Tuomari Eemeli Katajisto kulki vieläkin kuin kuumeessa, vaikka siitä
keväästä, jolloin hän oli tutustunut Martta Hageniin, oli kulunut jo
kesä ja oltiin syksyssä...
Hän, joka itse oli lihavahko ja hartiakas mies, oli aina ihaillut
pientä naista. Nainen oli hänen unelmiensa kaunein kangastus, ja
hän oli aina itsellensä myöntänyt, ettei hän pääse mihinkään elämän
ristiaallokossa, ellei naisen pieni käsi tartu hänen lihavaan, hiukan
punoittavaan käteensä ja johda häntä onnellisesti läpi elon myrskyjen.
Hän tunsi voimansa. Se oli suurempi ja pyörryttävämpi kuin hänen oman
maakuntansa suurimman kosken kurimus. Hän tahtoi seistä sinä vankkana
puuna, jonka ympärille elämän suloisin viiniköynnös naisen hahmossa
täyteläisine rintoineen kietoutuu ja rusoisilla huulillaan juottaa
hänelle rakkauden hekumallisinta viiniä...
Hän rakasti pientä naista, jonka piti olla samalla kertaa heikko,
mutta viekkaudessaan ja viisaudessaan voimakas ja ruumiiltaan notkea
kuin villikissanpenikka täynnä temperamenttia, luonteen tulisuutta ja
tunteen hehkua niinkuin keitetty punaviini...
Ja nyt, viime keväänä, hän oli vihdoinkin löytänyt sellaisen naisen.
Hän oli se oikea.
Tuomari Katajisto taisi todella olla hiukan kuumeessa, sillä niin
hänen päätänsä poltti, vaikka saattoihan siihen osaltansa vaikuttaa
viimeöisistä juomingeista johtuva kohmelokin.
Mutta siitä huolimatta hän oli sittenkin tyytyväinen. Hän oli aina
pitänyt ihanteenaan omistaa rakastajattaren, jota kehtaisi näyttää
ja joka olisi hiukan siihen tyyliin kuin hän oli kuvitellut niiden
olevan suuressa maailmassa. Tosin Martta Hagen oli hiukan liiaksi
oikuttelevainen, mutta hänhän oli taiteilija ja sitäpaitsi tuollaiset
oikut ne vain virkistivät ja tekivät rakkauden joka kerta uudeksi ja
intresantiksi...
Eikä ollut suinkaan mikään skandaali esiintyä taiteilijatar Martta
Hagenin seurassa. Ensinnäkin hän oli oikeastaan perhetyttö ja toiseksi
hän oli tunnettu tanssijatar ja soma, joskaan ei erityisen kaunis,
operettidiiva, jonka koko kaupunki tunsi.
Hänellä oli todella täysi syy olla tyytyväinen rakkautensa esineeseen,
sillä moni häntä paljoa paremmassa asemassa oleva nuori herra näkyi
kadehtivan hänen menestystänsä naismaailmassa. Olihan Martta Hagenilla
tosin hiukan muutakin mainetta kuin vain taiteilijatarkuuluisuutensa,
mutta mitäs siitä, se oli vain toisten taiteilijoiden kateutta ja
parjausta...
— Oli miten oli, — ajatteli hän ja pöyhi suurta, mustaa tukkaansa.
— Hän on joka tapauksessa rakastunut minuun, ja siinä on minulle
kylliksi. Juuri hänen kaltaistaan olen aina uneksinutkin, sillä miksipä
ei minulla voisi olla yhtä loisteliasta ystävätärtä kuin monilla
muilla, jotka eivät ole yhtään parempia kuin minäkään...
Tuomari Katajisto sytytti pienen, hyvältä tuoksuvan sikarin ja asteli
rauhallisesti huoneessaan edestakaisin.
Se se vain on harmillista, että minun pitää olla niin saamarin köyhä —
ajatteli hän kulkiessaan. — On se isäukkokin aika otus, istua kököttää
siellä maalla kaikkien kohojen ihailtavana ja johtaa niiden typeriä
kuntakokouksia. Niin no, eiväthän ne kaikki nyt niin kohojakaan ole,
mutta saamarin rahanahneita ne ovat kaikki järjestänsä ja ne ovat
huonoa seuraa isäukolle, joka on itse lihaksi tullut kitsaus...
Oli se huono tikki, ettei sen isäukon kanssa voinut sopia. Mitäs
siitä, jos vastoin sen tahtoa lähdinkin opinteille, sillä olenhan minä
onnistunut ja loistavasti suorittanut tutkintoni. Saisi olla ylpeä
pojastaan, joka on tuomari. Mokomatkin periaatteet. »Herrakuume», mitä
tyhmyyksiä se on, noita sosialistien keksintöjä? Jos kaikki jäisivät
maalle multaa ja lantaa tonkimaan, niin mistä Herran nimessä kansa
sitten saisi pappeja ja tuomareita, sillä eiväthän herrain lapset
kelpaa kuitenkaan muuhun kuin hyviä palkkoja nostamaan, minkä senkin ne
usein tekevät kasööriensa kautta...
Sitten hän pysähtyi peilin eteen ja katseli kuvaansa siinä.
Jaa-a, ei se ole hullumpi, täydellinen gentlemanni, johonka hienot
naiset ja taiteilijattaretkin rakastuvat. Ei kukaan, ei edes piru
helvetistä, voisi arvata, että tämän pojan pappa on turpeenpuskija
maalta. Yhtä puuttuu, yhtä puuttuu... sitä saamarin rahaa. Jos rupeaisi
tekemään — ajatteli hän leikillä ja pyörähti koroillaan ja jatkoi
hymyillen kävelyään.
Suurtalonpoika, mitä tyhmyyksiä se oli? Isäukko on talvi-iltoina
tavannut niitä »Setä-Topeliuksen» kirjoja, ainoat kirjat, joita
hän, paitsi katkismustaan, on lukenut, ja saanut päähänsä
suuruudenhulluuden. Linnaan se tätien ja lastenkamarien runoilija
olisi ajoissa pitänyt telkeä, ettei se olisi päässyt turmelemaan
Suomen tervettä talonpoikaa. Ukko muka vannoi niinkuin Aaron Perttilä,
että hänen lapsestaan ei saa tulla herraa eikä herrojen uuspeiliä.
Mutta saamari soikoon, tulipa sittenkin, ja hyvä tulikin. Mutta, jos
koettaisi vieläkin kerran sopia, jos se vain antaisi anteeksi se vanha
tervaskanto, mutta johan nyt, se on itsepäinen ja tylsäjärkinen kuin
härkä.
Äss, rahaa minä tarvitsisin, kun se Marttakin taas pyysi viisisatasen.
Ja onhan se vallan luonnollista, täytyyhän hänen saada uudet puvut
siihen uuteen loisto-osaansa operetissa. Ja sitten kukkavihko ensi
näytökseen ja kukkakori kolmannen näytöksen suuren tanssin jälkeen
sekä viisikymmentä markkaa jokaisen lehden arvostelijalle ja... Äkkiä
hänen ajatuksensa ikäänkuin pysähtyivät, ja sitten ne taas kiitivät
hurjaa vauhtia eteenpäin niinkuin ohjaajaa vailla oleva, vahingossa
käyntiin päässyt auto. — Jospa isäukko kuolisi, niin ei olisi rahasta
puutetta... Hän viskasi sikarin pois ja heittäytyi istumaan suureen
ameriikkalaiseen nojatuoliin sekä upotti lihavat, pulleat sormensa
paksuun tukkaansa...
Hän lienee istunut siinä kauan aikaa, kun hän heräsi ajatuksistaan
siihen, että avain pistettiin eteisen ameriikkalaiseen lukkoon. Samassa
Martta Hagen syöksyi huoneeseen. Hän oli puettu muodikkaaseen, mustaan
silkkipukuun, jonka hame oli miltei liian lyhyt, ja musta silkkinen
päällysnuttu teki hänet siroksi ja pieneksi. Harteilla oli hänellä
hyvin leveä kärpännahkainen puuhka ja kädessä samasta nahasta tehty
jättiläismunan muotoinen muhvi.
Huone täyttyi voimakkaalla hajuveden tuoksulla. Tuomari Katajisto
hypähti ylös tuolista ja riensi suutelemaan tulokasta.
— Nyt jo kotona, eikö teillä ollutkaan harjoitusta?
— Oli ja on, mutta se keskeytyi vähäksi aikaa, — sanoi Martta ja koetti
hellästi välttää ystävänsä suudelmaa, joka osui hänen maalattuun,
miltei läpinäkymättömän, valkoisen harson peittämään poskeensa.
— No no, Eemeli, koeta nyt hillitä kiihkoasi, etkö sinä näe, että saat
tukkani ja hattuni epäkuntoon?
— Oletko sinä juovuksissa? — kysyi Eemeli hämmästyneenä ja päästi
otteensa suudeltuaan Marttaa suulle.
— En, jestas sentään, vaikka sietäisi sitä ollakin, mutta kuinka niin?
— Sinähän tuoksut viinille?
— Mutta onhan se luonnollista.
— Mitenkä? Sinä oletkin siis ollut viftillä?
— Lalalalaa, oletpa sinä taas mustasukkainen. Minä olen ollut
harjoituksessa ja harjoitellut samppanjabalettia ja tietysti täytyy
minun juoda harjoituksessa saadakseni stemninkiä, ymmärrätkö sinä?
Kuule, Eemeli, kyllä sinun nyt täytyy antaa minulle parisataa, se
samppanja on nykyään niin inhoittavan kallista, sota-aika, sota-aika,
ja minä en voi harjoitella ilman »hartsausta», eikä ne kyypparit usko
minulle velaksi.
Eemeli joutui hännillensä.
— Parisataa? Oletko sinä hullu? Mistä minä ne otan ja minulla ei ole.
— On sinulla, anna pois!
— Kultani, ei minulla nyt ole, mutta huomenna.
— On sinulla. — Martta lähestyi Eemeliä ja suuteli häntä kiihkeästi ja
veti hänet sohvaan viereensä istumaan.
— Rakas pojuni, oma kulta pojuni, anna nyt, ethän sinä voi tahtoa, että
minä epäonnistuisin kenraaliharjoituksessa. Anna nyt, minulla on kiire,
minun on oltava kolmannessa näytöksessä sisällä. Rakas poju, anna nyt,
minun menestykseni ja onneni on sinunkin onnesi, niinhän, poju, anna
nyt.
Hän suuteli Eemeliä ja upotti pitkät, laihat sormensa, hänen suureen,
tummaan tukkaansa.
— Kulta oma, minulla ei ole, ei ole!
— Sinulla on, mutta sinä et enää rakasta minua. Sinä tahdot estää minun
taiteellista menestystäni. Sinä olet kateellinen ilkiö, oikea hirviö.
Ah, teitä juristeja, te ette ymmärrä naista ettekä taidetta. Ainoa mitä
te ymmärrätte, on tuomita onnettomia naisia Hämeenlinnaan...
Martta heitti itsensä sohvan selustaa vasten ja itki silkkiseen
nenäliinaansa.
Tätä syytöstä ei tuomari Katajisto voinut kestää. Hän sanoi samalla
sekä nuhdellen että pyytäen:
— Kulta!
— Anna minun olla, — sanoi Martta kyynelensä lomassa, — kaikki te
olette samanlaisia, kaikki te sanotte rakastavanne minua, mutta kukaan
ei tahdo uhrata minun puolestani edes niin paljoa, että minä saisin
leipäni, — hän itki ääneen.
— Mutta saathan sinä toki leipäsi. Mutta sinähän et tyydy siihen,
sinähän tahdot samppanjaa, ja se ei enää ole leipää.
— On se, sillä minun taiteeni on minun leipäni, ja minun menestyksen!
riippuu samppanjasta, — nyyhkytti Martta.
Eemeli ei viitsinyt enää nähdä Martan itkevän. Hän otti lompakkonsa
esille ja kaivoi siellä kaksi sadanmarkan seteliä.
— Kas tässä on sinulle leipään, mutta kyllä sinä olet julma, kun viet
minulta viimeiset rahani, ja huomenna lankeaa minulla vekseli, jonka
hoitamiseen olin ne varannut.
Mutta Martta ei huolinut rahoista, hän itki vain.
— Voi kultani, ota nyt, muutenhan sinä itket äänesi käheäksi ja
epäonnistut huomenna täydellisesti.
Hän otti oman nenäliinansa ja alkoi pyyhkiä Martan poskia ja silmiä.
Nenäliina muuttui punertavaksi ja silmistä lähti mustaa väriä.
— Enhän minä voi olla julma, niinkuin sinä sanot, — sanoi Martta
tylysti.
— Et sinä ole julma, minä vain laskin leikkiä, ota nyt, kultani.
Martta otti rahat, rutisti ne kokoon ja pisti ne ketjussa riippuvaan
suurehkoon hopeaiseen käsilaukkuun, jonka kansi oli täynnä kaikenlaisia
kiviä ja mitä erilaisimpia monogrammeja. Sitten hän nousi, järjesti
tukkaansa ja hattuansa peilin edessä, veti hiukan puuteria kasvoihinsa
ja suuteli niinkuin marttyyri Eemeliä.
— Hyvästi.
— Joko sinä menet?
— Minulla on kiire, minua odotetaan.
— Minä tulen mukaan katsomaan kenraaliharjoitustanne.
— Ei, ei se sovi, sillä sinne ei päästetä ketään asiaankuulumatonta.
— Mutta kuulunhan minä asiaan. Minä tulen, kyllä ne minut päästävät,
minä vaikka lahjon vahtimestarit.
— Ei, sinä et saa tulla.
— Miksen?
— Sillä minä niin hermostun sinun läsnäolostasi.
— Se ei ole totta. Minä tulen.
— Sinä et tule! Jos yritätkään, niin minä hyppään heti paikalla alas
tuosta rappusista, sillä minä olen niin hermostunut, älä kiusaa minua.
Minä teen sen, sinä tiedät, että minulla on temperamenttia ja rohkeutta.
— Rauhoitu, rauhoitu Jumalan nimessä. En minä tule. Mutta kuinka kauan
sinä viivyt?
— Siksi kunnes samppanjabaletti on lopussa. Hyvästi, kultamuruni. — Hän
heitti mennessänsä lentosuukkosen ja juoksi tiehensä.
Puolta tuntia myöhemmin oli tuomari Katajisto operettiteatterilla ja
sai kuulla, että siellä ei ollut mitään harjoitusta erään sairastumisen
takia. Tuomari Katajisto kirosi ja päätti lähteä osakuntatalolle,
jossa hän tiesi tänä iltana olevan paljon juristeja koolla, sillä
eräs lakitiedettenkandidaatti oli lehdessä olleen ilmoituksen
mukaan lupautunut pitämään esitelmän vekselioikeudesta. Hän lähti
osakuntatalolle toivossa saada lainata ne kaksisataa markkaa, jotka
Martta häneltä juuri oli siepannut ja joita hän tarvitsi omaan
vekseliinsä.