IV

Kun tuomari Katajisto saapui osakuntaan, oli paraillaan väliaika, sillä

virallinen kokous oli jo päättynyt. Osakunnan sekakuoro esitti muutamia

laulunumerolta, jonka jälkeen istuttiin taas paikoilleen.

Osakuntalaiset istuivat puolikaaressa toinen toisensa taakse

asetetuilla tuoleilla ja täyttivät jokaisen paikan, sillä juristi, joka

aikoi tänä iltana pitää esitelmän, oli tunnettu hyväksi lakimieheksi

ja samalla eteväksi puhujaksi. Inspehtori istui korkeaselustaisessa,

tammisessa tuolissa pitkän tammipöydän takana, ja kuraattori, tohtori

Hakala, istui pienemmässä nojatuolissa hänen vieressänsä samaisen

pöydän takana.

Kuraattori pyysi kohteliaasti esitelmöitsijää astumaan korokkeelle,

jolla pöytä ja äskenmainitut tuolit olivat, ja poistui inspehtorin

kanssa heille varatuille tuoleille osakuntalaisten eturiviin.

Ainoastaan sihteeri, maisteri Vuokatti, joka oli istunut inspehtorin

toisella puolella, jäi papereinensa paikoillensa tammipöydän ääreen.

Esitelmä oli laaja ja perinpohjainen, mutta siitä huolimatta

kuuntelivat osakuntalaiset esitystä suurella hartaudella ja

levollisina. Voimakkaat kättentaputukset esitelmän jälkeen osoittivat

selvästi, että osakuntalaiset olivat mieltyneet esitykseen. Inspehtori

ja kuraattori asettuivat takaisin paikoillensa, ja kuraattori

kiitettyään esitelmänpitäjää kysyi, oliko kenelläkään mitään sanottavaa

edellisen johdosta. Syntyi vilkas keskustelu. Varsinkin juristit

käyttivät ahkerasti puheenvuoroja, mutta uskalsivatpa muutkin puhua

asian periaatteellisesta puolesta.

Tuomari Katajisto oli vaiennut kaiken aikaa ja hieronut hermostuneesti

lihavia, punertavia käsiään. Hän oli huonolla tuulella, sillä hänen

ajatuksensa askartelivat vain siinä kysymyksessä, keneltä hän

mahdollisesti voisi saada lainaksi tarvitsemansa kaksisataa markkaa.

Mutta kun kuraattori Hakala puhui myöskin vekselien tavallaan

epämoraalisesta luonteesta, eli oikeammin siitä, kuinka vekselit

nuorisolle alituisine mielenliikutuksineen, jotka aiheutuivat vekselien

luonteesta, olivat epäterveellisiä mitä heidän moraaliinsa tulee,

pyysi tuomari Katajisto puheenvuoroa kiivaalla, miltei uhkaavalla

äänellä. Hän vastusti tohtori Hakalan mielipidettä ja koetti todistaa

sen vääräksi. Hän ei valinnut sanojaan ja puhui kiihkolla ja heitti

häikäilemättä aina silloin tällöin väliin pieniä hävyttömyyksiä ja

kaikenlaisia ilkeitä persoonallisia viittauksia.

Hänen mielestään vekselit suorastaan kasvattivat ihmisen luonnetta

ja moraalia, sillä juuri niiden kriitillisten ja vaarallisten

ominaisuuksien takia ihmisen tarmo ja huolellisuus kehittyivät sekä

varmistuivat huomattavasti. Kylmäverisyys ja mielenmaltti ainaisen

vaaran uhatessa oli hänen mielestään paljoa arvokkaampi kuin rikkaan

ihmisen ainainen tylsä rauha...

Hän puhui niinkuin olisi kokonaan unhottanut kaikki ne monet

epämiellyttävät mielenliikutukset, jotka olivat hänelle itselleen

aiheutuneet lukemattomista vekseleistä ja joiden tähden hän nytkin oli

niin hermostunut ja huonolla tuulella.

Vanhemmat osakuntalaiset, jotka tunsivat tuomari Katajiston rahahuolet

ja asioidenhoidon, mikä pääasiassa nojautui vekselisysteemiin, eivät

voineet pidättyä aina silloin tällöin äänekkäästi hymähtämästä.

Mutta tämä vain kiihoitti tuomari Katajistoa uusiin, yhä ankarampiin

hyökkäyksiin...

Seurasi sitten pieni väliaika, jolloin juotiin teetä. Pieni

osakuntalaisista muodostettu jousiorkesteri soitti muutamia kappaleita,

ja osakunnan paras lausuja, neiti Lahja Kaario, esitti voimakkaan runon

»Aetas aurea», jonka eräs nimeänsä mainitsematon osakunnan runoilija

oli kirjoittanut. Runo oli sisällykseltään kaunis ja täynnä ajatuksia.

Tohtori Hakala kuunteli mielenkiinnolla ja miltei henkeänsä pidättäen

tätä uutta runoa, sillä siinä oli paljon samoja ajatuksia, joita hän

oli aikonut esittää osakuntalaisille tänä iltana.

Runossa sanottiin, että tarun mukaan oli kerran kultainen aika, jolloin

luonto, eläimet ja ihmiset olivat kaikki hyviä ja rakastivat toisiansa.

Ei mitään vihaa, kateutta eikä pahuutta ollut siihen aikaan, ja kaikki

kodit olivat avoinna jokaiselle kulkijalle, eikä ovissa ollut salpoja

tai lukkoja...

Jokaisessa ihmisessä on yhä kaipaus parempaan, tuohon tarun kertomaan

aikaan. Tahallansa eivät ihmiset ole voineet luopua tuosta ajasta ja

pilata sitä niin rumaksi ja ilkeäksi kuin mitä se nyt on...

Runoon liittyi tarina tautilippaasta eli kertomus siitä, kuinka

kaikki taudit olivat suljetut erääseen lippaaseen, joka oli kauniin

jumalattaren vartioitavana, mutta kuinka tämä naisellisessa

uteliaisuudessaan ei voinutkaan olla katsomatta siihen, vaan

raotti kantta, jolloin taudit lähtivät lentämään tuulien lailla

tästä lippaasta yli koko maanpiirin, mutta jumalatar toinnuttuaan

kauhistuksestaan viime tingassa sulki lippaan, ja jäljelle jäi elämän

onnen kultainen toivo...

Tulevaisuus siis oli oleva ihmisten, koska heille oli jäänyt jäljelle

toivo omassa itsessänsä, aivan samoin kuin kuolemattomuuden iäinen

kaipuu.

Mutta mitenkä oli tulevaisuus toteutuva?

Ihmisten tulee tehdä paljon työtä, omaa työtä, vapaata, epäitsekästä

työtä yhteisen ihanteen hyväksi, toistensa eduksi. Ihmisten tulee

kilpaa täyttää rakkauden käskyä ja vanhojen ihanteiden vararikosta

pelastaa rakkauden työt...

Silloin on elämä toimintaa, ja vain väsyneet katsovat menneisyyteen,

mutta nuorten ja tarmokkaitten on maa. Ja Eeden, jonka yllä ei välky

miekka, vaan työhön joka aamu herättävä aurinko, on koko maa, ja

silloin on kultainen aika...

Tohtori Hakala oli unohtunut kuuntelemaan ja seuraamaan neiti Kaarion

elävää ja voimakasta lausumista niin, että hän vallan säpsähti, kun

kättentaputukset herättivät hänet ajatuksistaan. Ja kun hän silmäili

ympärillensä, huomasi hän, että monet katselivat häntä uteliaasti. Hän

nolostui hiukan ja tuli hajamieliseksi..

Tohtori Hakala nousi puhumaan ja puhui niitä ajatuksia, joita hän

matkalla oli pohtinut ja ajatellut. Häneen oli tarttunut jonkinlainen

runollinen lento. Hän puhui lämmöllä ja innostuksella, ja ellei hänen

puheessaan olisi ollut reaaliseen todellisuuteen perustuvia ajatuksia,

olisi se varmasti vaikuttanut intomieliseltä, sisällyksettömältä

juhlapuheelta, sillä niin runollisesti ja sujuvasti hän esitti

sanottavansa.

Suurin osa osakuntalaisia kuunteli hiljaa ja vaieten, vaikka monen

kasvoilla kuvastinkin hämmästys ja harmi, mutta eräästä nurkkauksesta

kuului äänekästä murinaa. Mitä pitemmälle kuraattori tuli puheessaan,

sitä äänekkäämmäksi kävi tyytymättömyys, ja tyytymättömien

johtajana näkyi olevan tuomari Katajisto. Mutta kuraattori puhui

rauhallisesti loppuun asti, sillä hän katsoi sen oikeudekseen ja

velvollisuudekseenkin. Hän rakasti tuota edessänsä olevaa nuorta,

voimakasta joukkoa, joka kätki itseensä niin paljon kauniita toiveita

ja lupauksia.

Puheen loputtua olivat kättentaputukset verrattain kylmiä ja

virallisia. Inspehtori kiitti osakunnan puolesta kuraattoria

puheesta ja kysyi, oliko kenelläkään mitään sanottavaa sen johdosta.

Syntyi hiljaisuus, kaikki katselivat tuomari Katajistoon. Hän pyysi

puheenvuoroa.

Tuomari Katajisto puhui tapansa mukaan kiihkeästi ja moitti kuraattoria

siitä, että hän tahallansa näki nuorison elämän niin yksipuolisen

mustana. Mutta kun hän oli lopettanut mielestänsä terävän puheensa,

nauroivat kaikki paitsi hän. Kuraattori oli sittenkin voittanut, vaikka

kyllä hän ajatteli itseksensä Pyrrhoksen tavoin, että vielä yksi

tällainen voitto, niin hän oli hukassa...

Kokous lopetettiin. Kuraattori lähti kokouksesta tyytyväisenä siitä,

että oli saanut sanotuksi nuorisolle sen, mitä hänellä tällä kertaa oli

ollut sydämellään. Mutta nuoriso aloitti iloisen karkelon, joka kesti

kello kolmeen aamulla.

* * * * *

Albert Hakala oli ulos tultuaan vielä sellaisessa mielenkuohussa

ja lainehtimistilassa, että hänen ei tehnyt mielensä lähteä kotia

päin, vaan hän päätti kävellä hiukan ulkosalla rauhoittuakseen ja

ajatellakseen mikä mahtoi olla syynä tuomari Katajiston kiihkoon häntä

kohtaan. Hän näet ei tiennyt mitään Martta Hagenin ja Katajiston

suhteesta, sillä Martta ja hän, niin serkuksia kuin olivatkin, eivät

seurustelleet toistensa kanssa.

Suuri ihmisvirta veti häntä pitkin Aleksanterinkatua Pohjoissatamaan,

jonne oli kokoontunut suuri joukko joutilasta väkeä. Kadut olivat

miltei pimeät, sillä lokakuun taivas oli pilvessä ja katulamput olivat

edelleenkin tummia ja niukkavaloisia.

Muutamista lampuista olivat syyssateet huuhtoneet osan sinimaalia

pois, niin että pitkin näiden suurten sinisten kupujen kupeita näkyi

kirkkaita, värittömiä viiruja, joista valo tunkeutui esteettömästi

ja häikäisevänä. Likaisille kaduille syntyi lamppujen alle hehkuvia,

säteileviä tähtiä, samanlaisina kuin Pyhää henkeä taikka kaikkinäkevää

Jumalansilmää esitetään kirkoissa kullatusta kipsistä tehtyinä.

Elettiin yhä alakuloisessa, pimeässä kaupungissa, ja vain nämä tähdet

valvoivat kaupungin kaduilla, sillä paksut pilvet peittivät taivaan...

Tänään oli jokin keisarillinen juhlapäivä, ja kaikki Pohjoissatamassa

olevat laivat, joita ei yleensä pimeyden takia iltaisin huomannut,

olivat nyt tuhansin valoin valaistut. Lukemattomien lyhtyjen rivit

kulkivat pitkin laivojen runkoja, mastoja ja kajuuttoja loihtien esille

pimeästä alusten mahtavat, tulena palavat ääriviivat. Meri aaltoili

verkalleen suurin, tasaisin liikkein, ja nuo tummaa taustaa vasten

loistavat suuret alukset nousivat ja laskivat juhlallisesti niinkuin

Belsazarin pitojen käden piirtämät jättiläistulikirjaimet. Näky oli

hurmaava ja silmiä hivelevä, eikä Albert voinut olla itseksensä

ylistämättä tulen aina tunnustettavaa jumaluutta...

Mieli kauniin näyn tenhossa palasi hän rauhoittuneena kotiinsa

Kaivopuistoon, missä heidän oma kaksikerroksinen talonsa tuijotti

merelle, jonka tummalla pinnalla ei loistanut ainoankaan aluksen

yksinäinen, kiikkuva tulikukka. Gråharan uskollinen, ystävällisesti

tuikkiva silmä oli ummessa, niinkuin nukkuneen peikon silmä...

* * * * *

Mutta tuomari Katajisto kulki samoihin aikoihin osakunnassa ympäri

niinkuin varas markkinoilla onnistumatta saamaan haluamaansa

rahasummaa...

V

Eräänä tuulisena marraskuun yönä seisoo Janne Pöyhtäri vahdissa

Korkeavuorenkadun palotornin portilla. Tuuli ulvoo ympärillä olevien

korkeitten kivimuurien savupiipuissa ja korkean palotornin rautaisissa

kaiteissa.

Vihaisesti tupruttaa se Jannen silmille kuivaa lunta. Hän nostaa

harmaan vahtiturkin ketunnahkakauluksen, kääntyy selin tuuleen ja nojaa

portin matalaan graniittiseen pylvääseen. Näin on niin hyvä olla.

Mieleen muistuu viime toukokuun ensimäinen päivä, Vapunpäivä, jolloin

hän astui virkaansa vakinaisen palokunnan palvelukseen.

Se oli kirkas, aurinkoinen kevätpäivä, ja hänen mielensä oli iloinen ja

kevyt. Ensinnä näytettiin hänelle talli kutakin hevosta varten, eli nuo

eristetyt pilttuut, joissa hevoset seisoivat vapaina, pää käännettynä

kahta, helposti avautuvaa lasiovea päin. Nämä ovet johtivat suureen

saliin, jossa kaikki sammutusvehkeet olivat. Siinä seisoi rivissä isoja

vaunuja tulenpunaisine pyörineen, autoja, höyryruiskuja, letkukärryjä,

suuret, kahdeksantoistametrin pituisiksi venyvät mekaaniset tikapuut

y.m. liikkuvat esineet. Seinillä oli hakatikapuita ja monenlaisia

jatko-tikkaita, soihtuja, lyhtyjä. Miesten nahkaiset kypärit ja leveät

nahkavyöt, joissa riippui palokirveet, olivat kaikki asetetut nauloihin

yhteen riviin, josta ne oli helppo tarvittaissa ottaa. Kaikki oli ollut

hänelle niin uutta, hauskaa ja miellyttävää. Mutta sanoin kuvaamaton

oli hänen riemunsa, kun hän erään toverinsa kanssa, joka hänelle tämän

palosotilaan paikankin oli hommannut, nousi korkeaan palotorniin.

Hän oli jokseenkin hengästynyt noustuaan oudokseltaan rivakasti tornin

jyrkkiä kiviportaita. Olipa se torni koko joukon korkeampi kuin

kotipitäjän kirkon kellotapuli, ajatteli hän kiivetessään.

Voimakas, kylmä tuulenhenki löi häntä vastaan, niin että lakki oli

päästä pudota, kun hän tuli tornin tasaiselle katolle, jota korkea,

tiilipylväinen rauta-aita reunusti. Tuuli niin, että korvissa humisi ja

päätä huimasi. Täytyi pitää kiinni kaiteesta.

Oli iltapäivä, ja aurinko teki laskuaan. Hän hengitti syvään ja

katseli etelään, merelle päin, joka kimmelsi laskevan kevätauringon

valossa rannattomana kultamerenä. Hänen täytyi kaihtia silmiään, sillä

niin tämä punertava kirkkaus häikäisi häntä. Hän käänsi katseensa

pohjoista kohti, ja hänen silmiensä eteen avautui hurmaava näky.

Aurinko loisti punaisena pallona luoteisella taivaalla, ja alhaalla

hänen jalkojensa alla lepäsi kaupunki niinkuin hirvittävän suuri

vaahteranlehti. Joka puolelta ympäröi tätä laajaa saarentoa meri,

joka oli ikäänkuin uurtanut sen rannat niin, että koko alue monine

niemekkeineen ja lahtineen todella muistutti suurta syvähaikoista

vaahteranlehteä. Ja kun hän katseli etäämmälle, näki hän, että tämän

jättiläislehden ruotina oli Töölönlahden, Humallahden ja Taivallahden

välinen kannas. Ja antaessaan katseensa loitota yhä etäämmälle hän

näki, että rakennuksien tuhantisista ryhmistä ei tullut loppua, vaan

ne sulivat kaukana näköpiirin himmeään vihreyteen. Tuntui aivan kuin

siellä etäällä olisi voinut olla lukemattomia samanlaisia, juhlallisia

lehtimuodostuksia ja vihdoin itse ääretön jättiläispuu...

Näky oli valtava. Täältä korkealta arkielämän yläpuolelta katsottuna

näytti tuo kaupunki, jonka suorat kadut ja kauniit puistot, korkeat

kivimuurit ja esikaupunkien epäsäännöllisesti kiemurtelevat kujat hän

ajurina niin hyvin tunsi, kaikesta ylimalkaisuudestaan huolimatta

suurenmoiselta ja suorastaan kutsuvalta. Tuo sama kaupunki, josta hän

niin usein oli ikävöinyt maalle, tutuille kotivainioille ja metsiin...

Äkkiä hän muisti, että jonkun kilometrin matkan päässä heidän

kotitalostaan oli hiekkaharju, jonka korkeimpaan paikkaan venäläiset

topografit olivat aikoinaan rakentaneet solakoista petäjistä hataran

ja huojuvan näkötornin. Siitä näkötornista oli laajin näköala yli koko

tienoon. Sieltä hän oli saattanut nähdä miltei koko heidän maatilansa

pellot, niityt, metsät, suuren järven ja joen, joka kiemurteli kuin

hopeanauha tumman alttariliinan reunassa, ja sieltä saattoi laskea

seitsemän pitäjän kirkot.

Hän unohti hetkeksi missä oli. Hän alkoi laskea kirkontorneja.

Nikolainkirkko yksi, tuossa edessä ja miltei sen kupeella vanha

venäläinen kirkko ja korkea kultasipulinen Uspenskin katedraali

tuossa oikealla, kolme. Kallion uusi, jykevä graniittikirkko tuolla

etäämmällä neljä... Hän kääntyi vasempaan, pieni puinen vanha kirkko

viisi, Johanneksenkirkon »naskalinpäät» kuusi, Katolinen kirkko ja

pieni Saksalainen kirkko, seitsemän, kahdeksan, sekä etäämmällä

Viaporin saaressa vihreäsipulinen venäläinen kirkko yhdeksän ja lopuksi

lukematon määrä korkeita, erilaisia torneja ikäänkuin suuressa metsässä

erikorkuisia puita. — Yhdeksän kirkkoa, sanoi hän puoliääneen, —

yhdeksän...

— Eihän kuin seitsemän — muisteli hän ihmetellen mielessään, ja samassa

hän havahtui ja muisti missä seisoi. Kaukana tuolla näkörannan takana

olivat _ne_ kirkot, joita hän kaipasi, ja hänen kaihoisat ajatuksensa

kiipesivät punertavia pilviportaita kauas metsänrannan taakse...

Laskeva aurinko kimalteli kirkkojen kullatuissa palloissa ja

kultasipuleissa. — Ehkä sama aurinko kultasi nyt kotipitäjän

kirkontornin vanhoja yläruutuja. — Hänen mielensä täytti vihlova

koti-ikävä, ja kurkkuun tuli jotain, joka tuntui olevan hyvin vaikeata

niellä...

Hänen toverinsa puhui koko ajan ja esitteli eri rakennuksia mainiten

niitä nimiltään, mutta hän ei kuullut mitään, hänen ajatuksensa olivat

liitäneet lintujen teitä kauaksi kotiseudulle...

Kun hän ei vastannut mihinkään kysymykseen, löi toveri häntä olkapäähän

ja kysyi:

— Huimaako sinua?

— Johan nyt, — vastasi hän säpsähtäen niin, että polvet notkahtivat,

ja alkoi lähemmin tarkastella allansa lepäävää kaupunkia. Kaikki

sen suorat kadut näyttivät niin mitättömän kapeilta, ikäänkuin

mustalle kivitaululle viivaimella vedetyiltä viivoilta. Puistot

lehdettömine, hiukan vihertävine puineen näyttivät mustilta kuin

kulon polttama nummi. Tuhannet peltikatot, vaaleammat ja tummemmat,

paistoivat erivärisinä läikköinä auringon hohteessa, ja punaiset

tiilikatot hehkuivat kuin sula kirjelakka. Kun katseli kauemmin, oppi

silmä huomaamaan, että talojen monet, pienet tornit muistuttivat

täältä ylhäältä katsottuina pestyjä ruoka-astioita, jotka on pantu

jättiläistarjottimelle kumollensa valumaan.

Aurinko oli jo vähitellen miltei kokonaan painunut metsänrannan taakse

ja valaisi vain korkeimpia torneja. Hänkin täällä palotornissa oli

vielä valossa, mutta alla olevan kaupungin suorat kadut näyttivät

mustilta ja tyhjiltä kuin iankaikkisuuden ammottavat kuilut. Häntä

puistatti. Kattojen päällä olevat sadat metalliset savutorvet, joiden

liikkuvia, siivekkäitä päitä kevättuuli heilutteli edestakaisin,

tuntuivat itse pahan mustilta enkeleiltä. Ja etäämmällä korkeista

tehtaitten piipuista nouseva musta savu liehui kuin hirvittävän suuret

suruharsosta tehdyt liput...

Hän tunsi jonkinlaista katkeruutta rinnassaan. Hän ei voinutkaan

sulautua tähän tummankirjavaan kiviröykkiöön, jossa hän oli valvonut

niin monta väsyttävää yötä. Kaikki sen ihmiset tuntuivat hänestä

pahoilta ja turmeltuneilta, sillä vain sellaisina hän oli oppinut heitä

tuntemaan. Reipas, yllättävä tunne, joka hänellä oli ollut noustessaan

tähän korkeaan torniin, oli hävinnyt. Kotiseudun huojuvan tornin

loihtimat kuvat olivat surmanneet tämän alussa niin viekoittelevan

näyn, ja ikäänkuin häpeissään hän oli laskeutunut alas kolisevia

kiviportaita...

Raju tuulenpuuska nosti maasta hänen jalkojensa edestä valkoisen

lumihaukan, joka lensi pahasti ulvoen kohti korkeutta ja hipaisi

mennessään kylmällä pyrstöllään hänen kasvojansa. Janne heräsi

ajatuksistaan. Tuuli ulvoi ja melusi kaikissa savutorvissa, ja eräs

kaatunut metallitorvi jollain läheisellä katolla piti kovaa räminää

ja kolkutteli kaameasti kuin kuoleman nyrkki nukkuvan ovea. Jannen

oli vilu. Toisinaan, kun tuuli hiukan hiljeni, kuului selvästi,

kuinka tornissa olevat monet metalliset köydet, joihin tulipalomerkit

ripustettiin, vinkuivat niinkuin touvit laivan mastoissa.

Tänä vuonna oli talvi tullut tavallista aikaisemmin ja lunta oli

myöskin harvinaisen paljon. Janne katseli pyryn läpi alas kaupunkiin

pitkin tyhjää Korkeavuorenkatua. Kaupunki oli miltei pimeä, siellä

täällä palaa kituutti sininen sähkölamppu levittäen niukasti aavemaista

valoaan. Janne terästi näköään ja huomasi, että ajuriasema molempien

Esplanaadien välisessä Mikonkadun osassa oli tyhjä. Siinä ei torkkunut

ainoakaan ajuri.

— Olisipa nyt hyvä tuuri, — ajatteli hän, — jos tänä yönä pitäisi olla

ajossa. Tuostahan sitä aina kalastettiin ne viimeiset eksyneet, ja nyt

ei siinä näy olevan ketään odottavaa. Siitä saisi nyt helpolla...

Hän katsoi kelloaan, se näytti kahta. Vielä yksi tunti...

Pitkin katua tulla hoiperteli hyvinpuettu herrasmies. Tultuaan

paloaseman portille pysähtyi hän sen edessä palavan niukkavaloisen

sinisen katulyhdyn alle. Hänen kasvonsa olivat tässä inhoittavassa

valossa kuolonkalpeat. Hän lähestyi Jannea ja pyysi tulta sikariinsa,

mutta koska ei ollut sallittua tupakoida vahdissa seistessä, ei hän

viitsinyt tällaisessa tuulessa ruveta kaivamaan esille tulitikkuja.

Päihtynyt herra oli tyytymätön, änkytti siteen kaikenlaisia

sopimattomuuksia ja lähti vihdoin, kun Janne ei viitsinyt vastata hänen

kysymyksiinsä, hoipertelemaan alas katuviertä Johanneksenkirkolle päin.

Janne oli niin tottunut moisiin yöllisiin kulkijoihin. Niitä oli

monenlaisia ja monentapaisia. Tältäkin korkealta paikalta saattoi

toisinaan niin hyvin katsella yöllisillä retkeilyillä kulkevia

erilaisia ihmisiä. Hänen käsityksensä sivistyneistä ihmisistä ei ollut

parantunut, jos ei huonontunutkaan. Ei hän heitä enää kadehtinut;

useita heistä hän joko sääli tai inhosi...

Hän oli tyytyväinen ammattiinsa, sillä tämä oli reipasta elämää,

vaikka toisinaan kyllä hiukan liian orjallista, sillä yövuoroja oli

usein ja lomaa vain joka neljäs päivä. Hän oli palvellut jo useilla

paloasemilla, niinkuin ensi vuotena oli tavallista. Kaikkein ikävin

aika oli hänestä ollut palvelusaika Kruununhaassa, jossa säilytettiin

»kunnan» sairasvaunuja. Aina kun vain soitettiin, täytyi lähteä

sairaita kuljettamaan. Mielellänsähän sitä olisi kuljettanut nuoria

ihmisiä, vaikkapa kuinkakin loukkaantuneita, mutta kun piti nostella

kuolevia, vuosikausia vuoteessa maanneita vanhuksia, jotka koko ajan

valittivat ja saattoivat millä hetkellä hyvänsä kuolla kantajien

käsiin, pani luonto väkisinkin vastaan. Mutta kaikissahan toimissa oli

omat vastuksensa, ja sen tietäen hän oli tyytyväinen ja onnellinen

tästä paikastaan.

Hänen mielensä sykähti ilosta, kun hän ensi kerran sai päällensä tuon

kauniin, mustan puvun, joka kullanvärisine messinkinappeineen teki

niin komean vaikutuksen. Mutta nahkainen kypäri, jossa oli kiiltävä

messinkinuppi, vaikutti hänestä niin sotaiselta. Erityisesti ihaili

hän tuota punaraitaista, mustaa kangasvyötä, joka kiersi hänen

solakoita uumiaan niinkuin kaksi hehkuvaa tulirengasta. Tämä puku

oli yksinkertaisuudessaan toki paljoa kauniimpi kuin rumamallinen

ajurinpuku, joka ei koskaan tahtonut pysyä puhtaana.

Janne ihaili sankarillisuutta. Hän oli erityisesti ihastunut

ruumiinharjoituksiin. Voimisteluharjoitukset olivatkin

hänestä hauskimpia hetkiä koko toimessa, lukuunottamatta itse

palosammutustyötä. Hän oli edelleenkin harjoittanut uimista kaupungin

uudella uimalaitoksella milloin vain sai siihen tilaisuutta. Myöskin

oli hän hyvä painija, eikä kukaan koko »kunnassa» saanut hänen

hartioitaan mattoon. Mutta juoksu oli sittenkin hänen erikoisalansa;

sitä urheilulajia hän ihaili yli kaiken.

Jo ajurina ollessaan hän oli käynyt ahkerasti työväen iltakursseilla,

joilla hän oli tutustunut siellä luennoivaan tohtori Hakalaan. Mutta

nytkin hän saman tohtorin kehoituksesta oli käynyt niillä kursseilla

milloin vain pääsi. Häneen olivat erikoisesti vaikuttaneet tohtorin

elävät kuvaukset historiasta. Varsinkin vanhan ajan historiassa oli

kohtia, jotka erityisesti kiinnittivät hänen mieltänsä. Kuvaukset

Maratonjuoksusta tai roomalaisista kilpa-ajoista sirkuksessa olivat

vaikuttaneet häneen innostuttavasti.

Kun sattui tulipalo ja hän sai olla ohjaksissa ja ajaa huimaavaa

vauhtia noita nelipyöräisiä, suuria vaunuja, jotka raskaina kuin

tykit jyristen vierivät hirvittävällä vauhdilla alas jyrkkää

Korkeavuorenkatua, niin että hevosten kengät ja rautaiset pyörät

iskivät tulikipunoita kadun lujasta kivityksestä, silloin hänestä

tuntui, kuin hän olisi ohjannut vauhkoja hevosia roomalaisella tai

olympialaisella kilparadalla. Hän kiihoitti hevosia ohjillaan ja

kehotuksillaan, ja mitä korkeammalla niiden harjat hulmusivat ja mitä

rajummin niiden kaviot iskivät maahan, sitä suurempi oli hänen sielunsa

lento ja innostus.

Varsinkin tulisoihtujen levottomassa valossa piti hän tätä hurjaa,

aavemaista menoa hiiden hevosten karkelona, jota kumeat, kiihoittavat

torventörähdykset säestivät. Jos hän joskus joutui ajamaan jäljempänä

tulevia letkukärryjä, oli hänellä vastustamaton halu nuolena kiitää

kaikkien muiden ohi, sillä hän olisi tahtonut tarjota katuvierillä

mustana ja ihailevana joukkona seisoville ihmisille ihanan näytelmän...

roomalaiset kilpa-ajot...

Ajattelustaan herätti hänet toveri, joka kello kolmen aikana tuli

päästämään hänet vahtivuorostaan. Tyytyväisenä lähti hän nukkumaan,

sillä yöllistä vahtivuoroa seurasi aina vapaapäivä...