II

Tohtori Albert Hakala istui kauniisti kalustetussa työhuoneessaan.

Tämä huone oli ollut hänen isänsä työhuone. Hän istui samassa

puhvelinnahalla päällystetyssä kirjoituspöytätuolissa, jossa hänen

isänsä, professori Hagen, oli eräänä iltana löydetty kuolleena.

Professori Hagenia oli kohdannut äkkiarvaamatta halvaus, ja hänen

odottamaton poismenonsa oli vähällä maksaa Albert Hakalan vanhan

äidinkin hengen, sillä niin oli rouva Hagen surrut miehensä kuolemaa.

Isänsä kuoleman jälkeen oli tohtori Hakala muuttanut nuoren rouvansa

Ebban ja heidän pienen tyttärensä Annikin kanssa vanhan äidin luo

asumaan lapsuudenkotiinsa Kaivopuistoon merenrannalle. Perhe oli rikas,

ja tämä kaksikerroksinen kivitalo, jossa perhe aina oli yksin asunut,

oli perinnönjaossa joutunut äidin osalle, mutta koska se oli aivan

liian suuri yhden vanhan naisen asuttavaksi, oli Albert äitinsä iloksi

muuttanut perheineen sinne.

Suuria muutoksia ei tässä kodissa oltu isän kuoleman jälkeen tehty.

Albert oli tietysti saanut isän huoneet kalustoineen, kirjastoineen,

samoin oli äiti pitänyt omansa. Ebba, joka oli Albertin serkku, oli

muuttanut omat mahonkiset huonekalunsa samaan huoneeseen, jossa

hän nuorena tyttönä yliopistossa lukiessaan ja myöhemmin Albertin

kanssa kihloissa ollessaan oli asunut. Pikku Annikille oli kalustettu

Ebban huonetta lähellä oleva huone, jossa aikoinaan oli asunut Ebban

kasvattisisar ja Albertin onneton serkku, Martta Hagen. Tästä tädistä

ei Annikille koskaan kerrottu mitään...

Tohtori Albert Hakala oli samoihin aikoihin kuin hän viimeisteli

väitöskirjaansa joutunut kansallisen innostuksen valtaan. Syventyessään

yhä enemmän ja enemmän italialaisen Leopardin, tuon »kuoleman sulhon»

sekä elämään että runouteen ei hän voinut olla innostumatta siitä

mahtavasta noususta, vakavuudesta ja palavasta suuttumuksesta, joka

ilmeni hänen suurenmoisessa isänmaallisessa runossaan »All' Italia».

Häntä hämmästytti, että tämä persoonallisesti syvästi pessimistinen

runoilija, joka herkällä antaumuksella tutki ja ajatteli ihmissielun

onnettomuuden syvimpiä syitä, saattoi kuitenkin innostua niin

rajattomasti isänmaakäsitteestä ja kärsiä maansa häpeällisestä

tilasta... Albertissa oli aina kytenyt kansallisen innostuksen salaisia

kipunoita, vaikka ne olosuhteiden pakosta eivät olleet päässeet

leimahtamaan ilmiliekkiin...

Hän oli yhä enemmän oppinut näkemään, että ellei suomalaista sivistystä

viljellä juuri tässä maassa, niin missä sitä sitten viljeltäisiin.

Hänen isänsä, professori Hagen, oli ruotsinmielinen, kuten vanhan

keisarillisen Aleksanterinyliopiston miltei kaikki opettajat olivat,

mutta hän oli kuitenkin osoittanut huomattavaa taipumusta niinsanottuun

»nuorsuomalaisuuteen». Kuitenkin koko suku, hänen oma puolisonsa, joka

oli syntyään vapaaherratar von Weimarn, ja piintyneet tapansa olivat

estäneet häntä julkisuudessa esiintymästä nuorsuomalaisena.

Albert oli usein puhellut isänsä kanssa näistä asioista, ja isä oli

ollut monessa kysymyksessä periaatteellisesti hänen kannallaan, vaikka

hänen käytännössä täytyi akateemisen asemansa takia toimia toisin.

Kerran oli Albert puhunut isällensä nimenmuutoksesta, mutta siitä ei

ukko ollut tahtonut kuulla mitään. Albert oli puhunut innostuksella ja

ihailulla niistä sadastatuhannesta kansalaisesta, jotka J.V. Snellmanin

satavuotispäivänä olivat yhtenä joukkona muuttaneet epäkansalliset

nimensä suomalaisiksi.

— Muuttakoot, mutta minä en muuta, etkä myöskään sinä. Onhan

suorastaan hulluutta luopua vanhasta, kunniallisesta nimestään, jonka

vanhemmiltaan on perinyt, — oli ukko sanonut ankarasti suuttuneena.

Senjälkeen eivät he enää koskaan puhuneet siitä asiasta, mutta yhä kyti

Albertin mielessä salainen toivo, että hän kerran isäänsä loukkaamatta

voisi muuttaa nimensä suomalaiseksi. Sitten sattui isän äkillinen

kuolema. Albertin väitöskirja ei ollut vielä painettuna, ja silloin hän

päätti esiintyä ensi kerran julkisuudessa suomalaisella nimellä: Hakala.

Ensin äiti itki ja puhui isän muiston puutteellisesta

kunnioittamisesta. Mutta kun se ei auttanut ja Albert yhä pysyi

päätöksessään, suuttui äiti ja selitti Albertille juurtajaksain hänen

suunnattoman rikoksensa kantavuuden.

Hagenit olivat vanhaa, hienoa sukua, jos ei nyt juuri niin vanhaa ja

hienoa kuin von Weimarnit, niin ainakin hienompaa kuin moni myöhempinä

aikoina syntynyt aatelissuku, jonka kilvessä vernissakaan ei vielä

ollut ehtinyt kuivua. Hagenit polveutuivat suoraan Skandinaaviasta,

jaa, ja aikaisemmin suorastaan Saksasta, josta von Weimarnit ynnä monet

muut maan hienoimmista suvuista olivat kotoisin. Suku oli perinyt

kaunissointuisen nimensä kunniallisilta esivanhemmiltaan. Samaa nimeä

oli Albertin isäkin koko elämänsä kunnialla kantanut ja vielä lisännyt

sen loistoa laajakantoisella elämäntyöllään, ja samaa nimeä kantoi

hänen setänsä, hovioikeudenneuvos Hagen Turussa. Mitä sanoisi hänkin,

jos Albert nyt heittäisi tämän kalliin perinnön typerien fennomaanien

isänmaalliselle tuohialttarille, joka milloin hyvänsä voisi syttyä

tuleen loistavien aateliskilpien pelkästä säteilystä...

Aah, hän häpesi poikaansa. Hyvä Jumala, sitä alennusta: olla tohtori

_Hakalan_ äiti ja syntyjään vapaaherratar von Weimarn! Ei, se oli

liikaa.... Hakala, sehän tuoksahti suorastaan lehmille ja vasikoille...

Albert oli kuunnellut rauhallisena kiihtyneen äitinsä puhetta, ja kun

tämä hetkiseksi oli levähtänyt, oli hän rauhallisesti selittänyt,

että Hämeessä tehtyjen sukututkimusten mukaan Hagenien suku polveutui

neljännessä polvessa Martti Alpertinpoika Hakalasta, joka oli hyväksi

tunnettu kylänseppä ja jonka vanhin poika oli ammatiltaan nahkuri,

mutta myöhemmin harjoitti suuremmassa määrässä viinanpolttoa ja myi

kyläläisille viinaa tehden petoksia ja joutuen useita kertoja lain

edessä vastaamaan teoistansa, kuten senaikuisista asiakirjoista

näkyy. Mutta niiltä ajoilta oli Hakalasuvun suuri omaisuus peräisin —

viinarahoja, kuten niin monien muiden suuret omaisuudet..

Tämä oli professorinrouva Hagenille liikaa; hän purskahti katkeraan

itkuun ja sanoi ainiaaksi luopuvansa pojastaan. Albertin oli ollut paha

olla, kun hän näin oli pahoittanut äitinsä mielen, mutta hän pysyi

sittenkin mielipiteessään. Hän tiesi, että äitinsä kuitenkin katuisi

sanojansa, jahka vain ennättäisi rauhoittua.

Maisteri Hagenin esteettistä väitöskirjaa, joka käsitteli italialaista

runoilijaa Leopardia, pidettiin hyvänä, mutta lujalle otti, ennenkuin

maisteri Hagenista tuli tohtori Hakala. Yliopiston professoreissa

näet nosti tämä nimenmuutos pahaa verta. Sehän oli kerrassaan

häpeämätöntä. Professori Hagenin poika fennomaaniksi. Häneen oli

liitetty paljon toiveita, hän oli varmasti kerran saava professorin

paikan yliopistossa, niin oli suunniteltu ja ajateltu, sillä olihan

hän tunnetusti lahjakas ja lisäksi professorin poika. Mutta nyt tämän

skandaalin jälkeen tuli kaikki kyseenalaiseksi.

Väitöstilaisuus oli muuttunut suorastaan huvittavaksi ja jännittäväksi,

sillä vastaväittäjä koetti kaikin mokomin löytää mahdollisimman paljon

virheitä ja muistuttamisen syitä, joista muistutuksista nuori tiedemies

kuitenkin suoriutui kunnialla, saaden vastauksillaan auditorin

toisinaan äänekkäästi nauramaan. Lopullista arvosanaa myönnettäessä

lienee kuitenkin professorien kesken ollut paljon kiivasta

mielipiteiden vaihtoa, eikä arvosana ollut varsin niin loistava kuin

mitä väittelytilaisuuden nojalla asiantuntijatkin olisivat voineet

otaksua.

Albert Hakala suoritti tohtorintutkintonsa joka tapauksessa, ja hänen

äitinsä, joka oli kuolla suruun ja ikävään suuressa asunnossaan

Kaivopuistossa, koetti unhottaa koko nimenmuuton ja kutsui poikansa

perheineen luoksensa saman katon alle asumaan.

Nyt oli Albert Hakala pienipalkkainen dosentti yliopistossa, mutta

varakas kun oli, ei hän ollut palkastansa riippuvainen. Hänelle oli

pääasia vain, että hän sai olla nuorison opettajana ja että hän sai

läheisesti seurustella nuorison kanssa. Siihen seurusteluun tunsi hän

nyt opinnoittensa jälkeen erikoista tarvetta, sillä hän oli huomannut,

että elämää ei ollutkaan yksinomaan kammioissa istuskeleminen syviä

viisauksia tuoksuvien kirjojen ääressä.

Hän oli vielä tavallaan nuori, hiukset tosin ehkä olivat jonkun verran

harventuneet, ja kasvojen ilmeeseen oli tullut jotain väsähtänyttä,

mutta joka tapauksessa uhkui hänen olemuksensa elämänhalua ja tervettä,

ehkä kuitenkin jonkun verran liian hienostunutta voimaa. Suoritettuaan

kandidaattitutkintonsa hän oli parina ensimäisenä vuotena sen jälkeen

muka kirjoitellut tohtorinväitöstänsä, mutta todellisuudessa oli se

ollut enemmän toimetonta »mukanaoloa». Sitten hän oli kokonaan luopunut

kaikista nuorisoharrastuksistaan ja oikein todenteolla antautunut

työhönsä. Nyt hän oli valmis, mutta hän oli kuin ihminen, joka todella

vielä on nuori ja huomaa, että hänen ainoina auringonlaskuinansa

ovat monena vuotena perätysten olleet pergamenttilehtien kellertävät

kajastukset ja ainoana metsänrantanansa notkollaan olevat kirjahyllyt,

ja hänet valtaa sanomaton kaipaus takaisin nuoruuteen ja elämään. Mutta

koska menetettyjä nuoruusvuosia ei millään saa takaisin, niin oli

suloista ainakin saada olla lähellä nuorisoa, sillä nuoruus tarttuu

niinkuin vanhuuskin, ellei muuhun niin mieleen...

Tohtori Hakala korjaili erään nuoren oppilaansa, neiti Lahja Kaarion,

seminaariharjoitusainetta. Estetiikan seminaareihin otti osaa

kokonaista neljäkymmentä oppilasta, joista vanhan tavan mukaan suurin

osa oli naisia. Aine oli hyvin kirjoitettu; se käsitteli Goethen

nuoruudennäytelmää »Die Mitschuldigen», joka on kolminäytöksinen,

runopukuinen huvinäytelmä ja toinen säilynyt tekele niistä monista,

joita Goethe Leipzigissä-olonsa aikana kirjoitti, mutta jotka hänen

oman, ankaran tuomionsa mukaan ovat joutuneet polttoroviolle.

Tohtori Hakalaa huvitti aineen ankaran kriitillinen sävy. Siinä oli

niin paljon nuoruudelle ominaista uhmaa ja naiivia itsetietoisuutta.

Kirjoittaja arvosteli oikein olantakaisen ylimielisesti ikävää

huvinäytelmää, jonka piti esittää yhteiskunnallisia epäkohtia, vaikeita

avioliittosuhteita ja ihmisten persoonallista rappiotilaa. Tohtori

Hakala hymähti lukiessaan aineesta: »Kun Sophie ja Alcest vihdoinkin

tapaavat toisensa kahdenkesken, niin luulisi, että he heti vaipuisivat

toistensa syliin, rakastuneita kun ovat, se olisi luonnollisinta,

mutta Goethe antaa Sophien pitää pitkän valitusvirren miehensä

kunnottomuudesta...»

— Vai niinkö neiti Lahja Kaario tekisi, ajatteli tohtori Hakala

hajamielisesti. — Olisiko se hänestä luonnollista, noin vain ilman

mitään selittelyjä...?

Hän tuli hajamieliseksi, hän unohti aineen, ja hänen ajatuksensa

kiitivät luentosaliin, jossa hän oli noussut omalta paikaltansa

kateederista antaaksensa tilaa esiintyjälle, aineen kirjoittajalle.

Kaikki on hiljaista, neiti Lahja Kaario seisoo kateederissa ja alkaa

lukea hiukan värisevällä äänellä. Hän punastuu korvalehtiä myöten.

Tohtori Hakala katsoo häneen koko ajan sivultapäin salaa uteliaana ja

tarkkaavaisena. Puna tasaantuu vähitellen neiti Kaarion kasvoilla, ja

hänen äänensä, kaunis pehmeä äänensä käy varmemmaksi... Hän ei kuuntele

mitä neiti Kaario lukee, vaan hänen ajatuksensa kulkevat omia teitänsä:

— Kuinka totta onkaan kansanomainen lauseparsi, että »veri vetää»...

Samassa puhelin helähti. Albert säpsähti ja vastasi puhelimeen.

Osakunnan sihteeri, maisteri Vuokatti, kysyi tuleeko kuraattori tänä

iltana kokoukseen hiukan aikaisemmin.

— Tulen, kyllä minä tulen, — vastasi hän häiriintyneenä ja asetti pois

kuulotorven sekä vaipui omiin mietteisiinsä.

* * * * *

Eiväthän Ebba ja hän olleet onnettomia. Heidän suhteensa oli tuollaista

tasaista, rauhallista, ehkä hiukan viileätä ystävyyttä. Itse asiassa

he olivat menneet liian aikaisin naimisiin. Rahahuolia heillä ei

ollut, mutta Albert ei ollut vielä valmis tohtori, ja hänen aikansa

kului liian paljon työssään. Miehen elämässä täyttää sittenkin niin

paljon työ, mutta nainen on enemmän rakkausolento ja hänen elämänsä

sisällyksenä on rakkaus. Hänen onnensa särkyy, jos siitä rakkaudesta

puuttuu rahtunenkaan.

Albertin mieleen muistui aina, kun hän näitä kysymyksiä pohti, Pariisin

salongissa näkemänsä Philip Heyl'in maalaama kaunis taulu »Amour et

Devoir». Siinä rakkautta janoava nainen polvistuneena miehen eteen

kurottaa käsiänsä häntä kohden ja lujalla otteella pitää kiinni hänen

vyötäisistään. Mies nojaa veltosti taistellen taaksepäin, hänen

kasvonsa kuvastavat tuskaa ja kyllääntymistä, mutta samalla myöskin

antautumisen halua. Hän levittää nyrkkiin puristetut kätensä, joista

toisessa on kaksi työn ja maineen seppeleeksi kaareutuvaa laakeripuun

oksaa. Rakkaus ja velvollisuus, siinä miehen ristiriita...

Kyllähän Ebba ymmärsi, että Albertin piti ahertaa, mutta hän tunsi

itsensä kuitenkin yksinäiseksi ja onnettomaksi, sillä hän kaipasi

rakkautta ja hyväilyjä. Hänelle ei tuottanut tyydytystä eikä huvia

sekään, että hän julkaisemastaan runokokoelmasta »Auringonlaskuja

kaupungeissa», joka aikoinaan oli palkittu osakunnassa ja jota hän

myöhemmin oli parannellut, oli saanut ystävällisiä ja kehuviakin

arvosteluja. Tämä kehoitus ei kannustanut häntä uusiin yrityksiin...

Hänellä ei ollut mitään erikoista Albertia vastaan, mutta kuitenkin oli

heidän välinsä toisinaan jotenkin pingoittunut ja epäselvä...

Asiat muuttuivat hiukan, kun pikku Annikki syntyi. Aluksi tuntui kaikki

käyvän hyvin, heidän elämänsä oli saanut uutta sisällystä, ja he

rakastivat kilpaa lastansa. Mutta jonkun ajan kuluttua alkoi Ebbaa taas

vaivata sama kuluttava hermotauti, joka lääkärien suureksi ihmeeksi

aiheutti asteittaista huonontumista hänen voinnissaan. Aikoinaan

verrattain voimakas ja hyvinvoipa Ebba oli muuttunut hiljaiseksi ja

alakuloiseksi säilyttäen kuitenkin osan alkuperäisessä viileästä

kauneudestaan.

Albert katsahti kelloansa, hänen oli jo aika lähteä osakunnan

kokoukseen. Tultuansa kadulle alkoivat hänen ajatuksensa askarrella

ylioppilasnuorison yhteydessä olevien kysymysten kanssa.

Tuo paljon puhuttu liiallinen ylioppilastuotanto oli luultavasti

vähitellen lähimmässä tulevaisuudessa järjestyvä ja tasaantuva.

Tosin koulut edelleenkin päästivät keväisin suunnattomat määrät

ylioppilaskokelaita suojistansa, mutta elävä kokemus ja monien

aikaisemmin yliopistoon tulleitten surullinen kohtalo oli ainakin

muutamille nuorille ylioppilaille osoittanut, että kaikkien ei ollut

syytä antautua jatkamaan opintojansa. Akateemisen sivistyksen saaneita

tuntui jo olevan liiaksi, eikä ylioppilaskaan ollut enää saman arvoinen

tekijä yhteiskunnassa kuin ennen.

Paljoa enemmän kuin tämä kysymys huolestutti häntä itse

ylioppilasnuoriso, jonka kanssa hän sekä opettajana että kuraattorina

oli tekemisissä. Liian vanhanaikainen ja kulunut kait oli tapa syyttää

nuorisoa siitä, että sillä ei ollut kylliksi todellisia, jalompia

harrastuksia. Mutta tosiasiana se sittenkin pysyi.

Ihanteita, noita kansallisen heräämisen jälkeen paljon puhuttuja

ihanteita, ei enää ollut olemassa. Itse jo tuo sana ja siihen sisältyvä

käsite oli käynyt nuorisopiirissä merkityksettömäksi ja suorastaan

naurettavaksi. Ihanne, se oli jotain lapsellista, hentomielistä ja

kehittymätöntä. Jos jollakulla vielä ylioppilaaksi tullessaan sattui

olemaan ihanne, niin kyllä hän sai maksaa siitä suuret pettymyksen

verot ja haudata sen vihdoin häpeänpuna poskillansa...

Yksinpä raittiusaatekaan, joka yhteen aikaan niin suuressa määrässä oli

vallannut ja innostuttanut nuorten mieliä, ei kyennyt enää kokoamaan

nuoria sinisen lippunsa alle. Juopottelu ja tapainturmelus oli

tavallaan taas jo kasvamaan päin, vaikka se olikin etsinyt itsellensä

hienostuneempia muotoja. Eihän nyt enää ollut tapana pitää sellaisia

ylioppilasjuominkeja, joissa suurin osa »kuoli» illan loppupuolella,

ja pidettiinhän päihtyneenä esiintymistä jokseenkin suurena virheenä.

Siinä suhteessa siis käsitykset kyllä olivat muuttuneet parempaan

päin, mutta vaikka kaikki nyt kävi hienommin, oli pahe kuitenkin

säilyttänyt oman luonteensa, vaikkakin se oli muuttunut salaiseksi.

Monet siveyskäsitteet olivat niinikään huomattavasti höltyneet.

Oli ollut aikoja, jolloin monet niinsanotut »perheenpojat» joivat

ja elostelivat itsensä ylioppilasaikanaan hunningolle. Näitä

haaksirikkoutuneita olentoja varakkaat, hienostuneet kodit kuitenkin

viime tingassa omalla voimallansa korjasivat pieniin virkoihin ja

pitivät heitä pystyssä, elleivät he olleet täydellisesti rappiolla.

Nykyään sortui suhteellisesti enemmän maaltatullutta nuorta, tervettä

väkeä ja kaupungin köyhälistökoteihin kuuluvia ylioppilaita, vaikka

vanhemmat, jotka olivat uhranneet viimeisensä, eivät voineet

vastalauseetta myöntää tätä ikävää tosiasiaa. Tappiot olivat siksi

suuret ja tuntuvat. Niinsanottujen »parempien kotien» lapsia sortui

vähemmin siitä yksinkertaisesta syystä, että he todellisuudessa kerta

kaikkiaan muodostivat niin pienen osan nykyisestä opiskelevasta

nuorisosta eivätkä siis sortuessaankaan voineet parhaimmalla

tahdollansakaan näkyä pinnalla niin hyvin kuin enemmistö...

Olihan maaseudun nuorisossa ja kaupunkien varattomissa äärettömät

määrät kunnollisia, lujia luonteita, jotka menestyksellä kestivät

siirron ruumiillisen työn tekijöistä henkisen työn tekijöihin, mutta

tappiot olivat sittenkin liian tuntuvat.

Ylioppilaat olivat veltostuneita. Sitä ei voinut kieltää totuuden

nimessä. Harrastettiinhan osakunnissa kylläkin innokkaasti

kotiseutututkimusta ja kansan sivistämistä kansanopistoaatteen

perustalla ja ryhdytyinhän sitä toisinaan sangen huomattaviinkin sekä

tieteellisiin että kaunokirjallisiin julkaisuyrityksiin, mutta siihenpä

ne harrastukset loppuivatkin. Se ei enää ollut kylliksi. Sivistyneeltä,

valveutuneelta nuorisolta saattoi ja sopi odottaa enemmänkin...

Albert tiesi vallan hyvin, että hän asemassaan osakunnan kuraattorina

olisi voinut saada osaksensa paljon enemmän myötätuntoa ja

ymmärtämystä, jos hän olisi suostunut pitämään suurisanaisia, kauniita

ja onttoja juhlapuheita vanhaan totuttuun tapaan. Puheita, joissa

olisi ylistetty aina ihailtavaa nuoruutta ja sen mukana itse nuorisoa,

valveutuneena, innostuneena »maan toivona». Mutta eihän hän kehdannut

valehdella heille vasten kasvoja, hän rakasti ja kunnioitti heitä

liian paljon esiintyäkseen niin. Viisaimmat ja rehellisimmät olisivat

kuitenkin huomanneet hänen sanojensa onttouden ja kauneuden verhoaman

valheen...

Hän oli harvoin käyttänyt asemansa tarjoamaa tilaisuutta ja moittinut

nuorisoa sen saamattomuudesta ja välinpitämättömyydestä. Mutta siitä

huolimatta oli hänelle tuotu terveisiä ja kysytty: — Mitä heidän

tulisi tehdä, jotta löytäisivät armon kuraattorin silmien edessä? Hän

aina vain moitti ja veti alas, mutta mitä positiivista hänellä oli

annettavana heille?

Siihen kysymykseen ei tietenkään ollut helppo vastata. Hän oli usein

sitä miettinyt. Hän oli vastaava siihen kerran, mutta nyt hän vain

muokkasi maata sitä tilaisuutta varten.

Tänä iltana hänellä oli tilaisuus puhua, sillä varsinaisen virallisen

kokouksen jälkeen hän oli sihteerin kanssa järjestänyt pienen

illanvieton osakunnan kauniissa huoneistossa, ja hän päätti esittää

nuorisolle muutamia ajatuksia, joita hän näin kulkiessaan oli

mielessänsä järjestellyt...