin salaisesti
rakastaa, ja siinä kait sen tunteen suurin viehätys olikin, että
hänen rakkautensa oli salainen. Siitä ei tiennyt Ebba eikä edes neiti
Kaariokaan. Mikä suloinen salaisuus...
Mutta sitten hän oli kuullut Annikin iloisesti huutavan isää, ja kylmä
hiki oli noussut hänen otsallensa...
* * * * *
Monen valvotun yön jälkeen Albert oli eräänä joulukuun päivänä pyytänyt
neiti Lahja Kaariota luennon jälkeen jäämään luentosaliin puhuakseen
siitä laudaatturikirjoituksesta. Hän oli varma, että kaikki pitivät
hänen esiintymistään aivan luonnollisena, mutta sitten hän huomasi,
että tytöt poistuessaan luentosalista supattelivat keskenänsä, ja Lahja
Kaario seisoi taas punastuneena ja avuttoman näköisenä...
Neiti Kaario ehdotti, että he menisivät vaikka yliopistoa vastapäätä
olevaan pieneen kahvilaan, jossa ylioppilaat ja ennen kaikkea
yliopiston opettajat tavallisesti istuivat ennen luennoille menoa
ja luentojen välissä. Mutta tohtori Hakala vastusti tätä ehdotusta,
syyttäen sitä, että siellä oli aina niin paljon väkeä, etteivät he
häiritsemättä voisi keskustella. Hän ehdotti, että he menisivät
Säätytaloa vastapäätä olevaan »Virginia»-nimiseen kahvilaan, siellä he
saisivat olla rauhassa.
Tämä pieni, vaatimaton kahvila oli tavallinen helsinkiläinen
pikkukahvila fonola-pianoineen ja koulunuorisoineen. Heidän tulonsa
ei herättänyt vähintäkään huomiota, vaikka kahvila olikin täpötäynnä
väkeä. Lähellä olevassa koulussa oli näet väliaika, ja oppilailla oli
tapana viettää väliaikaansa siellä.
He asettuivat perimmäiseen huoneeseen ja tilasivat kahvia. Albert
oli kuin kuumeessa ja esiintyi epävarmasti. Puhe laudaatturiaineesta
oli täydellisesti muodollista, sillä hänen ajatuksensa kulkivat
aivan toisia latuja. Myöskin neiti Kaario oli hajamielinen ja
ehdotettuaan useampia aineita, joita tohtori Hakala ei oikein voinut
hyväksyä, ehdotti hän tutkielmaa Alfred de Musset'n ja George Sandin
lemmensuhteesta. He purskahtivat molemmat yhtaikaa nauramaan.
Tohtori tunsi itsensä tämän naurun jälkeen ikäänkuin vapaantuneemmaksi
ja ehdotti, että he lähtisivät yhdessä syömään päivällistä,
vaikkapa Alppilaan, jossa he oikein rauhassa saisivat puhella
laudaatturiaineesta. He nauroivat molemmat ymmärtäväisesti. Albert
riensi puhelimeen ja ilmoitti kotiinsa, että hän oli estetty saapumasta
kotiin päivälliselle.
Ulkona oli taaskin lumipyry, sillä tämä talvi oli erikoisen luminen. He
kävelivät isolle kauppatorille ja saivat vihdoin kuomureen. Mennessään
ohi erään kukkakaupan pistäytyi Albert siellä ja osti neiti Kaariolle
suuren kimpun tulipunaisia neilikoita, jotka neiti Kaario pisti
veikeästi hymyillen puuhkaansa niin, että punaiset kukat täyttivät
puuhkan suun kuin tunnelin suusta auringon laskussa tupruava punainen
sauhu... Ja sitten he ajaa huristivat Alppilaan.
Albert valitsi pienen huoneen salin perällä alakerrassa ja tilasi
päivällistä kahdelle. He joivat viinejä ja tyytyivät nurkumatta
syömään niitä verrattain kehnoja ruokia, joita tämä kesäravintola
tähän vuodenaikaan saattoi heille tarjota. Jälkiruuan kanssa he joivat
unkarilaista Tokayer-viiniä, jota neiti Kaario kehui erinomaiseksi.
Heillä oli sanomattoman hauskaa, puhe luisti kuin itsestään, ja
heille riitti kylliksi nauramista Alfred de Musset'n ja George Sandin
rakkaudesta.
Lahja Kaarion poskille oli noussut viinien ja paljon nauramisen
vaikutuksesta tavallista voimakkaampi puna, ja hänen täyteläiset
huulensa hehkuivat punaisina kuin tuoksuvat neilikat hänen korkealla,
kiivaasti nousevalla ja laskevalla povellaan. Albertin päätä huimasi,
mutta Lahja istui nuorekkaassa kauneudessaan viattomana aavistamatta
mikä vaara häntä vaani. Albertin mielestä hän oli liekehtivä kuin tumma
ruusu ja herkkä kuin mimosa...
Pitemmittä mutkitta Albert tarttui neiti Kaarion leukaan ja suuteli
häntä. Mikään voimakas vastustus ei tullut hänen osakseen, ainoastaan
tuollainen pieni liike, joka tahtoo sanoa, että minä olen kunniallinen
nainen, mutta että minulla ei ole mitään tällaista pientä huvittelua
vastaan.
Hänen suudelmansa oli pitkä ja raju. Ja kun hänen ensimäinen kiihkonsa
oli ikäänkuin vaimentunut, saattoi hän huomata, että Lahjan suu oli
kuin raikas, merivedeltä maistuva ostroni, pehmeä ja väreilevä...
He viipyivät kauan tässä pienessä, syrjäisessä huoneessa ja unohtuivat
iloitsemaan vastasyntyneestä onnestaan, mutta laudaatturikirjoituksen
aihe ei tullutkaan lopullisesti päätetyksi...
* * * * *
Nyt alkoi Albertille kauhea aika. Hänen oli melkein mahdoton katsella
Ebbaa silmiin, sillä hän tunsi itsensä syvästi rikolliseksi... Ja
kuitenkin hänellä oli niin monta seikkaa puolustuksekseen...
Mitä hän voi sille, että oli vielä nuori ja onnenjanoinen? Mitä Ebba
mahtoi sille, että oli sairaalloinen ja kuolemanhaluinen?
Mutta näissä selityksistä huolimatta ei hän voinut viihtyä kotosalla.
Hän päätti kieltäytyä onnestaan, mutta joka päivä suuntautui hänen
kulkunsa Lahjan kotiin, jossa Lahja odotti häntä kiehtovana ja
suloisena niinkuin itse elämä. Mutta jokaista onnen hetkeä seurasivat
ankarat kärsimykset, ja joka tapaamisen jälkeen polttivat kodin portaat
hänen jalkojansa.
Hän etsi turvaa kaupungilta, jonka lumisia katuvieriä hän asteli
kuin palkan edestä. Tänä talvena olikin lunta enemmän kuin hän koko
nuoren elämänsä aikana muisti nähneensä Helsingissä. Esplanaadit,
joihin katukäytäviltä oli luotu lumet, näyttivät kuin julkisilta
lumenkaatopaikoilta. Kaikki puistikot ja aukeat olivat korkeitten
lumikinoksien vallassa, niin että puistojen lehdettömät puut näyttivät
lumeen pistetyiltä jättiläisluudilta.
Albert kulki, kulki, kulki katua ylös, toista alas, määrää vailla.
— Hyvä Jumala tätä tuskaa, tätä poltetta! Minä tulen mielipuoleksi, —
toisti hän itseksensä tuontuostakin. — Tämä on sairautta, kuumetta,
tämä on paholaisen keksintöjä...
Hän pelkäsi omaa itseänsä, hän ei ollut tuntea itseänsä, sillä niin
oudon kiihkeä ja hurja oli hänen sielunsa palo...
Oliko mahdotonta elää puhtaana, viattomana? Eikö ihminen voi hillitä
intohimojansa? Missä oli hänen moraalinsa, josta hän aina itseksensä
oli ylpeillyt...?
Järkensä menettämisen uhalla hän taisteli tunteitansa vastaan.
Hän tahtoi voittaa, hän tahtoi, sillä hän tiesi olevansa ihminen,
luomakunnan herra, joka eroaa eläimistä vapaan tahtonsa kautta...
Ja hän kulki ja kulki miettien rakkauden olemusta.
Eikö äidinkin rakkaudessa lapseensa ollut osaksi aistillisuutta? Eikö
rakastavalla äidillä ole halua lastansa kosketella, hyväillä ja sen
poskea suudella. Ja kuitenkin se oli puhtainta, korkeinta rakkautta.
Mutta hänen, hänen rakkautensa oli epäpuhtainta, rikollisinta...
Jumala, hyvä jumala...
Mutta äidillä oli siihen rakkauteensa luonnon lahjoittama oikeus. Mutta
hänen rakkaudellaan _ei ollut oikeutta_, se oli rikollista rakkautta...
Miksi? Miksi...?
Oliko hän jo todellakin tullut mielipuoleksi? Mitä järkeä oli siinä,
että hän vertaili äidin rakkautta lapseensa omaan rakkauteensa Lahjaa
kohtaan! Olivathan ne niin toisenluontoisia, ettei niitä mitenkään
sopinut verrata toisiinsa, mutta hän oli ajatuksissaan jo aivan sekava
ja epäloogillinen. Hän piti sisimmässä sielussaan rakkauttaan kauniina
ja jalona ja siksi hän tahtoi, kun suuret katumuksen ja syytösten
hetket tulivat, vetää lokaan kaikkein kauneimmankin, äidin ja lapsen
rakkauden, sillä hän ei kestänyt sitä, että vain hänen tunteensa yksin
oli huono ja alhainen...
Kesti kauan, ennenkuin hänen tunteensa epäoikeutus alkoi hänelle
jollain tavalla kajastaa. Hän oli velvollisuuden käsitteestä löytänyt
hieman tukea itselleen...
Hänellä oli velvollisuuksia sairasta Ebbaa kohtaan, joka kuitenkin oli
hänen rakkaan Annikkinsa äiti... Ja hänen voimansa kasvoivat vähitellen
täyttääksensä velvollisuutensa: »sillä miehillä on omatunto, naisilla
ei ole mitään omaatuntoa, heillä on vain ääretön halu olla vähemmän
onnettomia kuin mitä he voivat olla...» Ja hän päätti kuolettaa
rakkautensa. Mutta edelleenkin oli hänen elämänsä kiertokulkua
heikkoudesta heikkouteen, vaikka hänellä toisinaan oli reaalisen
voimankin hetkiä...
* * * * *
Albert kulki jouluostoksilla kaupasta toiseen. Myymälät olivat väkeä
täynnä. Vaikka kiellon tähden, joka esti pitämästä valaistusta
näyteakkunoissa, ei voitukaan järjestää niihin tavanmukaisia
viekoitelevia joulunäyttelyltä, maalauttivat kekseliäät kauppiaat
akkunoihinsa mitä eriskummallisimpia verhoja, jotka erivärisillä,
läpinäkyvillä paperimaalauksilla esittivät mitä tavaraa missäkin
oli myytävänä. Monet näyteakkunat olivat todella hassunkurisia ja
huvittavia ja keräsivät hämärille kaduille yhtä paljon uteliaita
katsojia kuin konsanaan vahvastivalaistut, komeat näyteakkunat muina
jouluina.
Missä nähtiin joulupukki, joka kantoi kontissaan kuvakirjoja, nukkia,
hevosia, torvia ynnä muita leikkikaluja. Missä akkunassa taasen nähtiin
maalattu, hohtava joulukuusi, jonka oksilla riippui mitä moninaisimpia
taloustarpeita. Kynttilät, jotka olivat kuvatut punaisen silkkipaperin
avulla, levittivät suloista, rauhallista kajastustaan kadulla
kulkevien mieliin ainakin yhtä hyvin kuin ennen sotaa usein hyvinkin
räikeävaloiset sähkökynttilät luonnollisissa joulukuusissa. Kaikki
pääkadut kauppa-akkunoineen olivat iltapäivisin kuin ihmeellinen,
räikeä ja primitiivinen taidenäyttely, joka pyrki edustamaan jotain
uutta, taiteessa tähän asti käyttämätöntä suuntaa.
Mutta vaikka ihmiset valmistautuivatkin tavallisuuden mukaan
vastaanottamaan suurta rauhanjuhlaa, vallitsi kuitenkin kaikkien
mielissä tuo painostava epävarmuuden tunne, jonka aiheutti siellä
kaukana Euroopassa talvisilla nietoksilla riehuva jättiläispalo...
Aina liikkui mitä ihmeellisimpiä huhuja. Varsinkin naiset, nuo aina
herkät ja liioittelevat olennot, niitä levittelivät ja uskoivat.
Aina riippui kaupungin yllä äkkikuoleman kammottava viikate. Ja kun
kaupunki yhä pysyi pimeänä ja salakähmäisenä, niin uskoivat vähemmänkin
herkät kaikkia mahdollisuuksia. Kaiken epävarmuus ikäänkuin satoi
alas kaupunkiin runsaan lumen keralla ja nostatti pyryinensä monen
ihmisen rauhallisen luottamuksen ja mielenrauhan sodankauhujen hurjiin
mielikuvatemmellyksiin...
Myöskin Ebba Hakala, hermostuneena ja sairaana naisena, kuului
niihin onnettomiin, jotka elivät alituisessa pelossa. Samoin vanha
professorinrouva Hagen pelkäsi äkkiyllätyksiä ja oli levoton mitenkä
hän, vanha ihminen, hädän tullen pääsisi liikkeelle. Meren ollessa
avoinna pelkäsivät he mereltä uhkaavaa vaaraa, sillä heidän talonsahan
oli Kaivopuistossa merenrannalla. Mutta kun meri jäätyi, sai heidän
pelkonsa sytykettä niistä naurettavista, hirmuisista kertomuksista,
jotka vakuuttivat taivaan ikuisine tähtineen olevan vaarallisen. Näitä
juttuja kantoivat heille varsinkin professorinrouva Hagenin monet
vanhat naisystävät, jotka olivat tunteiltaan ja arvostelukyvyltään
kuihtuneita ikäneitosia tai luovalla mielikuvituksella varustettuja
leskirouvia...
Tällaisten käyntien jälkeen Ebba ikäänkuin heräsi elämään. Hän,
joka aina puhui kuolemankaipuustaan, ryhtyi yhtäkkiä suojelemaan
itseään vaaraa ja uhkaavaa kuolemaa vastaan. Osoittipa hän tällaisina
hetkinä myöskin suurta kiintymystä maalliseen omaisuuteen. Hän tilasi
pakkalaatikoita, joihin ladottiin hienot serviisit, hopeat y.m.
kalleudet, ja hän olisi kiskonut lukemattomat taulutkin alas seiniltä,
ellei Albert kauneudellisista syistä olisi pannut jyrkästi vastaan.
Albert kävi kaupasta toiseen. Hän oli kuin kuumeessa. Vuoroin hän
ajatteli Lahjaa, vuoroin kotiaan, Ebbaa ja Annikkia. Hän oli päättänyt
ikäänkuin hyvitykseksi ostaa oikein paljon arvokkaita joululahjoja
huolimatta kaikkien tavaroiden kohtuuttoman korkeista hinnoista.
Ebballe hän luuli keksineensä oikein hauskan ja yllättävän lahjan. Ebba
rakasti taidetta ja ennen kaikkea taiteilijoita. Siksipä hän olikin
päättänyt ostaa Ebballe kaikkien tunnettujen sekä kotimaisten että
ulkomaalaisten taiteilijoiden saatavissa olevat valokuvat. Varsinkin
musiikkikaupoista hän löysi näitä kortteja suuret paljoudet.
Kun hän vihdoin eräänä iltana juostuaan itsensä uuvuksiin mitä
erilaisimmissa kaupoissa oli tullut kotiin ja saanut kaikki kuvat
sopivaan järjestykseen kauniiseen, nahkakantiseen albumiin, istahti hän
tyytyväisenä isävainajansa nojatuoliin ja sytytti sikarin.
Kuinka monia hyviä ajatuksia hän olikaan liittänyt noihin kuviin, kun
hän niitä järjesteli. Kuinka monta katumuksen ajatusta hän olikaan
loppuun ajatellut, kun hän vihdoin sai työnsä valmiiksi. Hän oli
ajatellut puhua Ebballe kiintymyksestään ja suhteestaan Lahja Kaarioon.
Hän oli aikonut puhua niinkuin toverilleen, ystävälleen. Uskoa
rehellisesti koko lankeemuksensa alusta loppuun ja anoa anteeksiantoa,
sillä hän tahtoi luopua tunteestaan, hän tahtoi nousta ja sovittaa
rikoksensa...
Ebba oli viisas nainen, ja varmasti oli Ebba ymmärtävä häntä ja antava
anteeksi sekä tukeva häntä tässä epätasaisessa taistelussa tuota
intohimoa vastaan, mikäli yleensä toinen tällaisissa tapauksissa
saattoi toista auttaa...
Mutta Ebba oli käynyt hänestä viime aikoina yhä hermostuneemmaksi, ja
hänen jäykkyytensä ja kylmyytensä oli suorastaan jäätävä. Aavistikohan
hän jotain? Tai ehkä hän tiesi jotain? Ne olivat kysymyksiä, joista
Albert olisi mielellänsä tahtonut päästä varmuuteen, mutta joita hän ei
uskaltanut millään tavalla penkoa... Sen hän kuitenkin käsitti, että
olisi ollut hulluutta puhua Ebballe mitään, sillä niin hermostuneelta
hän vaikutti viileässä rauhassaan...
* * * * *
Samaan aikaan kun Albert ajatteli näitä ja järjesteli valokuvia
albumiin, istui Ebba entistä kalpeampana huoneessaan. Hän oli tapansa
mukaan leposohvalla ja piti kädessään jotain kirjaa, muita hän ei
voinut lukea sitä, sillä ristiriitaiset ajatukset kiitivät kuin
raivotarten ajamina hänen aivoissansa.
Jo viikko sitten Albertin ollessa yliopistossa oli heidän kotiinsa
tullut eräs nuori, hyvinpuettu herra ja lähettänyt palvelijan kanssa
käyntikorttinsa, jossa oli painettuna: »Asianajotoimisto Katajisto &
Tyrkkö. Yksityisetsivä.» Tämä herra oli pyytänyt päästä tohtorinnan
puheille.
Hyvä Jumala, kuinka hän oli pelästynyt! Hän oli silmänräpäyksessä
keksinyt aivoissansa kaikenlaisia kauheita mahdollisuuksia, joita tämä
käynti tarkoitti, mutta sitten hän oli rohkaissut mielensä ja käskenyt
kutsua vieraan sisälle...
Mies oli sanonut olevansa kortissa mainitun liikkeen palveluksessa ja
tuomari Katajiston lähettämä. He olivat halukkaita pienestä maksusta
tekemään tohtorinnalle palveluksen, jos hän tahtoi saada todistuksia
miehensä uskottomuudesta, josta ei ollut epäilystäkään...
Hän oli suuttunut silmittömästi ja ajanut ulos tuon häpeämättömän
tunkeilijan, mutta heti miehen mentyä oli hänen mielensä joutunut mitä
erilaisimpien ristiriitaisten ajatusten valtaan. Hänellä ei ollut
mitään syytä epäillä Albertin uskollisuutta, mutta siitä hetkestä
pitäen hän alkoi kuitenkin tahtomattansakin epäillä häntä...
Kuinka se oli epämiellyttävää, pitää silmällä miestänsä, joka ei
aavistanut mitään hänen puuhistansa. Tosin hän ei huomannut mitään
epäilyttävää, mutta kuitenkin tuntui Albert hänestä tavallista
hermostuneemmalta, vaikka ehkä se olikin vain hänen omaa kuvitteluaan.
Itsensä hän ainakin tunsi levottomammaksi ja hermostuneemmaksi. Hän
koetti tarkastella Albertin kirjeitä, s.o. niiden osoitekirjoituksia,
nähdäkseen, oliko niissä jotain epäiltävää. Kirjeitä hän ei tosin
avannut, mutta varmasti hän olisi senkin tehnyt, jos olisi epäillyt
niitä jonkun naisen kirjoittamiksi, sillä hän piti oikeutenaan
puolustaa onneaan...
Mustasukkainen nainen oli herännyt hänessä, eikä hän pitänyt mitään
keinoja liian halpamaisina ottaaksensa selvää tuon ilkeämielisen
vieraan viittauksien todenperäisyydestä. Kun oppilaita saapui Albertin
luo hänen vastaanottotunnillaan, niin hän kuunteli hiukan raollaan
olevan oven takana mitä huoneessa puhuttiin, mutta hän ei nähnyt eikä
kuullut mitään epäilyttävää...
Hän oli jo väsynyt tähän väijymiseen, mutta tänään oli tapahtunut
jotain kauheata...
Hän näki vieläkin kaikki mielikuvituksessaan:
Albertin luo on tullut hänen vastaanottotunnillaan eräs nuori, verevä
nainen. Heti huoneeseen tultuaan hän sinuttelee Albertia, joka
kutsuu häntä Lahjaksi. He eivät puhukaan mistään opintoja koskevista
asioista. Ebba terästää kuntoaan oven takana, ja hän kuulee kuinka
nainen sanoo selvästi: »Tulin oikeastaan sanomaan sinulle hyvästi,
rakas, sillä minun matkani tapahtuukin jo tänään.» Ebba voi tuskin
pysyä pystyssä, mutta hän ponnistaa kaikki voimansa ja raottaa hiukan
ovea, niin että voi nähdä paremmin. Nainen jatkaa: »Ellen olisi tullut
tänne sinun luoksesi, josta sinä olet minua kieltänyt, niin et olisi
tavannut minua enää tänä iltana asunnossani, sillä äitini sairastumisen
takia täytyykin minun matkustaa jo tänään kolmen junassa. Kirjoita
nyt minulle pian ja usein, lukukauden alkaessa aloitamme mekin taas
opinnot.» Tämän hän sanoo veitikkamaisesti hymyillen ja lankeaa
Albertin kaulaan ja suutelee häntä, ja Albert painaa häntä rintaansa
vasten ja suutelee kiihkeästi. Ebba on päästää huudon, sillä hänen
rinnassaan tuntuu kuin teräaseen pisto, mutta hän painaa nenäliinan
suuhunsa ja horjuu nyyhkyttäen huoneeseensa...
Hän oli itkenyt, itkenyt, mutta sitten mustasukkaisuuden raivottaret
olivat alkaneet ajaa häntä hurjasti kiitävissä vaunuissaan...
Albert ei ollut saapunut kotiin päivälliselle, ja hän oli saanut
rauhassa miettiä heidän suhdettansa alusta nykyhetkeen asti, ja paljon
asioita oli hänelle selvinnyt siinä ajatellessa...
Nyt hän mietti vain keinoa, mitenkä ilmoittaisi Albertille raskaan
salaisuutensa...
Näitä asioita miettien Ebba lepäsi sohvallansa, kun Albert astui
hänen huoneeseensa. Ranskalainen kirja, joka käsitteli ranskalaisen
luutnantin kirjeitä vanhemmilleen sotanäyttämöltä, oli pudonnut
lattialle. Tätä kirjallisuudenlajia oli sodan aikana syntynyt
Euroopassa jokseenkin yhtä paljon kuin luutnantteja oli koko
Ranskan armeijassa. Miuru istui leposohvalla jalkopäässä ja kehräsi
tyytyväisenä. Albertin sisään tullessa se nousi uneliaasti selkäänsä
kyyristäen ja naukui haikeasti.
Tuo Ebban ainainen lepoasento vaikutti Albertiin masentavasti. Nähdä
aina elävä, nuori ihminen makuulla tai noja-asennossa vaikutti niin
toivottomalta ja passiiviselta, että jokainen tarmon rahtunenkin hävisi
Albertista, kun hän tuli Ebban huoneeseen. Nytkin hän jo katui, että
oli ollenkaan tullut, mutta hänen sydämensä oli niin herkkä ja hänellä
oli vastustamaton halu olla Ebballe kiltti ja sydämellinen. Niin moni
katumuksen ajatus oli liikkunut tänään hänessä, kun hän järjesteli
niitä valokuvia siihen joululahja-albumiin.
— Ja sinä pikkunen vain aina luet ja luet, sinusta taitaa pian tulla
professori, — sanoi Albert leikkisällä äänellä, mutta nähdessään kirjan
lattialla hän sanoi vakavana tarttuen Ebban kalpeaan, laihaan käteen:
— Oletko sinä kulta taaskin hyvin väsynyt? — Samassa hän suuteli tätä
kaunista, pitkäsormista kättä. Mutta Ebba tempasi sen äkkiä pois hänen
huuliltansa, ikäänkuin ne olisivat polttaneet häntä...
— Albert! — kirkaisi hän. — Sinä olet pettänyt minua, sinä et rakasta
minua enää. Millä minä olen sen ansainnut?
— Rauhoituhan toki... — sai Albert vaivoin sanotuksi. — Anna minulle
anteeksi.. anna minä selitän...
Ebba katseli häntä surullisilla, hätääntyneillä silmillään. Hän
hengitti kiivaasti, ankaran mielenliikutuksen vallassa, mutta hän
koetti hillitä itseänsä ja puhui näennäisesti rauhallisena:
— Olen ajatellut paljon meidän suhdettamme viime aikoina, ja minä olen
kärsinyt sanomattomasti siitä, että me vähitellen olemme vieraantuneet
toisistamme... Olimmehan me kerran niin onnelliset... Minun sairauteni
ja tuskani ei ole ollut yksinomaan fyysillistä, sillä sieluni on usein
vallannut hirvittävä hätä ja tuska siitä, että me näin vähitellen
luisumme pois toisistamme...
Hänen oli vaikea puhua, sillä itku pyrki tukahduttamaan hänen äänensä,
mutta hän ponnisti viimeiset voimansa ja jatkoi matalalla, miltei
lempeällä äänellä:
— Olen ollut sairas ja hermostunut, mutta sinä et ole ymmärtänyt
minua... Nyt kun minä tiedän kaikki ja ajattelen meidän
tulevaisuuttamme, niin minä kauhistun sen ankaran totuuden edessä...
— Anna minun selittää...
— Kun ajattelen mitä meistä tulee ja mitä tulee pienestä Annikistamme,
niin olen menehtyä...
Nyt ei Ebba enää jaksanut hillitä itseänsä, vaan purskahti ankaraan
itkuun. Hän puhui kiihtyneesti jotain itkunsa lomassa, mutta sitten
hänen voimansa loppuivat ja hän pyörtyi hätääntyneen Albertin syliin...
Albert asetti hänet leposohvalle ja katseli häntä kiveksi
jähmettyneenä. Samassa tuli, äiti huoneeseen ja pysähtyi pelästyneenä
ovensuuhun. Hän katseli kysyvästi Ebbaan, joka makasi valkoisena kuin
kuollut, ja sitten hän katsoi syyttävästi Albertiin, joka seisoi
vapisevin polvin.
— Albert?
* * * * *
Kun lääkäri oli kutsuttu ja hän oli määrännyt Ebban ankaran
hermokohtauksen takia vuoteeseen, palasi Albert omaan huoneeseensa,
jossa pöydällä oli hänen joululahjansa Ebballe. Hän vaipui kuin
halvattu isävainajansa pehmeään nojatuoliin.
Hänet valtasi sanomaton syyllisyyden tunto. Nyt vasta hän huomasi
kevytmielisyytensä ja rikoksensa suuruuden. Hän oli sittenkin kulkenut
kuin unessa sokeana Ebban kärsimyksille ja salatuille tunteille. Hän
oli vain seurannut oman itsekkään pyyteensä kutsua ja rikkonut enemmän
kuin oli omantuntonsa suurimpienkaan soimausten hetkinä voinut edes
kuvitella...
Hän oli aikonut selittää, sillä olisihan ehkä kuitenkin hänelläkin
ollut jotain sanottavaa puolustuksekseen, mutta Ebban tuska ja suuri
hätä olivat tehneet hänet mykäksi...
Olihan Ebbakin kivulloisuudessaan ollut niin viileä, ja eihän
tunteillensa voinut mitään. Ne syntyivät ja kuolivat lupaa kysymättä,
ja täytyi kait avioliitossakin olla ainakin ajatusten ja tunteitten
vapaus, vaikka toiminnan vapautta ei olisikaan...
Nainen oli sittenkin hyvin yksipuolinen rakkausolento... Kaikki mikä
oli ulkopuolella häntä itseään, oli hänelle enemmän tai vähemmän
vierasta. Nainen saattoi ymmärtää vain niitä tunteita ja niitä
kokemuksia, joita hänellä itsellään oli... Ymmärryksen korkein aste,
ymmärtää sitä mitä itse ei tuntenut, oli naiselle mahdottomuus.
Jospa hän olisi saanut edes selittää... Hän oli päättänyt todella koko
miehisellä tarmollaan luopua tunteestaan Lahjaan ja siksi hän oli
hellyydellä lähestynyt Ebbaa...
Mutta samassa välähti Lahjan kuva mieleen niin nuorena ja verevän
kiehtovana...
— Minä en kestä enää, ajatteli hän. — Elämä on niin lyhyt, mutta vaikka
se olisi vielä lyhyempi ja iankaikkisuus vielä pitempi, niin minun
_täytyy_ rientää hänen syliinsä... minä tahdon riemuita hänestä ja minä
tahdon omistaa hänen rakkautensa, sen rakkauden, joka on vain minun
ja minua varten... minun täytyy saada rakastaa vaikkapa vain kerran
elämässäni...
Hurjat, intohimoiset mielikuvat temmelsivät hänen aivoissaan. Hänen
toinen minänsä huusi oikeuksiaan... Hänen koko olemuksensa vavahteli
kuin itkun nyyhkytyksissä, vaikka hänen silmänsä olivat kuivat. Jospa
hän edes olisi voinut itkeä niinkuin naiset, mutta hänen täytyi itkeä
kuumeisiin aivoihinsa kyyneleitä, kuivia kyyneleitä, jotka polttavat
kuin kuuma öljy...
Kylmä hiki oli noussut hänen otsallensa. Hän istui siinä kauan ja
taisteli sielussansa ankaraa kamppailua. Hänen kätensä tempoilivat
hermostuneesti pöydällä hänen saattamatta hillitä niiden vaistomaisia
liikkeitä...
Hän istui kauan miettien, ja hänen mielensä valahti herkäksi ja
nöyräksi. Hän muisti läheisessä huoneessa makaavan Ebban...
Ebba ja hän olivat sittenkin olleet kerran niin onnelliset. He olivat
niin paljon iloinneet nuoruuden ja elämän suurista antimista. Eikä hän
voinut ymmärtää, miksi onni oli ollut niin lyhyt ja miksikä se siruiksi
särkyen oli niin pian luisunut pois... Oma syyllisyytensä nakutti hänen
omaatuntoaan kuin teräväkärkinen vasara... Hän tahtoi koettaa kaikkensa
heidän onnensa uudesti-rakentamiseksi...
Vihdoin hän nousi, hänen kosteat kätensä puristautuivat nyrkkiin, ja
hänen vartalonsa ojentui suoraksi. Hän oli tehnyt järkähtämättömän
päätöksen:
Uhrata koko jäljelläoleva elämänsä vaimolleen, lapselleen ja työlleen...